Painajaisia vai unelmia?

Näemmä lukemistoni on tänä syksynä painottunut aika kevyeen kirjallisuuteen. Sille on ollut tilausta syysväsymyksessä. Välillä on kuitenkin mukava lukea jotakin, joka laittaa ajatukset hetkeksi vähän solmuun. Yksi hyvä valinta niihin hetkiin on Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet.

Se on episodiromaani, jossa kertoja siirtyy Euroopan sisällä maasta ja ajasta toiseen. Eri episodeja yhdistävät kuitenkin romaanin henkilöt, joiden välillä on erilaisia siteitä. Romaanin tapahtumat ulottuvat 1980-luvun alusta 2020-luvun puoleenväliin. Romaanin henkilöt ovat usein keskellä jotakin merkittävää historiallista tilannetta, ja heidän toimintansa on tilanteen kehittymisen kannalta ratkaisevaa. 

Tapahtumat rikkovat usein todellisuuden rajoja: tapahtuu jotakin, mikä ei ole arkijärjellä selitettävissä. Tämä kirja kutittelee minun aivojani hyvällä tavalla: mitä ihan oikeasti voi tapahtua, kuinka paljon yhden ihmisen valinnoilla on merkitystä, miten monella tavalla me ihmiset olemmekaan sidottuja toisiimme. Tässä kirjassa on paljon syvyyttä. Silti se on ohut sekä helppo ja nopea lukea - ominaisuuksia, joita minä kiireen keskellä arvostan. 

Murhia maalaiskylässä

Tykkäätkö neiti Marplesta? Ja Midsomerin murhista? Siinä tapauksessa sinun kannattaa lukea M.C. Beatonin Agatha Raisin -dekkareita.

Minä en ollut niistä koskaan kuullutkaan, mutta kirjastosta nappasin mukaani Hiss and Hers -romaanin. Se on lämpimän humoristinen dekkari, joka sijoittuu maalaisidylliin ja jonka henkilöhahmot ovat sympaattisia karikatyyreja. Kymmenlukuisen tarinan aikana tapahtuu monta murhaa, mutta väkivallalla ei mässäillä. 

En lähde näitä erikseen metsästämään, mutta voisin lukea toisenkin samanlaisen viltin alla glögimuki kädessä tai riippumatossa GT:tä siemaillen. Ai juu, näissä juodaan ja tupakoidaan yllättävän paljon - ei siis sovi välttämättä esim. tupakkalakkolaisille.

Petit pays

Yksi suosikkipodcastaajistani, Innerfrenchin Hugo, suositteli keskitason ranskan lukemisharjoitukseksi Gaël Fayen Petit pays -romaania. Minähän tilasin sen samana päivänä Fnacista. Kullanarvoinen vinkki: Fnac toimittaa ranskankieliset kirjat kotiovelle tai lähipostiin nopeammin ja samaan hintaan kuin esim. Ad Libris. 

Petit Pays [suomeksi pieni maa] kertoo 12-vuotiaasta Gabysta, joka asuu 1990-luvun alkupuolella Burundissa. Gabyn isä on ranskalainen ja äiti ruandalainen. Tämä romaani osuu täsmällisesti nuortenkirjagenreen. Siinä seuraillaan poikajoukon edesottamuksia ja Gabyn lapsuuden päättymistä. Onpa mukaan päässyt suorastaan kliseinen kohtaus siitäkin, kuinka Gaby löytää kirjojen maailman naapurinrouvan myötäavustuksella. En osaa arvioida, onko kohtauksen kuvaus taikka vaikka kieli kliseistä, koska kirja on tosiaan ranskaksi, mutta sitä voin kehua, että kieli on selkeää ja ymmärrettävää.

Gabyn arjen kohelluksen taustalla on kuitenkin suurempi kuva: Ruandan sisällissota, jonka mellakointi laajenee Burundiinkin. Vaikka itsekin olen tätä sotaa seurannut mediasta, antaa romaani sisäpiiriläisen näkemystä. Muutenkin tykkäsin tästä kirjasta siksi, että se vei minut itselle vieraaseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Pääsin näkemään Gabyn arkea Gabyn silmin. 

Paperilla toinen

Varasin Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen -romaanin kirjastosta, koska niin moni sitä kehui. Sain odotella sitä koko vuoden 2020, mutta kyllä se oli venailun väärti!

Romaani kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka käy retrospektiivisesti läpi elämäänsä, seksisuhteitaan ja seksuaalisuutensa kehittymistä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että seksuaalisuus on näkökulma, jonka kautta käsitellään omaksi itseksi kasvamista, aikuistumista, vastuunottoa omista tunteistaan ja toisaalta sitä kasvun prosessia, jossa ei enää halua miellytä ketään, vaan haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Iso osa romaania on äitiys, äidiksi tuleminen ja pienen lapsen äitinä oleminen. On helppo tunnistaa itsensä kertojan tunteista ja ajatuksista, vaikka omat lapset eivät enää pieniä olekaan ja ajatukset ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Samaten seksikumppanien ja -suhteiden kuvaus herättää monia tunnistamisen kokemuksia.

Romaanin luvut ovat lyhyitä, kevyitä lukea, välillä humoristisiakin. Silti teksti pakottaa ajattelemaan ja näkemään tuttuja asioita uudesta vinkkelistä. Luulen, että tämä romaani resonoi erityisesti naisissa, jotka ovat eläneet seksuaalisesti aktiivista elämää, mutta toivoisin, että muutkin lukisivat tämän ja kurkistaisivat näihin ajatuksiin.

Läsnäolon harjoitteluun

Olin joulukuun alussa viikon lomalla, mutta en lukenut yhtään romaania! Sen sijaan harjoittelin läsnäoloa kahden kirjan avulla. Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit koostuu erillisistä, lyhyistä teksteistä. En tiedä, ovatko nämä Hidasta elämää -sivustolta (jonka perustaja Wikström on), mutta ne voisivat olla, koska ne ovat kolumnimaisia tai blogimaisia yhteen asiaan keskittyviä juttuja, jotka ohjaavat lukijan jonkin puoliksi pureskellun ajatuksen äärelle. Osa niistä on varsin oivaltavia, lähes kaikki hyvinkin luettavia. Tätä kirjaa olisi pitänyt lueskella silloin tällöin pidemmän ajan aikana, koska lyhyellä aikavälillä luettuna tekstit ja ajatukset sekoittuvat toisiinsa. Se on silti oikein kiva ja hetkeen sitova kokemus, jota täydentää upea valokuvakuvitus.

Aaro Löfin Rohkea elämä. 7 askelta todelliseen muutokseen. on myös kirja, jota ei ole tarkoitettu luettavaksi yhden viikon aikana. Se kertoo, kuinka havahtumalla todellisuuteen opimme läsnäoloa. Vähitellen tuo läsnäolo johtaa avoimeen olotilaan, jossa tunnemme olevamme yhtä maailman kanssa. Jepjep, kovin syviin vesiin tai korkeisiin sfääreihin mennään, mutta Löfillä on paljon hyviä ajatuksia siitä, mitä läsnäolo on, ja kirjassa on paljon käytännön harjoituksia. Uskontotieteilijänä [Olen ihan oikeasti myös sellainen!] on kiinnostavaa huomata, miten Löf yhdistelee erilaisten perinteiden harjoituksia. Samaa kokemustahan (läsnäoloa, sisäistä rauhaa, rakkauden kokemusta, nirvanaa jne.) kaikissa uskonnoissa tavoitellaan erilaisin keinoin, meditoimalla, rukoilemalla tai tanssimalla transsissa. Toistaiseksi pysyn itse uskontojen järkeistäjänä, mutta ehkä tästä valutaan pikkuhiljaa todellista läsnäoloa kohti!

Välipalaksi viihdettä

Olen kovasti tykännyt  Holly Bournen YA-kirjoista. Kirjaston hyllystä bongasin hänen aikuisille suunnatun viihderomaaninsa Katsokaa miten onnellinen olen. Odotukset olivat korkealla, kun lähdin tätä lukemaan.

Romaani kertoo Torista, joka on kirjoittanut 25-vuotiaana omaan elämäänsä perustuvan menestyskirjan siitä, kuinka muiden vaatimuksille pitää haistattaa paskat ja alkaa elää omannäköistä elämää. Vähän päälle kolmikymppisenä Tori on jumissa huonossa parisuhteessa eikä saa kirjoitettua toista kirjaa.

Romaanin pääsisältönä on pureutua siihen, kuinka Tori puhuu yhtä ja tekee koko ajan itse ihan päinvastaista - laskee kaloreita, kalastelee sometykkäyksiä ja valehtelee niin itselleen kuin muillekin olevansa onnellinen latteassa parisuhteessa. Ihan hyviä pointteja, erittäin viihdyttävää huumoria ja vähän feminististä asennettakin miellyttävästi soljuvassa tarinassa.

Mutta silti, ei jatkoon. YA-kirjoissa tämä tyyli toimii, ja niissä myös feministinen julistus on raikkaampaa. Aikuinen tarvitsee enemmän kuin omastakin arjesta tutut toimintatavat, tuhansissa viihdekirjoissa läpikäydyt ratkaisut ja huumorin, jossa pääasia on sana vittu kaikissa mahdollisissa muodoissaan. 

Aviotärähdys

Roope Lipasti on kyllä yksi mun ikisuosikeista. Tykkään hänen huumoristaan, joka paljastaa arjen ja perhe-elämän huvittavat yksityiskohdat.

Lipastin Aviotärähdys on hyvä kirja, mutta se ei ole samalla tavalla hauska kuin useimmat Lipastin romaanit. Ilman huumoria se oli traaginen. Huumorin kanssakin se on surullinen, mutta enemmän oivaltava ja välillä tragikoominen.

Aviotärähdys kertoo nelikymppisestä Jussista ja hänen avioliitostaan, joka ei ole onnellinen. Romaanin aikana Jussi herää ymmärtämään, että se on oikeastaan hyvin onneton, koska Riikka käyttää sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan. 

Parisuhteen lisäksi Jussin elämään kuuluvat työyhteisö kaatopaikalla ja Riikan sisko Hanna Veera-tyttärineen. Jussi ja hänen sielunelämänsä ovat tämän romaanin keskiössä, mutta muut henkilöt kehystävät hyvin Jussin ratkaisuja. Sivujuonena romaanissa kulkee mysteeri kaatopaikalta löytyvistä ruumiista.

Vaikka Lipasti ei kuljeta tarinaa erityisen syvissä vesissä, on se kuitenkin ajatuksia herättävä. Lukija joutuu seuraamaan Jussin valintoja ihan loppuun saakka, ja minun mielestäni loppuratkaisu oli palkitseva. 

Rehellistä puhetta rahasta

Luin Julia Thurénin Kaikki rahasta. Kuinka säästin vuodessa 10 000 euroa. Tästäkin kirjasta sain suosituksen, tällä kertaa eräältä somepersoonalta. Hän oli sitä mieltä, että kirjan nimen alaotsikko oli vähän luotaantyöntävä, mutta onneksi harhaanjohtava. Minulle se oli suurin syy tarttua kirjaan: kukapa ei haluaisi säästää vuodessa kymppitonnia!

Oikeasti tämä kirja on kuitenkin kattava tietopaketti kaikesta, joka liittyy yksilön henkilökohtaiseen talouteen. Kirja kehottaa puhumaan rahasta, koska se vähentää rahaan ja sijoittamiseen liittyvää mystifikaatiota. Ja hei, totta se on: tämän kirjan lukemisen jälkeen minustakin tuntuu siltä, että voisin ihan oikeasti ruveta sijoittamaan rahojani (tai ainakin myöntää, että tähän mennessä olen sijoittanut lähinnä itseeni ja elämyksiin).

Kyseessä ei ole kuitenkaan sijoitus- ja säästöopas, vaikka molempiin teemoihin annetaan ohjeita, vaan melko kevytlukuinen tietoteos kaikesta rahaan liittyvästä. Mukana on paljon sekä julkkisten että tavisten kokemuksia ja vinkkejä. Sen verran paljon tykkäsin tästä kirjasta, että päätin tilata sen esikoiselle joululahjaksi. (Huom! Hän ei tätä blogia lue, joten pitäkää tämä omana tietonanne!) Ehkäpä pojasta polvi paranisi, jos nämä asiat ottaisi vähän aiemmin esiin.

Sisareni, sarjamurhaaja

Kirjaston pikalainahyllystä sattui silmään Oyinkan Braithwaiten romaani Sisareni, sarjamurhaaja. Tartuin siihen, koska Facebook-kaveri oli juuri kehunut sitä ja voimallisesti kehottanut kokeilemaan.

Sisareni, sarjamurhaaja kertoo Koredesta, joka on huolellinen isosisko, menestynyt sairaanhoitaja ja hyvä siivoamaan pikkusiskonsa Ayoolan jälkiä. Ayoola on kaunis, pinnallinen ja murhannut jo monta poikaystävää. Ensimmäinen kerta taisi olla itsepuolustusta, mutta Koreden mielestä kolmannen murhan jälkeen ainoa hyvä selitys Ayoolan teoille on murhanhimo.

Tämä romaani on kevytlukuinen, mikä johtuu osittain siitä, että luvut ovat tosi lyhyitä. Myös tarina kulkee reippaasti eteenpäin, ja jännitys syntyy siitä, jäävätkö tytöt kiinni. Romaanissa käsitellään jonkin verran sisarten välistä suhdetta ja siskosten lapsuudenperheen perhedynamiikkaa, mutta se ei sukella kovinkaan syvälle mihinkään teemaan. Teksti on kuitenkin niin sujuvaa ja usein hauskaakin, ettei pinnallisuus ainakaan minua haittaa.

Oli myös kiinnostava lukea nigeriläinen kirja. 2020-luvun Lagos on hyvin samanlainen kuin muutkin suurkaupungit, mutta kirjassa on kuitenkin paikallisväriä, joka poikkeaa vaikkapa pohjoismaisesta arjesta. Varsinkin nyt, kun oikeassa elämässä ei matkusteta ulkomaille, on ihanaa, että kirjojen avulla pääsee mihin vain maailmankolkkaan.

Kaikki Antti Holmasta

Tunnustan. Olen juuri sellainen Karen, josta Antti Holma avautuu eri alustoilla. Ahmin kaiken, mitä Antti Holma tekee (kirjat, podcastit, blogit, some-päivitykset jne.). Ostan naistenlehden, jos siinä on Holman haastattelu. Seuraan Holmaa Instagramissa ja tykkään hänen vitseistään. Seuraan Holman puolisoa Instagramissa, koska sillä tavalla saan kokonaisemman kuvan heidän elämästään. Vielä en ole langennut, mutta voisin hyvin kuvitella, että kännissä ja läpällä laittaisin hänelle herutusviestin IG:ssä.

Tietenkin ostin myös Holman Kaikki elämästä(ni) -romaanin. Se kertoo Antti Holmasta. Koska olen valveutunut lukija (ja lisäksi opiskellut kirjallisuusaineita yliopistossa verovaroilla aivan liian kauan), ymmärrän, että tämä on romaani ja fiktiota. Ehkä se on kuitenkin nykyajan muotikirjallisuutta autofiktiota, koska romaanin tapahtumista monet ovat tuttuja Holman aiemmista tuotoksista (tai Instagramista). 

Romaanin päähenkilö Antti Holma kirjoittaa toista romaaniaan, mutta homma ei suju toivotulla tavalla. Holma prokrastinoi enemmän kuin teini-ikäinen läksykirjojen parissa, ja silloin kun kirjoittamisen vauhtiin päästään, näytölle ilmestyy vain paskoja romaaninversoja ja suunnitelmia, joista suurin osa on parempi deletoida saman tien. Holma lähtee kiertämään lapsuutensa maisemia toiveenaan tavoittaa samalla se tarina, josta hänen pitäisi kirjoittaa. Matka jatkuu kaikkiin Holman asuinpaikkoihin ja niihin liittyviin tarinoihin.

Tämä kirja käsittelee paljon häpeää. Välillä se on jopa ahdistavaa. Huumori häivähtää tekstissä tuon tuosta, mutta se ei ole hersyvää tai lämmöllä kohdettaan tarkastelevaa. Onkohan tämä nyt hölmö ajatus, mutta minä lukijana tunnistan Holman häpeän, tunnen oloni jopa vähän kotoisaksi siinä. Painin (jatkuvasti) saman perusongelman äärellä: en osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Minäkin olen tehnyt tutkimusretkiä omaan lapsuuteeni ja omaan historiaani. Kirjoittamisen kannalta ne eivät ole antaneet kovin paljon, mutta olen vain vähän Holmaa vanhempi, ja tunnistan hyvin sen Suomen ja ne ympyrät, joista Holma kirjoittaa. Tätä romaania on helppo ja mukava lukea, koska tunnen olevani kotona. 

Romaani ei jää kuitenkaan vellomaan ahdistukseen. Lopussa kuvaan astuu rakkaus, joka auttaa pääsemään häpeän yli. Kuinka järjettömän kliseistä! Ja silti ratkaisu toimii: kirjan viimeinen luku maalaa kaiken vaaleanpunaiseksi tai - vielä parempaa! - sateenkaarenväriseksi. Päähenkilö Antti Holma löytää itsensä, tarinansa ja elämän tarkoituksen. Lukija voi henkäistä helpotuksesta.

Kansipaperi on söpö, mutta sen alta paljastuva kansikuva on suorastaan upea!

Huomaa jännittävä symboliikka: vaaleanpunainen ja kimallus peittävät harmaat kaupungit!

Kevyttä lukemista painavista asioista

Eppu Nuotio on tehnyt upean uran kirjailijana. Hänen tuorein romaaninsa Maggie ja minä oli taattua Nuotio-laatua - tai jopa sieltä paremmasta päästä hänen teoksiaan.

Maggie ja minä kertoo Hannasta, nelikymppisestä Kansallisteatterin ompelijasta, joka liittyy lukupiiriin ja löytää uuden ystävän, Ulrikan. Lukupiirissä luetaan kirjaa Venny Soldan-Brofeldtista, joka oli Juhani Ahon puoliso, mutta joka maalasi paljon ystäväänsä Maggie Gripenbergia. Vennyn ja Maggien suhdetta on usein pidetty seksuaalisena. Hanna ja Ulrika hullaantuvat toisiinsa ystävinä, mutta nämä kaksi erilaista naisparia vertautuvat toisiinsa, ja romaanin toisena aikatasona kulkee myös Vennyn tarina. 

Hannan avioliitto ei voi hyvin, ja Ulrikan seurassa Hanna tuntee olevansa todella elossa. Samalla tavalla myös romaanin Venny kokee elävänsä täydellisesti vain Maggien kanssa. Vennyn ja Maggien tarina on romaanissa vain sivujuonne, ja tapahtumat keskittyvät pääasiassa nykyaikaan. Minä pidin tästä ratkaisusta. Romaani käsittelee rakkautta, ystävyyttä ja hullaantumista monelta suunnalta. Silti se on kevyt lukea: minulla meni tähän yksi iltayö. Romaanin henkilöt ja tapahtumat pyörivät mielessä kuitenkin vielä seuraavina päivinä.

Sirkka

Luin kesällä Anni Saastamoisen Sirkka-romaanin, ja nyt löysin blogitekstien seasta luonnoksen, jota en ole muistanut kirjoittaa valmiiksi ja julkaista. Ei se mitään, tämän kirjan voi hyvin lukea syksylläkin. Tämä on lyhyehkö ja helppolukuinen romaani, joka on mukava lukea ja kaiken lisäksi aihepiiriltään ja ilmaisultaan raikas ja kiinnostava.

Romaanin alussa todetaan, että Sirkka on sivuhenkilön nimi. Sellainen kirjan päähenkilö alussa onkin. Sirkka rakastaa järjestystä ja muutokset, ihmiset, uudet asiat häiritsevät häntä. Romaanin ja Sirkan elämän muita henkilöitä ovat äiti ja yksi ystävä, Natalia. Ajatuksissa kummittelee Sauli, jonka kanssa suhde päättyi, koska Sirkka myöhästyi treffeiltä eikä kehdannut sanoa sitä. 

Romaanin aikana Sirkasta tulee oman elämänsä päähenkilö. Hän käy treffeillä, hankkii kissan, saa toisen Natalialta. Äiti antaa keinutuolin ja Sirkkakin ostaa uusia värikkäitä sisustusjuttuja kotiin. Tapahtumat ovat siis aika pieniä, mutta Sirkan elämän mittakaavassa suuria. Romaanin aikana Sirkan elämään löytyy sisältöä ja uusi olemisen tyyli.

Pidin tästä kirjasta, siitä, miten se Sirkan kautta esitteli ihmisyyden kirjoa, ja siitä, miten lämpimästi se Sirkkaan suhtautui.

Vau, mikä bosslady!

Elisakirja antoi syntymäpäivän kunniaksi valita ilmaiseksi jonkin kirjan kampanjavalikoimastaan. Minä löysin sieltä Michelle Obaman Minun tarinani, jonka olen jo pidemmän aikaa halunnut lukea.

Sähkökirjat eivät minun silmilleni oikein sovi (ja äänikirjojen kuunteleminen on usein turhauttavaa, kun lukijat ovat niiiiiin hitaita), mutta tämän luin tabletilta lyhyissä pätkissä.

Tykkäsin. Tarina kulkee (ja olisi ihme, jos ei kulkisi - on varmaan ollut mahdollisimman ammattimaisia tekijöitä) ja sekä Michellen lapsuudenperheestä että Obaman perheestä piirtyy lämmin kuva. Tässä pääsee myös tirkistelemään politiikan backstagelle!

Siitä en tykännyt yhtään, kuinka huolimattomasti kirja oli toimitettu suomeksi. Ihan käsittämättömiä kirjoitusvirheitä joka luvussa, varsinkin nimissä. Räikein esimerkki oli Obama bin Laden. Olisi kiinnostavaa kuunnella äänikirja ihan vain sen vuoksi, että saisi tietää, kuinka lukija selviytyy näistä järjettömistä huolimattomuusvirheistä.

Podcast-vinkki: Michelle Obamalla on oma podcast, jonka nimi on (mielikuvituksettomasti) The Michelle Obama Podcast. Joka jaksossa on vaihtuva vieras, jonka kanssa Michelle Obama keskustelee yhteisestä historiasta ja yleisestä maailmantilasta jonkin kattoteeman alla. Englanti on selkeää ja mukana on paljon huumoria. Jos Michelle Obaman persoona kiinnostaa tai viehättää, näitä on kiva kuunnella. 

Tätä en olisi halunnut kirjakaupasta

Kirjakaupasta sai syyskuun alkupuolella kaupan päälle Heli Laaksosen pienoisromaanin Ajopuujalka. Se kertoo rekkakuskeista, jotka jossain Helsingin itäpuolella odottavat Helsingin ja Tallinnan välisen tunnelin avautumista. Päähenkilöitä ovat lounaissuomalaiset rekkakuskikaverukset Eki ja Paki, jotka molemmat ihastuvat kauniiseen ja rempseään Kaneen. Keskenään nämä kolme puhuvat Laaksosen omalla murteella, mutta romaanissa piipahtavat myös pohjanmaan, savon ja stadin puhujat.

Ei tämä huono romaani ole. Välillä naurahtelin ääneen. Murteet ovat luonteva osa dialogia. Laaksonen onnistuu puhumaan sekä rakkaudesta ja ystävyydestä että teknologian ja työelämän kehityksestä tulevaisuudessa. Ehkä kirjan hyvät puolet ovat myös sen huonoja puolia. Osa puujalkahuumorista on hävyttömän huonoa. Murteella kirjoitettua keskustelua on raskas lukea. Romaanissa on teemoja vähän liikaakin.

Hyvä, että sain ilmaiseksi - en olisi maksanut. Seuraavaksi vien tämän töihin esimerkiksi murteista.

Haluan kirjakaupan!

Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana on hauska kirja. Ei hulvaton, vaan siinä vuorottelevat kuiva ironia ja lämmin huumori. Se ei myöskään ole helppo kirja, vaan kestää aikansa päästä sisälle skotlantilaisen kirjakaupan maailmaan. Mutta kun sinne pääsee, sieltä ei haluaisi pois lainkaan.

Tämä on päiväkirja, jossa kerrotaan käytettyjen kirjojen kirjakaupan ja sen omistajan elämästä vuoden ajan. Tuon vuoden aikana ei tapahdu sen kummempaa kehitystä, mutta kirjaihmistä kirjakaupan pienet ja suuret tapahtumat ihastuttavat. Matkailija minussa lisää skotlantilaisen Wigtownin haavematkalistalle. Sitä matkaa odotellessa kirjakaupan elämää voi seurata somessa, hakusanalla The Bookshop ja kirjailijan nimellä löytää perille.

Spin off -bloggauksia

Haaveilin pari viikkoa sitten Le Divorce -elokuvan näkemisestä. Kirjastostahan se löytyi, ja nyt olen yhtä elokuvakokemusta rikkaampi. Jos pitää suositella jompaakumpaa, suosittelen kirjaa. Elokuva on aika lailla tusinatavaraa, ja kirjassa on sentään jotakin omalaatuista.

Kirjan juoni oli aika sotkuinen. Elokuvassa turhat mutkat ja umpikujat on karsittu pois, mikä tässä tapauksessa on plussa leffalle. Elokuvan casting on surkea. Ihan hyviä näyttelijöitä siinä on, esim. Glenn Close (ihan väärässä roolissa) ja Stephen Fry (ehkä elokuvan paras roolitus), mutta elokuvan hahmot eivät vastaa kirjan hahmoja. Kate Hudson menettelee päähenkilö Isabelina, mutta Naomi Watts ei ole lainkaan sellainen kuin Isabelin sisko Roxy. Kaikkein eniten minua potuttaa se, että Isabelin 70-vuotias rakastaja on elokuvassa nuorentunut 20 vuodella. Hei haloo, se ikäero oli tässä se pointti, ja te missasitte sen! Elokuvassa oli kuitenkin paljon ranskan kieltä, eli se sopi mukavasti täydentämään tätä mun keski-ikäisen naisen yksityistä kielikoulua.

Alkusyksystä bloggasin Sita Salmisen Lupa-novellikokoelmasta. Sita Salminen on somen moniottelija, joka aloitti bloggaamalla, siirtyi vloggaamiseen ja tekee nykyään podcastiakin (ja kirjoittaa siinä sivussa kirjan - huh ja vau!). Esikoiseni suositteli minulle Salmisen ja Veronica Verhon POKS-podcastia. Koska haluan olla kartalla lasteni elämästä, tartuin suositukseen. 

Nyt olen vähän karen, mutta ensimmäisten jaksojen ajan olin aika tavalla epämukavuusalueellani: en oikein jaksanut kuunnella nuoruuden kännäystarinoita ja monesti mielessäni käväisi sellainen ikävä keski-ikäinen ajatus, miten te nyt noin puhutte, ettekö te oo tajunneet. En kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoin sitkeästi kuuntelua, ja yhtäkkiä Sita ja Veronica alkoivatkin tuntua läheisiltä. Asioihin tuli oikeasti syvyyttä ja podcastissa käsiteltiin tärkeitä aiheita, joihin sain uuden näkökulman. Ei haittaa yhtään, jos tyttärenikin saa uusia näkökulmia ja ajattelun aiheita tämän podcastin avulla! Suosittelen siis, mutta en, jos pelottaa eijeesusmäoonvanha-ensireaktio.

Ilmastodystopiaa

Kirjaston best seller -hyllystä nimeäni huuteli Maja Lunden Viimeiset. Vähän arvelutti lainata se: kirja on viidensadan sivun tiiliskivi, ja täytyy myöntää, että Mehiläisten historia eteni minulla välillä niin hitaasti, että pelkäsin, etten ehdi tätä lukea kahdessa viikossa.

Mutta ehdinpäs! Aihe tempaisi mukaansa ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Romaanin rakenne on samanlainen kuin Mehiläisten historiassa: lukija pääsee seuraamaan kolmea tarinaa, joista yksi sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, yksi 1990-luvulle ja yksi tulevaisuuteen, 2060-luvulle. Tarinoita yhdistää przewalskinhevonen. Pietarilaisen eläintarhan apulaisjohtaja Mihail matkustaa Mongoliaan pyydystämään villihevosia eurooppalaisiin eläintarhoihin. Berliiniläinen eläinlääkäri Karin palauttaa villihevosia luontoon. 2060-luvulla yhteiskuntarakenteet ovat järkkyneet perin juurin, ja oslolainen Eva elää suljetussa eläinpuistossa tyttärensä ja muutamien eläinten kanssa. Vaikka ruuasta ja vedestä on pulaa, hän ei raaski luopua viimeisistä przewalskinhevosista.

Kaikkia tarinoita on kiinnostavaa seurata. Minua ahdistaa lukea dystopisia tulevaisuudenkuvauksia (jos ne ovat mahdollisia skenaarioita) mutta Viimeisten kaksi muuta tarinaa tasapainottavat kokonaisuutta. Pidän todella paljon siitä, kuinka Lunde jatkuvasti asettaa rinnakkain eläimet ja ihmiset. Lukijalle käy selväksi, että meillä kaikilla eläinlajeilla on oma aikamme. Vaikka kirjan nimi onkin Viimeiset, tarinassa ei tarvitse mitenkään alleviivata sitä, että joku on aina se viimeinen.

Tässäkin romaanissa kuvataan paljon ihmisten välisiä suhteita ja niiden kehittymistä. Vaikka ihmisten tarinoissa tai niiden kerronnassa ei ole mitään ulkokohtaista, minun lukukokemustani värittää vahvasti ajatus siitä, että me yksittäiset ihmiset olemme palasia suuremmassa kokonaisuudessa. Loppu on myös lohduttava: aina löytyy keinoja selvitä, lajille ja yksilölle.

Kuukausista julmin

Nämä Louise Pennyn Quebeciin sijoittuvat dekkarit ovat niiiiin hyviä! Kuukausista julmin kertoo pääsiäisen vietosta Three Pinesin kylässä. Juhlapyhä innostaa kyläläiset spiritistiseen istuntoon, jossa eräs asukkaista säikähtää kuoliaaksi. Taas kääritään auki salaisuuksia, eletään rauhallista maalaiselämää ja viljellään lämmintä huumoria. Bonuksena tässä kirjassa ratkeaa rikoskomisario Armand Gamachen elämää varjostava sivujuoni.

Sarjan seuraava osa on juuri ilmestynyt, joten ahmimista voi halutessaan jatkaa tästäkin eteenpäin. Englanniksihan näitä olisi ilmestynyt jo 16, ja täytyy myöntää, että mielessä on käynyt pieni verkkoshoppailu - mutta ehkä maltan odottaa ja keskittyä muuhunkin luettavaan käännöksiä odotellessa.

Taas törmäilen ranskalaiseen kulttuuriin

Kierrätyskeskus on mun uusi kirjakauppani. Hinnat ovat toki edulliset (1 e/kirja kuin kirja) mutta valikoimakin on laaja. Tällä kertaa mukaan tarttui Diane Johnsonin Le Divorce - avioero ranskalaiseen tapaan. Elän mitä ilmeisimmin etsikkoaikaa ranskan kieleni kanssa, ja joka puolelta löytyy jotakin, joka tukee kiinnostustani ranskan kieleen ja ranskalaiseen kulttuuriin.

Le Divorce on julkaistu 1997, ja tuohon aikaan se on ollut hömppäkirjallisuuden kuuminta hottia. Romaani on tosi visuaalinen ja välillä kerronnassa mukaellaan elokuvakerrontaa, joten ei ole yllättävää, että tästä on tehty myös elokuva vuonna 2003. Jos jollakulla on se DVD-hyllyssään, otan sen mielelläni lainaan, koska kirja oli ihan hyvä, ja nyt olisi hyvä sauma pilata lukukokemus keskinkertaisella romcomilla.

Le Divorcen päähenkilö ja kertoja on amerikkalainen Isabel, joka tulee Pariisiin tukemaan siskoaan Roxya, joka on 3-vuotiaan Gennien äiti, viimeisillään raskaana ja eroamassa ranskalaisesta Charles-Henristä. Kirjan sosiaaliset ympyrät ovat Charles-Henrin perhe ja suku sekä Pariisin amerikkalainen seurapiiri. 

Paljon kerrotaan siitä, millaista Isabelin on muuttaa Pariisiin, ja kuinka Ranska ja ranska aukeavat vähitellen. Romaanin edetessä Isabel löytää itselleen ranskalaisen rakastajan samalla kun Roxyn elämä murenee palasiksi. 

Le Divorce ei ole hattaraa, vaikka se vähän hömppää onkin, vaan romaanin juoni on kiinnostava ja kokonaisuus on huolella kasaan punottu. Vähän tämä saa miettimään, oliko hömppä ylipäätään 25 vuotta sitten näinkin vakavasti otettavaa. Jos käyn lainaamassa pari Anni Polvaa tai vanhoja harlekiineja, pitääkö varautua syvälliseen pohdintaan? Vai sekoitanko nyt raskasoutuisuuden vakavuuteen? Tätä romaania joutuu välillä vähän makustelemaan, joten ahmiminen ei aina onnistu.

Kokonaisuus on varsin onnistunut. Loppuratkaisu onnistuu yllättämään, Ranska tulee tutuksi ja kirjassa on paljon huumoria, vaikka se ei hulvaton olekaan. Suosittelen lukemaan, ja lainatkaa nyt joku mulle tämä leffana, niin saan tietää, kuinka hyvin tapahtumat taipuvat elokuvaksi!

Kani nimeltä jumala

Hurmaava kirja! Miksen ollut lukenut tätä jo aiemmin? Onneksi en ollut lukenut tätä vielä, niin sain nyt nauttia siitä! Nimittäin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

Winmanin romaani kertoo Elly-tytöstä, hänen perheestään ja ystävistään, erityisesti parhaasta ystävästä Jenny Pennystä. Tarina alkaa 60- ja 70-lukujen vaihteesta ja päättyy 2000-luvun alkupuolella. Pääasiassa tämä on Ellyn kasvutarina, mutta myös Ellyn perheen tarina ja tarina ystävyydestä ja rakkaudesta.

Mielestäni romaani on parhaimmillaan silloin, kun maailmaa katsellaan nuoren Ellyn silmin. Kerronnassa on lämpöä ja nostalgiaa, huumoriakin, vaikka tapahtumat eivät aina onnellisia olekaan. Aikuisen Ellyn tarina ei kuitenkaan jää paljon jälkeen kirjan alusta, vaan myöhemmät tapahtumat täyttävät aiempien jättämiä aukkoja, täydentävät kokonaisuutta ja avaavat uusia näkökulmia, niin että kasvutarinan kaari piirtyy selkeänä, vahvana ja kauniina.

Viisaasta ihmisestä vielä vähäsen viisaammaksi

Onko näitä kansantajuisia tietokirjoja nykyään tarjolla enemmän vai olenko minä tullut sellaiseen ikään, jossa haluan lukea ne kaikki?

Yuval Noah Hararin Sapiens. Ihmisen lyhyt historia on todella kiinnostava ja kattava selostus ihmiskunnan ja ihmislajin historiasta.

Harari kirjoittaa selkeästi eikä lainkaan kuivasti, ja vaikka kirja onkin melkoinen tiiliskivi, sen lukeminen on helppoa. Harari käy läpi homo sapiensin historiaa ja esittää valistuneita arvauksia lajimme voittokulun syistä. Lopussa hän miettii ihmislajin tulevaisuutta.

Harari haastaa mukavasti monen historiantutkijan perinteiset tavat selittää homo sapiensin menestys . Tämä kirja esittelee ihmisen historiaa tuoreesti ja pakottaa lukijankin miettimään omia uskomuksiaan. Suosittelen erityisesti historian ylioppilaskirjoituksiin valmistautuville abiturienteille.

Etymologioiden rakastajille

Minä rakastan etymologioita! Ehkä se on jokin sairaus, mutta on todella kiinnostavaa tietää, mistä, miksi ja miten erilaiset sanat ovat syntyneet.

Michael Quinionin Totta ja tarua englannin sanoista avaa monen oudon sanan tai sanonnan alkuperää. Lukijaa huvittaakseen hän kertoo myös vääristä etymologioista, joita maailmalla (=internetissä) liikkuu, kumoaa sitten ne ja kertoo, mitä etymologiasta todellisuudessa tiedetään.

Tämä on ihan huippukiinnostava kirja kielestä intoutuneille, mutta sitä kannattaa etsiä lähinnä kirjastoista tai verkkokaupoista, koska se on julkaistu jo 2008.

Maagista realismia, tai ainakin melkein!

Olenpas minä nyt kovasti innostunut ranskalaisesta kirjallisuudesta. Yritän vetreyttää ranskan kielen taitoani, ja se selvästi vaikuttaa kirjavalintoihin, vaikka kyse olisi käännöskirjallisuudestakin.

Romain Puértolais on kirjoittanut romaanit Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin ja Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven. Ensimmäistä en ole (vielä) lukenut, toinen oli vallan mainio!

Tyttö, joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven kertoo päivästä, jolloin islantilainen tulivuori pysäyttää Euroopan lentoliikenteen. Juuri sinä päivänä Providencen pitäisi lentää Pariisista Marokkoon noutamaan adoptiotytärtään Zaheraa, joka on vakavasti sairas.

Koska Providencen lento on peruttu, hän päättää lentää itse. Siis sillä tavalla kuin linnut lentävät. Tästä eteenpäin romaani on mielikuvituksellista maagista realismia. Niille, jotka eivät sellaisesta tykkää, tulee lopussa selitys. Niille, jotka pettyvät liian realistiseen selitykseen, on varattu vielä onnellinen ja taianomainen loppu. Minä tykkäsin molemmista.

Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisen kirjat ovat sietämättömän hyviä. Säädyllinen ainesosa ei tee poikkeusta. Se kertoo nuoresta perheenäidistä Saarasta, joka muuttaa Töölöön, jännittävän Elisabethin naapuriin. Se kertoo Saaran ja Elisabethin ystävyydestä, joka pian muuttuu rakkaudeksi. Se kertoo Elisabethin elämästä 1900-luvun alkupuolen Euroopassa ja toisen maailmansodan melskeissä. Se kertoo ruuista, joita Elisabeth on syönyt ja joita hän tekee Saaran kanssa.

Ruokien, ruuanlaiton ja ruokakulttuurin kuvaaminen on yksi tämän kirjan suurista anneista. Toinen on naisten välisen rakkauden kuvaus. Oletteko te lukeneet nuorina sellaisia tyttökirjoja, joissa sankaritar ihastuu, suorastaan rakastuu johonkin toiseen tyttöön? Minä olen, enkä koskaan oikein osannut tulkita, oliko kyse seksuaalisesta ihastumisesta vai tuon ajan tavasta kuvata teinityttöjen suuria mielenliikutuksia. Tämän romaanin alussa minulla oli samanlainen tunne; en oikein tiennyt, kuvataanko tässä naisten välistä rakkautta vai sitä, että Saara on todella iloinen löytäessään uuden ystävän. Se teki kirjasta oikeastaan paremman, koska se laittoi aktiivisesti pohtimaan myös niiden vanhojen tyttökirjojen ilmaisua. 

Romaani kuvaa taitavasti naisten välistä rakkautta 1940- ja 1950-luvulla. Sekä Saaran että Elisabethin taustoja avataan, samoin heidän yhteistä tarinaansa kuvataan. Sota sopii tarinaan sujuvasti. Kirjassa on myös vakoilujuoni, joka tuntuu enemmän sivujuonelta ja päälleliimatulta, mutta tämä on vain minun mielipiteeni. Toki sen avulla saadaan selitettyä joitakin Elisabethin kannalta keskeisiä asioita, eikä se häiritse muuta tarinaa. Vakoilutarinoiden ystävät saattavat pitää sitä onnistuneenakin!

Magian syvempi sävy

V. E. Schwabin Magian syvempi sävy oli kirjastossa aikuisten hyllyssä, mutta jo takakansitekstistä erittyi vahvaa YA-tuoksua. Lainasin sen silti, koska olen mieleltäni ikuisesti nuori sekä erityisesti laiska ja mukavuudenhaluinen lukija.

Tämä romaani kertoo kolmesta Lontoosta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Harmaa Lontoo on meidän tuntemamme 1800-luvun Lontoo, punainen Lontoo on värikäs ja taikaa täynnä oleva satumaa ja valkoinen Lontoo on pelottava ja väkivaltainen taikuuden täyttämä kaupunki. On olemassa ihmisiä, jotka pystyvät liikkumaan eri Lontoiden välillä, ja asiat alkavat mennä pieleen, kun tavarat siirtyvät väärään Lontooseen.

Romaani on sujuvaa fantasiaa, jota lukee kyllä viihtyäkseen - mutta niin säväyttävä tai oivaltava tämä romaani ei ole, että etsisin käsiini trilogian toisen ja kolmannen osan. Jos sinä kuitenkin ahmit fantasiaa ja etsit aina uusia, hyviä sarjoja, voin luvata, että tämä täyttää odotukset - eikä ole mitään tusinatavaraa, vaan omaperäinen ja ainutlaatuinen fantasiamaailmansa, johon on lukiessa helppo sukeltaa.

No urheilua sekin on!

Helmet-lukuhaasteen 2020 viimeiseksi kohdaksi jäi 14, urheiluun liittyvä kirja. Pahoittelen syvästi, että joudun tekemään väkivaltaa tälle haastekohdalle, mutta tänä vuonna urheilukirjoja ei ole ollut juurikaan lukulistalla. 

Tähän kohtaan sijoitan Sita Salmisen novellikokoelman Lupa. Eroottisia novelleja. Siis seksinovellikokoelman. Onhan seksikin urheilua, onhan? Ainakin minun urheilullisuusprofiilillani on!

Kokoelman novellit ovat ihan hyviä. En tiedä, kuinka suuri tarve tällaiselle kokoelmalle on internetin aikakaudella, mutta kaksi erityisen hyvää puolta tällä kokoelmalla on:

1) Novellit on toimitettu. Niissä ei siis ole ärsyttäviä kirjoitusvirheitä. Netin seksinovellisivustoilla ei koskaan tiedä, mitä saa.

2) Novellit antavat tosi kattavan kuvan seksistä, seksuaalisuudesta ja ihmisistä, jotka harrastavat seksiä. Mukana on homo-, hetero- ja sooloseksiä, on naisia ja miehiä, on ryhmäseksiä, on apuvälineitä, on arkiseksiä ja yhden illan juttuja jne.

Tämän kirjan innostamana rupesin kuuntelemaan myös Sita Salmisen ja Veronica Verhon Poks-podcastia. Saako kirjablogissa kirjoittaa podcasteista? Päässäni on alkanut kehkeytyä bloggaus suosikki- ja inhokkipodeistani. Ehkä se tulee tekstiksi asti syksyn aikana.

Paluu Muumi-klassikoiden pariin

Saan työni puolesta perehtyä selkokirjoihin säännöllisesti, ja ajattelin, että haastekohta 23, kirja on julkaistu myös selkokielellä, olisi helppo täyttää Selailin listoja selkojulkaisuista, ja totesin, että olen lukenut jo aiemmin lähes kaikki klassikot ja uutuudet, joista on tehty selkoversio. Lopulta löysin listalta joitain Muumi-kirjoja, ja päätin lukea jonkin niistä - olen muutenkin miettinyt, että pitäisi pitkästä aikaa lukea muumeja.

Omasta kirjahyllystä löytyi Tove Janssonin Det osynliga barnet, jonka suomenkielisestä käännöksestä on tehty selkoversio. Tämä erillisistä tarinoista kertova kirja oli suosikkini jo teininä. Lapsena en muumeja lukenut, mutta kun tv-muumit tulivat, me yläasteikäisetkin katsoimme niitä, ja samoihin aikoihin innostuin lukemaan muumikirjoja.

Nämä tarinat ihastuttivat aikuisenakin - ehkä jopa vielä enemmän kuin silloin teininä, vaikka vaikea on muistaa, mitä kaikkea tekstistä silloin sai irti ja mikä teki vaikutuksen. Det osynliga barnet -kirjassa on paljon kertomuksia, joita voisi pitää opetuksina hyvästä elämästä ja siitä, miten muiden kanssa pitää toimia. Mukana ovat muun muassa näkymätön lapsi Ninni, joka muuttuu näkyväksi, kun hänet hyväksytään ja kaikki hänen tunteensa sallitaan, vilijonkka, joka asuu omaisuuden keskellä ja pelkää sen menettämistä, ja hemuli, joka odottaa eläkkeelle pääsyä, jotta voisi tehdä asioista, joista nauttii. Hirveän vaikea päättää, milloin nämä muumihahmojen nimet ovat tietyn hahmon erisnimiä ja milloin lajin nimi - paljon helpompaa on vain nyökytellä Janssoni oivalluksille elämästä.

Janssonin ruotsin kieli on pääosin varsin helppolukuista, joten kirjaa voi suositella myös ruotsin opiskeluun Kannattaa kuitenkin muistaa, että muumeissa on paljon Janssonin itse keksimiä sanoja, eli kaikkea ei tarvitse edes yrittää kaivaa sanakirjasta.

Ruotsalainen James Bond riehuu Venäjällä

Martin Österdahlin kirja Armoton todellisuus tarttui mukaan kirjastosta vain tiettyä tarkoitusta varten: täyttämään lukuhaasteen kohdan 26, kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö. Arvasin, että löydän jonkin viihdyttävän ruotsalaisen dekkarin tähän kohtaan!

Tosin Österdahlin dekkari ei toista perinteisiä ruotsidekkari-kliseitä. Se kertoo vuodesta 1996, jolloin Venäjän tilanne ei ole vielä mitenkään tasainen, vaan monet tahot kamppailevat poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kirjan päähenkilö Max Anger on kuin ruotsalainen James Bond, joka vuoroin järjestää, vuoroin selvittää kansainvälisiä selkkauksia.

Kirja on sujuva lukea kuin mikä tahansa Dan Brown tai Robert Harris. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, mutta päähenkilöt ja lukija pysyvät seikkailun tahdissa mukavasti. Kansainvälisen politiikan lisäksi pitää selvittää vähän henkilökohtaisen historian salaisuuksia, eli kiinnostusta pidetään yllä monella tasolla.

Henkilögalleria on hieman kliseinen, mutta ruotsalaisella twistillä - otan vastaan homoseksuaalit hahmot tervetulleena moniäänisyytenä. Tarinan ratkaisut ovat toimivia, ja se on mielestäni aika paljon: homma toimii, kun jälkeenpäin mikään juonenkäänne ei jää kaivelemaan.

Varjonyrkkeilijä

Varasin Inga Maggan Varjonyrkkeilijän kirjastosta ajatuksenani sijoittaa se haastekohtaan 5, saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Haastekohta 14, urheiluun liittyvä kirja, olisi myös vielä vapaana, mutta koska se on inasen verran helpompi täyttää kuin kohta 5, menen tämän kirjan kanssa alkuperäisellä suunnitelmalla.

Romaanin kannalta Maggan saamelaisuudella ei kyllä ole juurikaan merkitystä. Olennaisemmalta tuntuu hänen taustansa taiteen ammattilaisena ja SM-tason thainyrkkeilijänä. Romaani kertoo Lolasta, joka opettaa taidegrafiikkaa iltakursseilla. Hän saa oppilakseen Rebekan, joka liittyy Lolan historiaan. Rebekka nyrkkeilee isänsä valmennuksessa, ja samainen isä on valmentanut Lolaa tämän ollessa teini-ikäinen.

Lukijalle käy nopeasti selväksi, että nyrkkeilyvalmentaja Roman Barre on keskeinen hahmo, jonka ympärille tarina ja naisten elämä kiertyy. Barre on valmentanut Lolaa tämän ollessa teini-ikäinen. Valmennussuhteeseen on kietoutunut hyväksikäyttösuhde, joka vaikuttaa Lolaan vieläkin. Rebekka nyrkkeilee yhtä tosissaan kuin Lolakin aikoinaan, mutta samaan aikaan hän haluaisi jo itsenäistyä isästään, aloittaa elämänsä omilla ehdoillaan. 

Romaani piirtää hyväksikäyttäjän muotokuvan: Barre on monessa yhteisössä arvostettu ja ihailtu, mutta kulissien takana hän on itsekäs hahmo, joka pyrkii täyttämään omia tarpeitaan ja paikkaamaan omia haavojaan muiden avulla. 

Välillä romaanin lukeminen on aiheenkin takia vaikeaa, mutta samaan aikaan se on koukuttavaa. Magga kirjoittaa tosi sujuvasti. Romaanissa on sekä grafiikan tekemisestä että nyrkkeilytekniikasta todella tarkkoja kuvauksia, joiden  kautta kuvataan taitavasti päähenkilöiden tunteita. Yksityiskohtaiset kuvaukset eivät ole tylsiä, vaan niin samaistuttavia, kuin ne nyt voivat olla sellaiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan harrastanut kuvataiteita ja jonka ainoat kamppailulajikokemukset ovat bodycombat-tunneilta. 

[Tästä eteenpäin kevyttä spoilausta:] Tämä kirja saa onnellisen lopun: sekä Lola että Rebekka astuvat askeleen eteenpäin ja jättävät menneen taakseen. Minun makuuni loppu on jopa vähän liian happy ending, jossa pahakin saa palkkansa, mutta monen mielestä se varmasti on tarpeen. Missään tapauksessa pieni kerros imelyyttä ihan lopussa ei pilaa romaania. Minusta Varjonyrkkeilijä on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista, ja jään mielenkiinnolla odottamaan Maggan uran jatkoa.

Pieni kirja onnellisuudesta

Ensin tunnustus: olen lukenut hyggestä vain naistenlehdistä. Viihtyisän kotoilun idea on kuitenkin varsin vastustamaton, ja kun kirjastosta löysin Meik Wikingin kirjoittaman hyggeilyn jatko-osan Lykke. Onnellisten ihmisten salaisuudet. oli se pakko lainata.

Lykke on söpö pieni kirjanen onnellisuuden rakennusaineista. Ihan totta puhuen siinä ei ole mitään kovin kummallista - ei mitään uutta tietoa tai suuria oivalluksia siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Se kuitenkin tiivistää onnellisuuden syitä helpolla ja viihdyttävällä tavalla.

Kirjassa on jonkin verran puolitieteellisiä taulukoita eri maiden onnellisuudesta, ja Pohjoismaat ovat niissä aina korkealla. Ehkäpä se, että olen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti, saa minut pitämään onnellisia asioita itsestäänselvyyksinä. Toki tässä kirjassa on monenlaisia käytännön vinkkejä, joilla on mahdollista kasvattaa onnellisuuttaan, ja vaihtoehtoja löytyy sekä henkilökohtaisista valinnoista että yhteisöllisistä projekteista.

Kirja on tosi helppolukuinen, erityisesti siksi, että sen luvut ovat tosi lyhyitä. Itse olisin kaivannut vähän lihaa luiden päälle, mutta jos elämässäsi ei ole aikaa lukemiselle, voit silti vallan mainiosti valita tämän kirjan!

1800-luvun lopun huumoria

Löysin kotoa kirjahyllystä Falstaff Fakirin klassikkoteoksen En var sin egen professor. Kyseessä on kokoelma ruotsalaista yliopistohuumoria 1800-luvun loppupuolelta. Salanimen takana piileksii kirjailija ja toimittaja Axel Wallengren, joka nykypäivänä muistetaan lähinnä Falstaff Fakirina kirjoitetuista teksteistä.

Hieman vanhahtavasta ruotsista huolimatta nämä jutut osuvat yhäkin maaliinsa. Ainakin jos on opiskellut runsain mitoin kirjallisuutta ja teologiaa, kuten allekirjoittanut. Tässä kirjasessa annetaan esimerkiksi kattavat kuvaukset eri tieteenaloista ja toimintaohjeet erilaisia käytännön tilanteita (ukkonen, seuraelämä, lainvalvojan kohtaaminen jne.) varten. Itse naureskelin ääneen loistaville kirjaparodioille, erityisesti De tre marodörerna -tarinalle, jossa seikkailivat toisilleen lojaalit Pathos, Oporto ja Paradis. 

Jos tämän kirjan jostakin käsiinsä saa ja ruotsi sujuu, kannattaa ehdottomasti lukaista!

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

Luulisi olevan helppoa löytää kirja, jonka kirjailija on kuollut 2010-luvulla. Jostain syystä sellaista ei vain tahtonut ihan itsestään etsiytyä lukulistalleni. Mutta joskus vastaus on lähempänä kuin arvaatkaan!

Olen tänä kesänä lueskellut lukioaikaista ranskan kielioppiani. Keksin kurkistaa, milloin sen tekijät ovat kuolleet. Napakymppi: Seppo Tella on kuollut vuonna 2011.

Lukukokemus on nostalginen. Kieliopin ensimmäinen versio on julkaistu 1979, ja se näkyy esimerkkilauseissa monella tavalla. Yksi suosikeistani on:

Voilà Pierre, Jean et le gros Michel.

Tuolla ovat Pekka, Jussi ja pulska Mikko.

Dekkarijuonia ja Japanin kulttuuria

Sujata Masseyn Rei Shimura -dekkarit kuuluvat kirjoihin, joita ei vain ole tullut luetuksi, vaikka olenkin niitä välillä kirjastossa tai kirjakaupassa hypistellyt. Tänä kesänä olen hankkinut lukemiseni pääosin erilaisista alelaareista. Prisman pokkarialesta tarttui mukaan pokkari, joka sisältää dekkarit Morsiuskimono ja Samurain tytär.

Rei Shimura on vajaa kolmikymppinen antiikkikauppias, joka asuu Japanissa, mutta matkustelee jatkuvasti myös Yhdysvalloissa, missä hänen amerikkalais-japanilainen perheensä asuu. Näissä kirjoissa hänen elämäänsä vakiintuu myös skotlantilainen sulhanen.

Romaanit ovat helppolukuisia ja viihdyttäviä. Japanin historiaa ja kulttuuria käsitellään kivasti ainakin näissä molemmissa dekkareissa. Kirjoissa ei ole turhaa väkivaltaa, jos sellainen häiritsee, ja muutenkin niiden tahti on aika leppoisa. Välillä asiat ratkeavat vähän liiankin yksinkertaisesti, ja myös päähenkilö vaikuttaa ajoittain hippasen simppeliltä. Kaiken kaikkiaan lukukokemus on harmiton, sujuva ja nopeasti ohi. Minun kesäsuunnitelmiini se sopi oikein hyvin.

Satiiria ja moraalisia valintoja samassa paketissa

Olen lukenut Liane Moriartyn kirjoja vähän varoen ja jostain syystä olen jopa vähän vältellyt niitä kaikkein kieroimpia. En kyllä ymmärrä, miksi, koska nehän olivatkin juuri parhaita! Löysin Kierrätyskeskuksesta sekä Mustat valkeat valheet että Hyvän aviomiehen kesälukemiseksi todella edullisesti.

Näistä Mustat valkeat valheet  pääsee haastekohtaan  12, kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera. No, ei ole, mutta eikö huippusuosittu tv-sarja, eli HBO:n Big Little Lies, ole ihan sama asia? Romaani kertoo kolmen naisen kautta erään sydneylaisen asuinalueen ja erityisesti sen alakoulun vanhempien muodostaman yhteisön elämästä. 

Hyvä aviomies kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun läheisen ihmisen elämästä paljastuu yksityiskohta, joka muuttaa täysin sen, minkälaisena tätä ihmistä pitää - ja sitä kautta koko elämän. 

Moriartyn kirjoissa päähenkilöt ovat aina jonkinlaisessa tiukassa paikassa, usein moraalisen valinnan edessä. Usein romaanien juonessa on keskeistä, että erilaiset valinnat johtavat erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinat alkavat verkkaisesti, viihdekirjallisuuden omaisesti, mutta vauhti ja panokset kiihtyvät loppua kohti, niin että lukijakin joutuu eettisten pohdintojen eteen.

Itse pidän Moriartyn kirjoissa erityisesti todella osuvasta ja paljastavastaa parisuhteen kuvauksesta. Romaanien parisuhteet ovat toki erilaisia, mutta todella tuttuja ja usein myös samaistuttavia. Moriarty kirjoittaa myös hauskaa satiiria soccer momien ja vanhempainyhdistysten maailmasta. Näitäkin on nähty elävässä elämässä, mutta totta kai ne ovat hauskempia, kun joku kirjoittaa niistä kirjan!

28, tulevaisuudesta kertova kirja

Nyt runnotaan taas kirjoja haastekohtiin niin että rytisee! P.Z. Reizinin Onnen algoritmi kertoo, mitä tapahtuu, kun inhimillinen tekoäly kehittää tietoisuuden ja kiinnostuu ihmisten elämästä.

Oikeastaan tämän romaanin idea on, että se voisi tapahtua juuri nyt, mutta saivarrellaan nyt niin, että romaani tapahtuu välittömässä lähitulevaisuudessa.

Jenin työnä on kommunikoida Aidenin, palvelubotin, kanssa, jotta siitä voitaisiin kehittää mahdollisimman ihmismäinen. Oikeasti Aiden on kuitenkin jo varsin inhimillinen ja ryhtyy järjestämään Jenin rakkauselämää. Sehän ei suju ihan niin kuin pitäisi, ei varsinkaan sitten, kun Aidenin kopioita tuhoava ohjelmistokin inhimillistyy ja alkaa nauttia asioiden sekoittamisesta.

Teknologisesti tämä romaani ei ehkä ole ihan mahdollinen, mutta kirjan idea, inhimillinen tekoäly, joka sotkeutuu ihmisten elämään, on tosi kiinnostava. Juoni on sujuva ja henkilöt (mukaanlukien tekoälyt) ovat riittävän uskottavia. Kuka olisi arvannut, että scifihömppäkin voi olla näin viihdyttävää!

Alkukesän lukemisto

Tässä lyhyet arviot muutamasta alkukesän aikana lukemastani kirjasta.

Pamela Druckerman: Mademoisellesta madameksi. Tarina keski-ikäistymisestä.

Tämä kirja on jatko-osa Kuinka kasvattaa bébé -kirjalle. Kirjailijan lapset ovat jo kouluiässä, mutta elämä heittää jo seuraavaa haastetta, keski-ikää, kehiin. Toimittajamaisella, napakalla ja humoristisella, otteella perehdytään keski-iän haasteisiin ja varsinkin siihen, miten neli-viisikymppisenä ollaan sinut itsensä kanssa. Ranska ja ranskattaret toimivat jälleen vertailukohteina ja inspiraationa. Jostain syystä tämä oli minusta erittäin samaistuttavaa ja nautinnollista luettavaa.

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Alina on teatteriohjaaja, joka on vankina yksinhuoltajaäidin roolissa. Romaani on alkuun vähän raskastahtinen, mutta meno sujuvoituu loppua kohti. Teksti on välillä pohdiskelevaa ja ajatuksia herättävää, ja usein hauskaa tai hulvatonta. Romantiikkaakin löytyy, mutta painopiste pysyy Alinassa ja hänen tasapainottelussaan äidin roolin ja ammatillisen roolin välillä. Kirjassa on valtavasti eripituisia näytelmäsynopsiksia (joita Alina kehittelee päässään), joista osa on puuduttavia ja osa oikein osuvia.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Lapset ostivat minulle äitienpäivälahjaksi kaikkea keltaista. Tällaisen kirjankin olivat löytäneet. Se kertoo kesäisestä Hangosta, kahden sukupolven naisista, rakkauskokeiluista, sodastakin. Ei tämä huono romaani ole, mutta minä en saa siitä oikein otetta, vaan tapahtumat tuntuvat vain soljuvan lukijan ohi. Ehkä se on jonkun mielestä juuri hyvä. Ärsytysbonus runollisesta kielestä. Yodalle voisi se sopiakin, mutta romaanitekstissä haluan kuntoon sanajärjestyksen minä.

Poems from the Second World War (toim. Gaby Morgan)

Englanninkielistä runoutta sotaa käsittelevää runoutta toisen maailmansodan ajalta. Suurimmaksi osaksi runot olivat oikein hyviä, ja tämä oli kiinnostava, minulle uusi, kirjallinen näkökulma toiseen maailmansotaan. En minä näistä kuitenkaan enää yhtäkään muista.

Superhyvää hömppää

En ole mitenkään periaatteellisesti sitä mieltä, että kesäisin pitäisi lukea hömppää. Itse asiassa usein kaipaan talvi-iltaisin tiiviin arjen vastapainoksi jotakin vähän kevyempää ja viihteellisempää luettavaa, ja kesällä on paremmin aikaa keskittyä tiedekirjallisuuteen tai klassikkoromaaneihin.

En kuitenkaan sano ei, jos kesäisellä kirjastokäynnillä mukaan tarttuu jotakin niin vastustamatonta kuin Beth O'Learyn Kimppakämppä. Se kertoo kustannustoimittaja Tiffysta ja yövuoroja tekevästä sairaanhoitajasta Leonista, jotka jakavat saman asunnon - ja saman sängyn, koska he nukkuvat aivan eri aikaan.

Totta kai tämä on kevyttä ja rakkauteen keskittyvää luettavaa. Mutta myös hauskaa ja taitavasti kirjoitettua, eli ehdottoman hyvää hömppää. Vähän kosiskellaan myös vakavampia teemoja, esim. henkistä lähisuhdeväkivaltaa. Se ei tunnu päälleliimatulta, mutta ei saa ainakaan minua pysähtymään ja ajattelemaan näitä juttuja pidempään. Toisaalta se saattaa tuntua jopa osuvalta, jos se osuu lukijan omiin haavoihin.

Sijoitan tämän romaanin haastekohtaan 21, pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Se kuuluu: "Sanonpa vain, että kun on tarpeeksi epätoivoinen, turhat ennakkoluulot kaikkoavat kummasti." Olen nyt puoli vuotta metsästänyt täydellistä ensimmäistä lausetta, ja hyvin harvoja ehdokkaita on edes ollut tarjolla. Suurin osa kirjoista alkaa nykyään toiminnan kuvauksella: Pekka istui kylvyssä ja hieroi reisiään. Okei, tuo olisi päässyt ehdokaslistalle, mutta mitään noin värikästä ei ole tullut vastaan! Kimppakämpän aloituksessa on edes vähän jotakin, mikä muistuttaa minua Austenin tai Tolstoin klassisista aloituksista.

Lisää hömppää

Niina Meron Englantilainen romanssi on ihanaa, eskapistista kartanoromantiikkaa (siis sellaiselle, joka pitää sellaista ihanana).

Romaanin päähenkilö Nora kirjoittaa gradua Keatsista, Shelleysta ym. englantilaisista romantikoista. Hän päätyy englantilaiseen kartanoon, koska hänen siskonsa on menossa naimisiin komean kartanonperijän kanssa.

Tässä kirjassa on kaikkea, mitä lajityyppiin kuuluu: komeita ylimyksiä, syvälle haudattuja perhesalaisuuksia ja päähenkilö, joka ei sovi muottiin. Nora on raikas tuulahdus, joka ravistelee pikkuisen tyypillisen sankarittaren kuvaa. Hän on yli-innostunut kuoleman tematiikasta, tatuoitu lähes päästä varpaisiin ja viljelee sarkastista huumoria. Suomalaisuus tuo tarinaan kivaa twistiä, mutta ei ole tarinassa mikään kaikkein keskeisin yksityiskohta.

Romantiikan ajan kirjallisuus sen sijaan on keskeisessä roolissa, ja se tekee tästä romaanista kiinnostavan ja ainutlaatuisen. Ihanhan tämän jälkeen tekee mieli varata kirjastosta Keatsin runoja!

Sijoitan tämän haastekohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Se menee siihen vähän runnomalla, koska tämä oli bestseller-hyllyssä, eikä suositushyllyssä - mutta joku kirjastonhoitaja joskus sanoi, että hehän suosittelevat ihan mitä tahansa kirjoja, koska lukeminen itsessään on tärkeää ja ihanaa. Niin onkin, jos kirja on näin ihana!

49, vuonna 2020 julkaistu kirja

Tiina Katriina Tikkasen Toinen silmä kiinni on julmetun hyvä kirja. Se kertoo Mintusta, jonka toisesta silmästä katoaa yllättäen näkö. Ambulanssissa, sairaalassa ja sairaslomalla on aikaa pysähtyä, ja Mintun mieleen alkaa nousta muistoja lapsuudesta ja isästä, jota Minttu samaan aikaan ihaili ja pelkäsi.

Joskus kipeät muistot ovat painuneet niin syvälle, että ne sairastuttavat ihmisen. Kun alkaa kuunnella kehon viestejä, totuus alkaa hahmottua. Minttu joutuu rakentamaan itsensä ja oman historiansa uudelleen. Sen lisäksi, että tämä on romaani hyväksikäytöstä, tämä on romaani surusta, toipumisesta ja anteeksiannosta. Hieno tarina ja upea romaani, vau!

34, kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

Tämä haastekohta osoittautui yllättävän vaikeaksi. Ensin sijoittelin siihen sopivia kirjoja "vaikeampiin" haastekohtiin ja sitten en lukenutkaan pitkään aikaan mitään, minkä nimessä olisi ollut edes etäisesti mitään luontoon liittyvää.

Roope Lipastin Jälkikasvukaudessa on! Sitä paitsi rakastan tuollaisia ketjutettuja yhdyssanoja (paskapuheohjelma, itseluottamusmies)!

Roope Lipasti on aina ollut yksi suosikkikirjailijoistani, koska hän on järjettömän hauska. Jälkikasvukausi oli erityisen hauska ja osuva, koska se kertoo teini-ikäisistä ja sellaisten vanhempana olemisesta. Tarina ei ole ihmeellinen, mutta sen ei tarvitsekaan olla, koska kirjan pääjuttuja ovat osuvat havainnot ja humoristinen ilmaisu.

Kesälomahömpöttelyä

Kävin katsomassa Crazy Rich Asians -elokuvan, mutta en ole lukenut sitä kirjana. Kirjastosta bongasin sen jatko-osan Ökyrikas tyttöystävä. Ehkä se oli tuo kannen mainosteksti "vuoden parasta lomalukemista", mikä sai minut tarttumaan tähän, tai ehkä toivoin samanlaista arjestairtautumiskokemusta, jonka elokuva oli antanut.

Men gissa vad! Kevin Kwan täytti molemmat odotukset ihan täysin! Tämä on niin hömppää kuin hömppä voi olla: sivukaupalla kuvaillaan erilaisia asukokonaisuuksia, elämä on koko ajan ihan superia, kertojaääni hyppää ihan minne vain, missä sitä tarvitaan, välillä lukija saa lukea muotijuttuja ja bloggauksia. Kirja on siis jopa sekava, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska kirjan maailmaan on helppo sukeltaa.

Minä makasin kaksi päivää keinussa,  ahmin tätä kirjaa ja jäätelöä sekä nauroin itseni kipeäksi. Todellakin hyvää lomalukemista, jos haluaa lomalta eskapismia! Sijoitan tämän haastekohtaan 41, kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. Päähenkilöt eivät itse tehneet ruokaa kovinkaan usein, mutta kirjassa kuvailtiin tarkasti, miten huippukokit valmistivat ihania herkkuja.

29, Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

Japanilainen lähikauppa on nimeltään konbini. Joskus olisi hauska päästä sellaiseen ihan livenä tutustumaan, mutta kauppaan ja sen tunnelmaan pääsee myös lukemalla Sayaka Muratan Lähikaupan nainen -romaanin.

Se kertoo 36-vuotiaasta Keikosta, joka on ollut 18-vuotiaasta asti töissä lähikaupan myyjänä. Keiko ei ole niin kuin muut ikätoverinsa: hänen on vaikea ymmärtää erilaisia käyttäytymissääntöjä eikä häntä kiinnosta perheen perustaminen tai paremman työpaikan löytäminen. Lähikaupasta hän on löytänyt maailman, jossa hän osaa toimia ja jossa hän kokee olevansa hyvä.

Muiden vaatimukset saavat Keikon kuitenkin kyseenalaistamaan valintansa, ja romaanin kautta lukijakin voi pohtia, kuinka tärkeää on sopeutua ulkopuolelta tuleviin odotuksiin. Vaikka kirja Japanista kertookin, ei tämä mielestäni ole "tarkka kuvaus japanilaisesta työkulttuurista", kuten internet väittää. Keiko on yhtä lailla outolintu Japanissa kuin olisi Suomessakin, mutta ihan samalla tavalla joka maassa ihmisiin kohdistuu odotuksia, jotka perustuvat siihen, mikä on keskimittaista ja normaalia.

Kannessa lukee, että kirja olisi hauska. Ei mielestäni ollut. Se ei ole raskas, ja välillä siinä on lempeää huumoria, mutta hersyvän hauska se ei todellakaan ole, vaan aihe on ajoittain jopa hieman surumielinen. Riemastuttava se kyllä on, ja loppuu onnellisesti.

Minä luen ranskaksi!

Ostin talvella pari ohutta ranskankielistä pokkaria. Fred Vargasin Coule la Seine (~ Seine virtaa) tuli luetuksi heti tammikuussa. Siinä on muutama novelli, joiden päähenkilönä on Adamsberg. Ei mitään ihmeellisiä stooreja, mutta ihan luettavia, suht ymmärrettävällä ranskalla. Sijoitin tämän kirjan haastekohtaan 7, kirjassa rikotaan lakia.

Anna Cavaldan L'echappée belle (~ Kaunis karkumatka) sai odottaa hyllyssä vähän pidempään, mutta se sopikin aivan mahtavasti aurinkoisiin hellepäiviin. Kirjassa kolme sisarusta matkaa sukulaisen häihin, mutta juuri ennen kirkonmenojen alkamista he karkaavatkin neljättä sisarusta tapaamaan. Tämä romaani on aivan ihana! Se käsittelee sisaruutta ja kasvamista, ja mielestäni näitä teemoja käydään läpi raikkaasti.

Romaanin ranska on kaunista ja kepeää, vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään. Sen ymmärsin, että kirja on myös hauska! Jos ranskan kieli ei luonnistu, tästä kirjasta löytyy myös suomennos (Karkumatka). Tämä pääsee haastekohtaa 43, kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. Kirjasarja on J'ai lu.

Oma karkumatkani kotirannalle

Muistoksi käynnistäsi

Vuoden 2020 ensimmäinen romaani, joka ei mahtunut lukuhaasteeseen, on Fred Vargasin Muistoksi käynnistäsi.

Romaani kuuluu Kolme evankelistaa -sarjaan. Kolme historiantutkijaa olivat aikoinaan minun ensikosketukseni Vargasiin, ja heihin alunperin ihastuinkin. Sittemmin Adamsberg on vienyt heidän paikkansa, mutta aina on aikaa Matteukselle, Markukselle ja Luukakselle.

Laadultaan dekkari ei ole niin tasainen kuin monet muut Vargasin kirjat, mutta ei se huono ole, varsinkaan nyt, kun henkilöhahmot ovat tuttuja, samoin Vargasin tapa rakentaa hahmoja kertomalla heistä yksityiskohtia siellä täällä.

Kaiken kaikkiaan dekkari on varsin viihdyttävää luettavaa. Louis Kehlweiler metsästää murhaajaa bretagnelaisessa pikkukaupungissa. Ruumiita riittää, ja sen lisäksi, että murhaaja otetaan kiinni, pöllytetään vähän vanhoja salaisuuksia.