lauantai 17. syyskuuta 2016

Kirottu Istanbul

Lähi-itä-aiheinen kirjallisuusmatkani jatkuu.

Turkkilaisen Elif Shafakin Kirottu Istanbul kertoo kahden parikymppisen tytön ja heidän sukujensa tarinan. Asya asuu Istanbulissa isoäidin ja lukuisien tätien kanssa. Armanoush asuu Arizonassa ja San Franciscossa. Hänen isänsä on armenialainen ja äitinsä periamerikkalainen - mutta nykyään naimisissa turkkilaisen Mustafan, Asyan enon, kanssa.

Armanoush matkustaa Istanbuliin selvittämään isänpuoleisen sukunsa juuria ja majoittuu serkkupuolensa kotona. Tämä kohtaaminen auttaa molempia nuoria naisia löytämään oman tarinansa.

Shafak on rohkeasti tarttunut aiheeseen, joka Turkissa halutaan vaeita kuoliaaksi eli armenialaisten kansanmurhaan ja turkkilaisten ja armenialaisten väliseen suhteeseen. Lopullisia ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta esittelemällä erilaisia ihmiskohtaloita se antaa monta hyvää näkökulmaa aiheeseen. Se myös auttaa ymmärtämään molempia osapuolia, turkkilaisia ja armenialaisia. Kumpaakaan puolta ei kuitenkaan päästetä helpolla, vaan Shafak näyttää myös, kuinka naurettavia ihmiset voivat olla jumittuessaan omiin oikeiksi luulemiinsa mielipiteisiin. Tai kuinka naurettavia ihmiset ihan ylipäätään ovat; kirjan huumori on välillä lämmintä ja välillä pisteliästä mutta asettaa aina ihmiset omalle paikalleen.

Romaanin kerronta on aisteja hivelevä: tarina pursuilee makuja, tuoksuja ja näkyjä. Minulle ainakin tuli hirveä hinku matkustaa Istanbuliin mahdollisimman pian (tai viimeistään sitten kun näkee, mihin suuntaan poliittinen tilanne tällä kertaa keikahtaa).

Tässäkin kirjassa ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa muodostaen tarinoiden verkon, joka huimaa ja huumaa. Minä tykkään tällaisista jutuista: salaisuuksista, yllättävistä yhtymäkohdista, yksittäisistä valinnoista, jotka ohjaavat ihmisen tai pidemmän päälle koko suvun elämää.

torstai 15. syyskuuta 2016

Appelsiinilehto

Sain joskus keväällä lahjaksi Marjut Helmisen romaanin Appelsiinilehto. Hävettää myöntää, että vaikka aloitin sen lukemisen jo ennen kesälomaa, tulin valmiiksi vasta syyskuussa. Syytän koukuttavia dekkareita, joita ahmin samalla innolla kuin sokeria tai kuohuviiniä!

Appelsiinilehto kertoo suomalaisesta sairaanhoitajasta Sinistä, joka lähtee syksyllä 2008 Palestiinaan ja päätyy vapaaehtoiseksi gazalaiseen sotasairaalaan. Sotatila jatkuu pitkään, Sini on voimiensa äärirajoilla ja tilanne alkaa jännittyä. Lopulta Sini katoaa.

Helminen on työskennellyt Palestiinassa toimittajana. Tämä kirja tarjoaa erilaisen näkökulman kuin uutislähetykset ja raottaa edes vähän verhoa siitä, minkälaista elämä Palestiinassa voi olla. Sini on tietojen välittäjä, tilannetta katsotaan hänen silmillään, ulkopuolelta - mikä on hyvä ratkaisu, koska Palestiinan tilanteeseen ei suomalaisella voikaan olla kuin ulkopuolinen näkökulma.

Sini kirjoittaa Palestiinasta sähköpostia Fuadille, joka on paennut vauvana Palestiinasta Beirutiin ja sieltä myöhemmin Suomeen. Sini on auttanut Fuadin perhettä vuosien varrella ja heistä on tullut ystäviä.

Fuadin elämä on Suomessa, mutta kun Sini katoaa, hän lähtee Palestiinaan etsimään ystäväänsä. Samalla hän löytää oman menneisyytensä ja historiansa. Mielestäni Fuadin tarina on romaanin parasta antia, ja hän on loppujen lopuksi keskeisempi henkilö tarinan kannalta kuin Sini. Helminen yrittää kyllä rakentaa Sinillekin historiaa ja laajempaa tarinaa, mutta kirjassa on niin monta aikatasoa ja näkökulmaa, etteivät ne oikein yhdisty sulavaksi kokonaisuudeksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Ruotsalaisista dekkareista

Luin jostakin naistenlehdestä Viveca Stenin haastattelun, ja ajattelin, että hänen kirjojaan voisin kokeilla lukea. Muutaman viikon päästä siitä löysinkin kirjastosta Sisäpiirissä-romaanin. Lainasin, luin ja olin ihan tyytyväinen. Tarinan juoni oli ihan ok ja se syy, miksi alunperinkin kiinnostuin, eli Tukholman saariston ja Sandhamnin kuvaus, riittävää.

Toisella kirjastoreissulla vastaan tuli useampi jatko-osa, jotka otin mukaani ja ryhdyin lukemaan. Kesti yli puoli kirjaa ennen kuin rupesin ihmettelemään sitä, miksi henkilöt olivat niin kovasti muuttuneet. Luinkin Camilla Läckbergia, Merenneitoa tarkemmin sanottuna. Hemmetti, onko pakko laittaa kaikkien ruotsalaisten dekkarien kanneksi auringonlaskun värjäämä merimaisema?! Kyllähän siinä väkisinkin menee sekaisin. Jotakin näiden kirjojen omintakeisuudesta kertoo myös se, että henkilögalleria oli molemmissa ihan riittävän samankaltainen, että olisin heti tajunnut lukevani eri henkilöistä. Nyt olen sitten lukenut muutaman Läckbergin.

Ne ovat kyllä varsin viihdyttäviä. Tapahtumapaikka on Fjällbacka Ruotsin länsirannikolla. Kaiken Tukholman ja Gotlannin jälkeen on melkein eksoottista olla Göteborgissakin! Jokaisessa kirjassa kulkee nykyajan tapahtumien rinnalla jokin lähihistorian mysteeri, mikä kyllä nostaa niiden arvoa ruotsalaisten dekkarien genressä. Luettuani sarjan loppupään suomeksi huomasin, että meillähän on koko alkupää ruotsiksi kirjahyllyssä. Samaten Netflixistä löytyy Fjällbackamorden-sarja, josta katselin jo ensimmäisen osan. Se oli ehkä vähän valmiiksi pureskeltu, mutta kuitenkin ihan katsottava. Nyt on sitten varaa valita, millä lailla aivojaan tänä syksynä turruttaa. Ihan rinnan näitä ei kyllä viitsi nauttia, tai menee jännitys molemmista.