tiistai 23. joulukuuta 2014

Uuden sukupolven Poirot

Eräiden marraskuisten joulumyyjäisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui kaksi ruotsalaista dekkaria, Ingrid Hedströmin Lärarinnan i Villette ja Flickorna i Villette.

Nimistä voi ehkä päätellä, että kyseessä ei ole tyypillinen ruotsalainen dekkarimiljöö, vaan nämä kirjat sijoittuvat Belgiaan. Rikoksia ratkaisee belgialainen rikostuomari Martine Poirot. Belgialainen viranomaisjärjestelmä vaikuttaa kovin erilaiselta kuin pohjoismainen eikä ymmärtämistä ainakaan lisää se, että perehdyn siihen ruotsiksi, joten saatan käyttää tässä esityksessä aivan vääriä termejä. Se tosin lohduttaa, ettette te lukijat niitä sen paremmin tunne. Älkää kuitenkaan käyttäkä tätä tekstiä lähdetietona belgialaisesta systeemistä! Madame Poirot'n lisäksi kirjoissa seikkailee hänen notaarinsa Julie Wastia ja rikoskomisario Christian de Jonge sekä lukuisia muita virkavallan edustajia. Merkittävä rooli on myös Martine Poirot'n aviomiehellä Thomasilla, jonka äiti on ruotsalainen, ja muilla sukulaisilla.

Molemmissa kirjoissa nykyajassa (joka kirjoissa on 1990-luku) tapahtuvat rikokset yhdistyvät menneisyyden vääryyksiin. Salaisuuksien vyyhtien avautuminen on aina kiinnostavaa ja antaa juoneen lisäpotkua. Varsinkin toisen kirjan historialliset tapahtumat, jotka liittyvät Poirot'n perheen historiaan, ovat kiinnostavia. Kirjat ovat sujuvasti kirjoitettuja, mutta välillä mutkat vedetään suoriksi siinä, miten vanhat ja uudet tapahtumat yhdistyvät. Ensimmäinen kirja, Lärarinnan i Villette, on mielestäni onnistuneempi. Flickorna i Villettessäkin on paljon hyvää, mutta kyllä dekkarissa jokin menee pieleen, jos lukija pystyy päättelemään murhaajan ja hänen motiivinsa luettuaan vasta kaksi kolmasosaa kirjasta.

Näitä ei siis kannata lukea, jos ei siedä hieman itsestäänselvyyksiä ja epäloogisuuksia, mutta jos tykkää historian havinasta ja perhesalaisuuksista dekkareissa, eivät nämä pahimmasta päästä ole. Itse nautin kirjojen helppolukuisuudesta ja belgialaisen elämän kuvauksesta. Hedström on rakentanut hienon miljöön, keksityn Villetten kaupungin ja sen henkilöhahmot.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Lisää erilaisia nuoria

Marraskuussa luin myös Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelfors-trilogiaa. Luin ensimmäisen osan Piiri (Cirkeln) suomeksi ja toisen osan Tuli ruotsiksi (Eld). Kolmas osa Avain ilmestyy vasta ensi vuonna suomeksi, mutta Nyckeln on jo luettavissa.

Engelfors on ruotsalainen pikkukaupunki, jossa ei tapahdu mitään ja josta kaikki muuttavat heti lukion jälkeen pois. Trilogian ensimmäinen osa alkaa, kun lukion ekaluokkalainen Elias tekee itsemurhan koulun vessassa. Tosin Eliaksen paras ystävä Linnea ei usko, että Elias olisi voinut tehdä itsemurhan. Linnean epäilykset paljastuvat todeksi, kun eräänä syksyisenä täysikuisena yönä jokin tuntematon voima vetää kuusi tyttöä, Linnean mukaanlukien, vanhalle tanssipaikalle. Selviää, että nämä tytöt, samoin kuin Elias oli ollut, ovat valittuja, voimakkaita noitia.

Valittujen tehtävä on estää maailmanloppu, joka seuraa, jos demonit pääsevät omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan. Demonit pyrkivät tuhoamaan valitut ja käyttävät tässä tehtävässä ihmisiä, jotka ovat saaneet valtaansa. Nyt valittujen pitäisi selvittää, kuka tappoi Eliaksen ja kenen intresseissä on tappaa heidät kaikki. Kirjasarjan myöhemmissä osissa demonien valta kasvaa ja valittujen taistelu demoneita vastaan vaikeutuu.

Engelfors-trilogia on ehtaa fantasiaa nuortenkirjatwistillä. Valituilla on ongelmia vanhempien, ystävien ja poikakavereiden kanssa. Itse asiassa valitut edustavat kukin erilaisia nuortenkirjojen arkkityyppejä: porukkaan kuuluu masentunut nuori, auktoriteetteja vihaava erilainen nuori, usein juhliva poikien suosikkityttö, nörtti, tavallinen tyttö, lihava kiusattu ja koko koulua otteessaan pitävä kiusaaja. Mielestäni tästä syntyy kirjoihin voimakas imu. Yhtäkkiä näiden nuorten, jotka eivät siedä toisiaan, pitää tulla toimeen toistensa kanssa ja olla yhdessä rintamassa demoneja vastaan. Kirjasarjan aikana tytöt oppivat paljon sekä toisistaan että itsestään.

Nuortenkirjoihin kuuluu usein erilaisuuden tunne: jokainen nuori tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tässäkin kirjasarjassa kaikki päähenkilöt tuntevat, etteivät ihan kuulu joukkoon. Trilogian aikana jokainen heistä kuitenkin löytää paikkansa. Tällaistahan nuoruus oikeastikin on: vahva fiilis siitä, että minä en ole ihan sellainen kuin pitäisi, ystäviin nojautumista tiukoissa paikoissa, joissa tuntuu, että kovinkaan moneen ei voi luottaa ja taistelua sisäisiä demoneja vastaan. Engelfors-trilogiassa näitä asioita käsitellään jännittävän juonen kautta, mistä syntyy melko vastustamaton paketti.

torstai 4. joulukuuta 2014

Eriskummallisia juttuja

Marraskuun lukuhaaste on ohi, ja täytyy myöntää, että marraskuussa tuli luettua paljon enemmän kuin esimerkiksi lokakuussa. Jotkin tavoitteet jäivät saavuttamatta: Donna Tarttin Tikli on kulkenut nyt kaksi viikkoa laukussa, mutta en ole vielä päässyt alkua pidemmälle. Toisaalta luin paljon sellaista, jota en ollut suunnitellut lukevani.

Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielenkiintoinen makupala, jonka luokittelisin lähinnä nuortenkirjaksi. 15-vuotiaan Jacobin isoisä on kertonut aina mielikuvituksellisia seikkailuja nuoruudestaan. Lapsena Jacob uskoi isoisän juttuihin mutta 15-vuotiaana tietää, että isoisä toisen maailmansodan aikana ensin pakeni natseja ja sitten taisteli heitä vastaan. Ei siis ole mikään ihme, että suurin osa sukulaisista pitää isoisää hieman höperönä. Kun isoisä sitten väkivaltaisesti kuolee, muuttuvat isoisän tarinat tosiksi. Saadakseen tietää enemmän isoisästä Jacob lähtee Walesiin syrjäiselle saarelle, jolla isoisä on asunut nuorena. Saarella Jacob tutustuu isoisän menneisyyteen ja huomaa olevansa keskellä hyvän ja pahan taistelua.

Romaani käsittelee perinteisiä nuortenkirjojen teemoja. Miten hyväksymme erilaisuuden itsessämme ja muissa? Miten opin tuntemaan itseni paremmin ja löydän oman paikkani maailmassa? Hirveän syvälle näissä teeemoissa kirja ei pääse, mutta siinä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan koukussa. Kirja saa lisäviehätystä siitä, että sen kuvituksena on vanhoja valokuvia. Valokuvat ovat vanhoja trikkikuvia: ilmassa leijuvia vauvoja ja kiviä nostavia voimalapsia. Kirjan kysymys kuitenkin on, mistä me tiedämme, ovatko kuvat muokattuja. Ehkäpä maailmassa onkin oikeasti friikkejä, tai kauniimmin sanottuna eriskummallisia lapsia, joilla on ihan oma tehtävänsä täällä.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kyllä minä niin sen tyypin tunnistin

Tuli tilaisuus lukea Mielensäpahoittaja, joten minäpä lukaisin. Olisi ehkä mennyt pidempi aika, jos olisin lukenut päässäni anttilitjamaisen hitaasti, mutta kun luki omaan tahtiinsa, niin joutuisastihan se oli luettu.

Kyllähän sen ihmistyypin tunnistaa, se on niin juntti-Suomen kuva. Ärsyttävä ja valittava äijänkäppänä, joka on kuitenkin sympaattinen ja omalla tavallaan herkkä, ainakin lähellä luontoa ja yksinkertaista elämää. Tuttuuteen Mielensäpahoittajan viehätys kai perustuukin. Kaikilla meillä on tällaisia sukulaisia ja perheenjäseniä - itsestäänkin löytää helposti samoja piirteitä.

Kirja oli viihdyttävä, ja kyllä minussa nyt heräsi kiinnostus elokuvaankin. Se on kuulemma ihan kotikulmilla kuvattukin, joten pakko kai sen viihdyttävyysarvo on testata.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Mystinen nimivalinta

Sain syntymäpäivälahjaksi dekkarin. Olin kyllä vähän pettynyt siihen, että se oli vain dekkari. Kansi ja nimi, Mystiset katoamiset, lupasi jotakin salaperäisempää.



Kirjailija on Heleena Lönnroth ja kustantamo Zuppa di Porri, joka lienee Lönnrothin oma kustannusyhtiö. Ilmeisesti Lönnrothillakin on oma uskollinen lukijakuntansa; takakansitekstin mukaan tämä on tekijän 15. dekkari.

Ei-niin mystiset katoamiset tapahtuvat Kotkassa, ja koskettavat lähinnä perussuomalaista valtuustoryhmää, jonka edustajat alkavat kadota jälkiä jättämättä. Varmaan paikallisille tämän lukeminen onkin eri tavalla jännittävää, kun kirjasta voi bongata tuttuja paikkoja ja ehkä hahmojakin.

Katoamista ryhtyvät selvittämään Kaakonetsivät, Unto Hakkarainen ja Asseri Salo. Selvitystyön luonne on pitkään varsin absurdi. Sen kummemmin järkeilyään perustelematta etsivät päätyvät ajatukseen, että katoaminen on jihadistien kosto perussuomalaisille - vaikka kyseiset kotkalaiset persut eivät olekaan erityisen kunnostautuneita rasistisissa lausunnoissa eikä kotkalaisissa maahanmuuttajapiireissäkään ole jihadistisolua. Lukijana minun on vaikea ymmärtää, onko tässä kyse Kaakonetsivien eli fiktiivisten hahmojen ennakkoluuloista vai kirjailijan yrityksestä rakentaa moderni ja kansainvälinen juonikuvio.

Romaani on lyhehkö ja helppolukuinen, mutta se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että juoni on varsin heppoinen. Se myös tempoilee moneen suuntaan. Kirjan tapahtumista osa on mukana selvästi siksi, että erilaiset ratkaisut olisi mahdollista motivoida. Loppuratkaisu tulee kuitenkin aika puskista eikä vaikuta erityisen uskottavalta.

Tämä arvostelu on ollut melko kielteinen. Myönnetään - en pitänyt kirjasta, ja petyin vielä loppuunkin päästyäni. Tässä oli kuitenkin paljon hyvääkin. Kaakonetsivät ovat hyvin suunniteltuja hahmoja ja varsinkin kirjan loppupuolella romaani lepää paljon heidän tutkimuksensa varassa, mikä toimii paljon paremmin kuin kaikkitietävän kertojan lennähtely paikasta toiseen. Periaatteessa tarinan aihio on kiinnostava, mutta valitettavasti se jää vasta aihioksi. Tämä romaani olisi tarvinnut paljon enemmän lihaa luidensa päälle - ja myös lihasten muokkausta eli ydinasioiden tiivistämistä ja ylimääräisen karsimista.

Otsikoinnilla en viittaa tällä kertaa itse romaanin nimeen, vaan yhteen sivuhenkilöistä. Hämäräperäinen Mark(ku) Ruuttunen yrittää vaikuttaa Kotkan poliittisen elämään tukemalla rahallisesti muutosvoimia edustavia valtuuttetuja. Ruuttunen-nimen takia tämä kirja minullekin annettiin - onhan kyseessä suvun nimi. Mutta miksi joku Ruuttunen on eksynyt Pohjanmaalta Kotkaan ja ryhtynyt hämäriin kähmintäbisneksiin? (Ja miksi se Ruuttunen on edes hahmona tässä kirjassa? Siinäkin on yksi sivujuoni, joka lentää matkansa ja lässähtää sitten.)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Meren katedraali

Bussimatkustus on osoittautunut lukuharrastuksen kannalta todella virvoittavaksi valinnaksi. Olen taas lukenut yhden hyllyssä vuosia maanneen lahjaksi saadun kirjan. Tätä menoa luen kohta ne Hessetkin (jotka siis olen jo kymmenen vuotta sitten kerännyt matkaani vaihtohyllystä).

Tällä kertaa kahlasin läpi paksun historiallisen romaanin. Kahlaaminen kuulostaa kyllä tosi työläältä. Ihan oikeasti ahmin Ildefonso Falconesin Meren katedraalin. Romaani kertoo Arnau Estanyolin tarinan. Arnau syntyy 1300-luvulla maaorjan pojaksi, muuttaa isänsä kanssa Barcelonaan ja tulee vapaaksi barcelonalaiseksi, löytää menetetyn äitinsä tilalle Neitsyt Marian ja tämän kodin, Santa Maria del Mar -kirkon. Neitsyt Marian kappelista huolehtiva bastaixien, satamakantajien, kilta hyväksyy Arnaun joukkoonsa, mutta vähitellen Arnausta tulee myös ylistetty sotilas, rahanvaihtaja ja kaupungin oikeusistuimen tuomari.

Romaani näyttää, kuinka toimimalla omantuntonsa mukaan voi menestyä. Ainakin romaaneissa, historiallinen tosiseikkahan tämä ei koskaan ole ollut. Toisaalta Arnaullakin on synkkä puolensa, joka on suorastaan ristiriidassa sen kanssa, minkälaiseksi hänet muuten kuvataan. Vaikka moderniin kerrontaan kuuluukin henkilöhahmon monikerroksellisuus, ei Arnaun hahmosta sellaista oikein tule, vaan hänen käyttäytymisensä näyttäytyy välillä kovin ristiriitaisena. 

Henkilöt jäävät ajoittain turhan ohuiksi. Heidän toimintansa syyt jäävät kovin hepposiksi ja epäselviksi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijalle on tärkeää saada tarinaan tietyt historialliset tapahtumat, joten henkilöt saavat toimia niin, että näistä tapahtumista on luonteva kertoa. Välillä jotkin henkilöhahmot astuvat näyttämölle vain sitä varten, että tarina kääntyisi oikeaan suuntaan. Noina hetkinä lukijasta tuntuu, että hän on katselemassa teatteriesitystä, jossa kertoja opastaa katsojaa oikeaan tulkintaan.

Lopussa kerronta tiivistyy ja tarinan monet sivujuonet punoutuvat yhteen. Arnaun ja Arnaun läheisten elämä on vaakalaudalla, ja lukija saa jännittyneenä seurata, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu. Romaanin loppu on kerronnallisesti ohuehko, mutta kyllä se lukijan odotukset täyttää ja palkitsee monen sadan sivun läpikäymisen jälkeen.

Romaani on helppolukuinen paksuudestaan huolimatta. Se on myös oppitunti keskiaikaiseen Espanjaan: lukemisen jälkeen päässä vilisevät Katalonian ja Mallorcan Pedrot ja Jaakot. Näistä ei koulun historian tunneilla juuri puhuttukaan, ja täytyy myöntää, että 1300-luvun hallitsijat ovat vieläkin varsin hatarassa muistissa. Ajankuvauksena Meren katedraali on luultavasti varsin todenmukainen ja nimenomaan sellaisena lukemisen arvoinen.

Poltetut varjot

Hyllyssäni on jo pitkään (siis muutamia vuosia!) odottanut vuoroaan joululahjaksi saatu Kamila Shamsien Poltetut varjot. En muista kuulleeni tai lukeneeni kirjasta mitään muuta kuin lahjan antajan positiivisen arvion. Se on kummallista, koska romaani on hengästyttävän hyvä kuvaus ihmisyydestä kriisitilanteissa, ihmisten välisistä siteistä ja globalisoituvan maailman ihmisyydelle asettamista haasteista.

Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.

Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.

Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Hyvät ja huonot dekkarit

En edes kirjoita jokaisesta lukemastani dekkarista tänne, ja silti dekkari on ehdottomasti suosituin tunniste ja bloggauksen aihe. Dekkari on kuitenkin moniulotteinen kirjallisuuden laji, joka kätkee nimellisen yhtenäisyyden alle paljon monenlaisia yksilöitä. Dekkari on myös aika vaikea kirjallisuuden laji, ja nimenomaan kirjailijalle. Lukijalle on paljastettava sopivasti, mutta ei liikaa. Hyvässä dekkarissa on muutakin kuin arvoitus tai rikos. Hyvä dekkari ei päästä lukijaa liian helpolla. Taas kerran haluaisin vertailla hyviä ja huonoja esimerkkejä dekkareista.

Olen viimeisen vuoden sisällä lukenut kaksi Anna Janssonin Maria Wern -dekkaria. Viime talvena luin Haudankaivajan ja kesällä Outoja lintuja. Ensimmäinen oli ihan kohtuullinen dekkari, vaikkakin vähän tylsähkösti kirjoitettu. Jälkimmäinen oli niin huonosti kirjoitettu, että valitin siitä lukiessani monta kertaa ääneen (eikä lukuprosessi kuitenkaan kestänyt kuin hieman reilun vuorokauden). Periaatteessa tarinat olivat kiinnostavia, ja tapahtumapaikkana Gotlanti on ihan paras (ja yksi haaveiden matkakohteista). Mutta en kestä Janssonin henkilökuvausta! Kaikki hahmot ovat kliseisiä karikatyyreja, ja tuntuu, että kirjoittamisen sääntönä on se, että dekkarissakin henkilöhahmojen on oltava ristiriitaisia ihmisiä. Niinpä kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokin henkilöelämän ongelma, jota vatvotaan kirjassa yhtä paljon kuin itse rikosta. Varsinkin Outoja lintuja -romaanissa minua suorastaan v*tutti myös henkiöiden replikointi. Repliikit ovat kuin päänsisäistä puhetta: jokainen ajatus kirjoitetaan lauseeksi, jotka töksähtelevät peräjälkeen paperilla. Jokin kuukausi sitten taisin valittaa siitä, kuinka epäluonnollisen pitkiä lauseita eräätkin ranskalaiset romaanihenkilöt puhuivat. Janssonin lyhyet lauseet ovat ehkä todenmukaisempia, mutta eivät juuri sen parempia lukijan kannalta.

Hyvä dekkari ei aina edes näytä dekkarilta. Karin Alvtegenin Skugga (suom. Varjo) on romaani perheestä, sen salaisuuksista ja siitä, kuinka kannamme menneisyyttämme painolastinamme. Axel Ragnerfeldt on ihailtu Nobel-kirjailija, joka makaa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä hoitokodissa. Hänen vaimonsa Alice kokee uhrautuneensa miehensä uran puolesta ja lääkitsee katkeruuttaan alkoholilla. Vanhempiensa perintöä niin hyvässä kuin pahassa kantaa Jan-Erik, joka ei saa rakennettua toimivaa suhdetta vaimoonsa ja tyttäreensä. Kun perheen vanha taloudenhoitajatar kuolee, alkaa synkkien salaisuuksien vyyhti keriytyä auki. Useimmat Alvtegenin kirjat, Skuggakin, luokitellaan dekkareiksi, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole perinteinen murhamysteeri eikä varmasti miellytä sellaisten ystävää. Skugga on romaani ihmisyydestä ja menneisyyden varjoista. Alusta asti mukana on kuitenkin mysteeri, salaisuus, joka paljastuu vähitellen niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Rikokset tulevat mukaan kuvaan vasta kirjan loppupuolella, ja silloin kerronnan tahti muutenkin kiihtyy. Loppu tarjoaa kyllä vastauksen kirjan salaisuuksiin, mutta vastaus siihen, miksi ihmisessä on niin paljon varjoa, jää saamatta. Ihmiskuvansa puolesta romaani siis hyvinkin kuuluu pohjoismaisen rikolliskirjallisuuden genreen. Lukijaa kirjan teemat, perheen salaisuudet, niiden vaikutus meihin ja omien valintojen merkitys, jäävät kaivelemaan pitkäksi aikaa.

perjantai 29. elokuuta 2014

Hullu mummo

Toisella bussiviikollani luin Fredrik Backmanin (sama heppu, joka kertoi miehestä, jonka nimi on Ove) romaanin Min mormor hälsar och säger förlåt. Elsa on melkein kahdeksan ja hänen paras ystävänsä on isoäiti. Tai itse asiassa hänellä ei muita ystäviä olekaan, koska hän on erilainen eikä koulussa kukaan tykkää erilaisista. Elsalla ja isoäidillä on yhdessä kuitenkin hauskempaa kuin kenen tahansa muun kanssa voisi olla. Isoäidillä ja Elsalla on oma satumaa, josta isoäiti kertoo jännittäviä tarinoita. Välillä isoäiti saa ajatuksia, jotka saattavat parivaljakon pulaan. Naapurit eivät nimittäin katso hyvällä sitä, että isoäiti ammuskelee parvekkeeltaan värikuula-aseella, eivätkä poliisit arvosta sitä, että eläintarhaan murtaudutaan keskellä yötä.

Kun isoäiti kuolee, hän jättää Elsalle tehtävän. Elsan täytyy viedä isoäidin tuttaville kirjeitä, joissa isoäiti pyytää anteeksi. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi, vaaralliseksikin. Sen aikana isoäidistä paljastuu uusia puolia ja Elsa oppii paljon uutta myös itsestään ja muista ihmisistä. Isoäidin kuoltua myös hänen kertomansa tarinat ja todellisuus alkavat sekoittua.

Tämä on aivan törkeän hauska kirja, jota lukiessa ei voi olla nauramatta ääneen. Samaan aikaan tämä on valtavan surullinen kirja, jonka ihmiskohtalot vetävät vakavaksi. Tälle kirjalle en laittaisi mitään ikäsuosituslappua, vaan tarina vetoaa mielestäni kaikenikäisiin. Tässä on vähän samanlaista taikaa kuin suurissa satuklassikoissa - ei ole sattumaa, että Elsan lempikirjasarja on Harry Potterit ja kirjan loppupuolella tapahtumia verrataan myös Veljeni Leijonamielen tapahtumiin. Silti kirja on tiukasti kiinni nykyajassa ja myös nykyajan lasten ja nuorten maailmassa. Kovasti odottelen, että tämä käännetään suomeksi, että voisin hyödyntää tekstiä töissäkin.

tiistai 19. elokuuta 2014

Kirjavaras

Ostin kesälukemisiksi Markus Zusakin Kirjavarkaan. En ole nähnyt elokuvaa, joten en suorita vertailua, mutta kirjan lukemisen jälkeen voisin kyllä olla kiinnostunut sen leffankin näkemisestä.

Kirjavaras on Liesel, joka kirjan alussa matkaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Münchenin esikaupunkiin uuden kasvatusperheensä luo. Matkalla pikkuveli kuolee ja Liesel ja kirjan kertoja, Kuolema tapaavat ensimmäisen kerran. Hautajaisissa Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa, lumeen pudonneen Haudankaivajan käsikirjan. Sitten hän jatkaa matkaa Molchingin Himmelstrasselle Hubermannin perheeseen. Vähitellen Liesel kiintyy rauhalliseen papaan, rääväsuiseen mamaan, naapurin Rudyyn ja muihinkin Himmelstrassen asukkaisiin. Elämää varjostaa kuitenkin Führer. Eräänä iltana Hubermannien oven takana seisoo Max, jolla ei Führerin takia ole muuta paikkaa, johon mennä. Hän saa muuttaa Hubermannien kellariin.

Tullessaan Hubermanneille Liesel ei osaa lukea, mutta papa opettaa hänet lukemaan. Kirjat kiehtovat Lieseliä ja kun kaupungintalon edessä poltetaan kirjarovio, hän varastaa yhden kirjan. Pormestarinrouva, joka tuntee Lieselin, koska mama pesee hänen pyykkinsä, näkee tämän ja kutsuu Lieselin seuraavalla pyykinhakukerralla kirjastoonsa. Tarinoista tulee Lieselille tärkeitä. Liesel ja Max kertovat toisilleen tarinansa, ja Max opettaa Lieselille jotakin uutta kirjoittamalla hänelle kaksi tarinaa, jotka kertovat Maxista - ja myös Lieselistä. Kun ilmahyökkäykset ajavat Himmelstrassen asukkaat kellariin, lukee Liesel heille ääneen. Kun kaikkein tuhoisin hyökkäys tulee, on Liesel kellarissa -turvassa - kirjoittamassa omaa tarinaansa.

Liesel kohtaa kirjan kertojan, Kuoleman, kolme kertaa tarinan aikana. Kuolema kiinnostuu tästä tytöstä, joka onnistuu näkemään hänet, mutta silti välttämään kuoleman. Kaikkitietäväksi kertojaksi, joka onnistuu ylittämään ajan ja paikan rajat, Kuolema sopii mainiosti. Hänellä on myös aivan omanlaisensa katsantokanta elämään; ehkäpä siksi, että Kuolemalla on niin kiire, ehtii hän nostaa elämästä esille vain joitakin keskeisiä asioita. Onneksi hänellä on tarinankerronnassaan apuna Lieselin kirjoittama kirjavarkaan tarina. Kun Liesel kadottaa sen, Kuolema poimii sen talteen. Kirja näyttää Kuoleman erilaisena, millaisena olemme tottuneet hänet näkemään. Kuolema on syvästi ihmisiä rakastava ja kärsimystä vihaava. Noutaessaan ihmisiä hän pelastaa nämä kärsimykseltä. Kuolema kokee myös vahvoja empatian, rakkauden ja säälin tunteita hoitaessaan työtään.

Tuskinpa tätä teosta muistetaan sadan vuoden päästä suurena maailmankirjallisuuden klassikkona, mutta Lieselin tarina on kiehtova ja lukemisen arvoinen. Kuolema on kertojana niin erilainen, että senkin takia kirja kannattaa lukea - vaikka toisaalta varsinkin alussa Kuoleman vaikeus sitoutua aikaan ja paikkaan tekee kerronnastakin horjuvaa. Vaikka tämä kirja on hyvä kuvaus sodasta ja natsi-Saksasta, on holokausti kirjan tarinassa vain sivuosassa. Pääroolissa on Liesel ja tämän kasvu pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Kaikista näistä syistä tämä kirja on hyvä luettaa yläaste- ja lukioikäisillä nuorilla, ehkäpä koetan jopa omilla amislaisillani - vinkki, vinkki, hyvät opettajakollegat.

lauantai 16. elokuuta 2014

Toiveet jotka toteutuvat

Thomas Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat kertoo Jonaksesta, joka tapaa puistossa oudon miehen, joka lupaa toteuttaa Jonaksen kolme toivetta. Yllättäen tapaamisen jälkeen Jonaksen toiveet - salaisetkin - alkavat toteutua: lyhyt poika venyy pituutta nopeasti, vaimo(johon suhde on väljähtynyt) kuolee, osakkeiden arvo nousee. Jonas myös löytää itsensä oudoista tilanteista yhä uudelleen ja uudelleen.

Kannen liepeessä on sitaatti arvostelusta: "hämmentävä ja ravisteleva romaani, jota voi lukea monitasoisesti". Tämä tarkoittanee sitä, että arvostelijalla ei ole mitään hajua siitä, mistä kirja oikeastaan kertoo. Minulla on vähän sama fiilis. Jonas on selvästikin tyyppi, joka on aivan pihalla omasta elämästään; hän ajelehtii sinne tänne. Muidenkin ihmisten elämästä tulee mielivaltaista, kun Jonaksen toiveet alkavat toteutua. Kirjan loppua kohti Jonas tavoittaa yhä enemmän itseään, mutta outojen tapahtumien kulkua ei voi enää pysäyttää.

Kirjaa voi siis lukea jonkinnäköisenä kasvukertomuksena mutta myös kuvauksena tyypistä, joka koettaa tavoitella häntäänsä sitä saavuttamatta. Ihan kiinnostavaa on myös pohtia, kuinka mielivaltaista elämä todellisuudessa on. Voimmeko vaikuttaa omaan kohtaloomme? Kuka siihen sitten vaikuttaa, jos ei ihminen itse? Kirja jää pyörimään mieleen, mutta loppujen lopuksi sen filosofinen anti jää melko kevyeksi - ainakaan minussa tämä ei herättänyt mitään suuria tai tärkeitä ajatuksia. Helppolukuinen se kyllä oli, ja ihan mielenkiintoinenkin, joten ehkä se osui minun tielleni vain väärään aikaan. 

perjantai 1. elokuuta 2014

Kesälukemisto 2014

Tänä kesänä olen opiskellut ruotsia ja nauttinut siitä.

Ordförrådet on kuvitettu synonyymisanakirja. Se vaikuttaa siltä, että se on tehty opetusmateriaaliksi lapsille ja edistyneille maahanmuuttajille, mikä siis sopii minun ruotsin taitotasooni oikein hyvin. En tarvinnut sanakirjaa lukiessani, mutta opin silti paljon uusia sanoja ja sanontoja. Tämä olisi kiva myös omassa hyllyssä, koska ei näitä oikein muista ja siksi niitä uusia sanoja tulee käytettyä harvoin, saatika sitten opittua.

En bok om slang, typ on tenttikirjamaisempi mutta silti miellyttävän kansantajuinen opus ruotsalaisesta slangista. Tästä opin vielä enemmän uusia sanoja, jotka ehkä jäävät mieleenkin, koska tokihan haukkumasanat ja sukupuolielinten nimet ovat kiinnostavia. (Ne ovat myös useammin käytössä kuin harvinaiset sanonnat.) Kirja on myös aika hauska.

Jordens smartaste ord on vielä hauskempi, todella sujuva ja viihdyttävä teos kielestä yleensä ja erityisesti ruotsin kielestä. Tässä suihkitaan läpi monesta kiinnostavasta aiheesta, kielen kehityksestä, kielen vaihtelusta, haukkumanimistä, kirosanoista jne. Viimeisiä kirjoitin ihan muistiin itselleni.




perjantai 11. heinäkuuta 2014

Jännitystä ja romantiikkaa (=seksiä) nuorisolle

Esiteini haki kirjastosta kesälukemista ja toi mukanaan Salla Simukan Lumikki-trilogian, Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Koska hänellä meni pari päivää kolmen kirjan lukemiseen, ajattelin itsekin lukea trilogian, jota on hehkutettu paljon. Työnkin puolesta on hyvä tuntea myös nuortenkirjallisuutta ja varsinkin tällaisia kirjoja, joiden lukijakunta asettuu teini-iän ja aikuisuuden rajamaille. (11-vuotias tyttäreni ei siis kuulu kohderyhmään, mutta koska hänkin oli lukenut positiivisia arvioita kirjasta, enkä ole tähän mennessä kokenut tarvetta rajoittaa lukemisia, olin lähinnä iloinen, kun nämäkin kirjat olivat tarttuneet matkaan.)

En ihmettele kehuja ja kirjojen suosiota. Tamperelaisen lukiolaistytön Lumikki Anderssonin seikkailut ovat varsin mukaansatempaavia, ja trilogiassa on kivoja koukkuja, jotka saavat odottamaan seuraava osaa ja salaisuuksien paljastumista. Jokainen kirja on kuitenkin oma tarinansa. Ehkä kuitenkin kaipaisin vähän enemmän trillerijuonten kehittelyä. Usein asiat vain tapahtuivat ihan sattumalta ja vähän liiankin nopeasti. Vähän vähemmän olisin kaivannut teiniangstia. Vanhaa kukkahattutätiä myös vähän ärsytti runsas seksin määrä, mutta kai sellainen kiinnostaa niitä nuoria. Enkä kiellä, etteikö seksuaalisuuden pohdinta kirjassa olisi ollut hyvää. Varsin implisoidusti kirjoissa näytetään, että monenlainen seksuaalisuus on okei, mikä ei varmastikaan ole huono asia ottaen huomioon, että moni nuori näitä asioita pohtii. 

(Tällä perusteella olen ihan tyytyväinen siihen, että 11-vuotiaani kirjat luki. Toisaalta vähän kyllä hirvitti lukea vaaleanpunaisista dildoista ja Lumikista "märkänä suihkussa" vasta sen jälkeen, kun lapsi oli kirjat lukenut. Mutta no, kai sitä itsekin luki tuossa iässä vaikka mitä, mikä oli outoa, eikä aina edes ihan ymmärrettävää - jännitys oli kuitenkin 11-vuotiaalle se pääasia (tai näin äidille ainakin kysyttäessä vastattiin).)

Taas taistelin

Nimittäin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan. Alan uskoa, että nimi tulee siitä, että kirjan ensimmäinen puolisko on aina ihan kauheaa tahkoamista ja taistelua, ennen kuin lukeminen alkaa luistaa.

Toinen puolisko menikin sitten taas leikiten. Kirpaisevan hyvää analyysia ruotsalaisesta yhteiskunnasta, osuvaa parisuhdekuvausta mitään kipeää peittelemättä ja tuttuja ristiriitaisia tunteita vanhemmuudesta. Tunnistin itseni Knausgårdin omakohtaisesta ja paljastavasta kertojasta - kirja kolahti.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Kuinka kasvattaa bébé

Kirjakaupan kesäpokkarivalikoimasta silmään pisti ja ostoskassiin sujahti Pamela Druckermanin bestseller Kuinka kasvattaa bébé, vanhemmuus Pariisin malliin. Odotukset olivat korkealla; niin paljon olen lukenut kirjasta kiinnostavia arvosteluja. Koska en myöskään koe olevani täydellinen kasvattaja, toivoin salaa, että kirja antaisi minulle taikakaluja lasten käsittelyyn.

Amerikkalainen Druckerman vertailee amerikkalaista ja ranskalaista tapaa kasvattaa lapsia, ja usein ranskalainen tapa vaikuttaa amerikkalaista toimivammalta. Amerikkalaisten perheiden ongelmana ovat keskipisteenä olevat lapset, jotka vaativat jatkuvaa huomiota ja vaativat vanhemmilta paljon - ja toisaalta se, että vanhemmat uhrautuvat lastensa puolesta. Ranskalaiset lapset ovat kohteliaita, nukkuvat hyvin, syövät kaikkea ja vaivaavat vanhempiaan varsin vähän. Yhdeksi syyksi Druckerman arvelee sitä, että Ranskassa yhteiskunta tukee vanhemmuutta. Suomalainen lastenkasvatus tuntuu olevan lähempänä amerikkalaista kuin ranskalaista kasvatustyyliä, vaikka suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta hyvin samalla tapaa (jopa paremminkin) kuin ranskalainen yhteiskunta. Kasvatusperiaatteiden täytyy siis olla Ranskassa kovin erilaisia kuin Amerikassa.

Kirja antaa hyviä vinkkejä, vaikka kaikkea ranskalaisesta kasvatuksesta ei haluaisikaan - tai edes kannattaisi - omaksua. Lukija oppii, että Ranskassa lapsista halutaan kasvattaa autonomisia ja että kasvatuksen sijaan puhutaan éducationista. En pääse enää omilla kokeilukappaleillani testaamaan, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi uhmaikäisen ruokakiukutteluun on helpompi suhtautua, kun ajattelee, että tässä opiskelemme ruokien maistelua ja nätisti syömistä.

Kirja sisältää painavaa asiaa, mutta on todella helppolukuinen ja viihdyttävä. Druckerman käyttää surutta omaa perhettään ja tuttaviaan havainnollistavina esimerkkeinä - erot ranskalaisten ja amerikkalaisten vanhempien välillä tulevat varsin selviksi. Välillä lukiessani nauran ääneen osuville esimerkeille tai napakalle ilmaisulle. (Jonkin verran minua häiritsee aikamuotojen vaihtelu tekstissä: se ei vaikuta harkitulta, vaan siltä, että kirja on kirjoitettu pitkällä aikavälillä, ja joskus asiat tapahtuvat kirjoitushetkellä preesensissä, joskus taas ovat tapahtuneet imperfektissä tai perfektissä.)

Otan itsekin käyttöön muutamia ranskalaisia ilmaisuja, vaikka lapset eivät enää olekaan uhmaikäisiä mukuloita. Tähän asti "olepa fiksusti" on kuulostanut mummoni eufemismilta tutummalle "lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua". Nyt ajattelen, että ranskaksi käskisin lapsen olemaan sage, ja "käyttäydy viisaammin" saa heti eri merkityksen. 



maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kirjastomonologi

Kirjastosta mukaani tarttui Sophie Divryn The Library of Unrequited Love (alkuperäiskielellä ranskaksi paljon tylsemmin La Cote 400), joka on pieni kirja kirjoista ja kirjastoista. Eräänä aamuna keski-ikäinen kirjastonhoitajatar löytää lukijan, joka on jäänyt kirjastoon vahingossa yöksi. Hiljainen ja syrjässä pysyttelevä kirjastonhoitaja alkaa puhua lukijalle, ja monologin myötä hän osoittautuukin ihmiseksi, jolla on paljon ajatuksia ja voimakkaita mielipiteitä. Lukija saa kuulla kirjastonhoitajan näkemykset päättäjistä, kirjaston työntekijöiden keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, miehistä (erityisesti eräästä nuoresta Martin-nimisestä tutkijasta) - ja varsinkin kirjoista, kirjastoista ja niiden hienoudesta.

Kirja on rakkaudentunnustus kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle - ja ajoittain varsin nokkela ja hauskakin.



sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Pieni potenssipuoti

Hih, mikä hupaisa kesälomakirja! Mikäkö? Karin Brunk Holmqvistin Pieni potenssipuoti tällä kertaa. Kirja kertoo kahdesta kahdenksankymppisestä vanhapiikasisaruksesta, Tilda ja Elida Svenssonista, joiden elämä on pyörinyt suurin piirtein samaa rataa viimeiset kuusikymmentä vuotta. Siskosten elämänpiiri laajenee, kun naapuriin muuttaa keski-ikäinen miespuolinen kesävieras. Hänen ansiostaan Tilda ja Elida saavat ajatuksen ruveta valmistamaan potenssilääkettä. Potenssipotkun postimyynti sujuu yli kaikkien odotusten ja siskosten elämä saa aivan uuden suunnan.

Kiertelin kirjastossa etsimässä kevyttä kesälukemista ja tämän kirjan löysin romanttisen viihdekirjallisuuden keskeltä. En minä tätä kyllä romanttiseksi kuvailisi, vaikka kirjassa rakkautta ja seksiäkin sivuttiin. Sen sijaan kirja kertoo vanhuudesta viihteen keinoin. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kirja kertoo vähän vanhuudenhöperöjen sisarusten kautta siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää elämälleen uutta suuntaa ja mielekästä sisältöä. Ihanan helppolukuinen hyvänmielenkirja, joka oli aivan nappi valinta näin kesäisenä viikonloppuna!

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Vau

Ostin syksyllä aikamme kulttiromaanin, sukupolvikokemukselle äänen antavan mestariteoksen jne. jne. Jotenkin se hautautui kaiken viihteen, Barbarotin filosofisten rikostutkimisten ja historiallisen höpinän, alle. Mutta nyt olen vihdoinkin lukenut Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni, osa 1:n. Vau.

Onhan se kaikkien kehujen arvoinen. Samalla lavea ja tiivis, ahmittava ja pysähtymään pakottava, tunteita herättävä. 

Minä ihastuin heti alussa Knausgårdin tuntemuksiin ja ajatuksiin perhe-elämästä ja lapsista. Tai ehkä ennemminkin samaistuin, niin kuin varmaan jokainen, joka muistaa vielä omien lastensa pikkulapsiajat. Innostuneena luin myös päähenkilön nuoruusvuosista. Vaikka omat nuoruusvuoteni sijoittuvatkin 90-luvulle ja suomalaiseen pikkukaupunkiin, tuntuu elämä olleen melko samanlaista 80-luvun norjalaisessa pikkukaupungissa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa nelikymppinen Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, erityisesti isäänsä. Toisessa osassa kolmikymppinen Knausgård on hautaamassa isäänsä ja palaa muistoissaan oman historiansa eri kohtiin. Toisessa osassa tärkeässä osassa on myös veli: veljekset järjestävät yhdessä isälle hautajaisia ja monet takaumista liittyvät veljeen. Aikatasojen vaihtelu käy sujuvasti ja luo romaaniin syvyyttä.

Hienointa romaanissa on kuitenkin se, että Knausgård avaa oman kokemuksensa ja omat tunteensa niin vapaasti, riisuu itsensä paljaaksi lukijan edessä ja antaa katsoa. Knausgård ei välttele kipeidenkään asioiden auki leväyttämistä.  Ainakin näennäisesti - mistäs minä tiedän, onko kirjailija Karl Ove Knausgård yhtään samanlainen kuin päähenkilö Karl Ove Knausgård. Tämän avoimuuden vuoksi lukija pääsee lähelle, osaksi päähenkilön tarinaa. Samaistumiskohtiakin löytyy enemmän, koska lukijan täytyy myöntää, että itsessäkin on niitä pimeitä puolia ja salattuja muistoja, joita Knausgård ei pelkää paljastaa.

Suosittelen menetettyä lapsuutta haikaileville, nuoruusvuosiinsa kaipaaville, sisarussuhdetta pohtiville ja isäsuhdetta kipuileville. Muillekin.


tiistai 29. huhtikuuta 2014

Krokotiilin keltaiset silmät

Sain jo syksyllä syntymäpäivälahjaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -romaanin. Uskollisesti se on minua odottanut hyllyssä kirjakasan alimmaisena, ja ehkäpä olen sitä tietoisestikin vähän säästänyt. Syksyllä Pancolin kirjasarja oli kovasti tapetilla ja esimerkiksi Kirjamessuilla se oli hyvin esillä. Muiden blogipostauksista olin ymmärtänyt, että se olisi mukaansatempaava viihdekirja syvällisillä fiboilla, joten odotukset olivat korkealla. Tällä kertaa joudun kyllä olemaan vastarannan kiiskenä!

Kirja kertoo Pariisin esikaupungissa asuvasta Joséphinesta ja hänen perheestään: tyttäristä Hortensesta ja Zoésta, siskosta Iriksestä ja tämän perheestä, kuivakiskoisesta äidistä ja isäpuolesta, joka on löytänyt ymmärtäjän sihteeristään. Henkilögalleriaan mahtuu myös aviomies Antoine, joka lähtee uuden tyttöystävänsä kanssa Keniaan kasvattamaan krokotiileja, uusi miesystävä ja muutama tärkeässä roolissa oleva naapurikin. Melkoinen henkilögalleria! 

Vaikka henkilöitä riittää, onnistuu Pancol kuljettamaan kaikki hahmot kunnialla tarinan läpi. Tapahtumien keskellä on Jo, joka lupaa siskolleen kirjoittaa tämän nimissä historiallisen romaanin. Kirjoittamisen myötä Josta kasvaa uusi ihminen, joka tarttuu oman elämänsä ohjaksiin sen sijaan että antaisi äidin, siskon tai aviomiehen ohjailla itseään. Kasvutarina on kiinnostava, mutta kirjan parasta antia ovat ihmisten väliset suhteet - sen paljastaminen, kuinka monella eri tavalla, niin hyvillä kuin pahoillakin, olemme riippuvaisia toisista ihmisistä.

Viihdekirjaksi en tätä kirjaa väittäisi. Viihdekirjallisuuteen kuuluu mielestäni kepeys, eikä tämä kirja ole kepeä lainkaan. Melko helppolukuinen se kyllä on, mutta sisältö on aika raskasta. Kirjan henkilöistä monet ovat monella tapaa epäsympaattisia ja teemat (riippuvaisuus vs. itsellisyys) ovat vaikeita. Kirjan dialogi on myös uskomattoman epäluonnollista - ja tämä onkin kirjan huonoin puoli. Ehkä ranskalaiset puhuvat arkipäiväisiä asioita todella syvällisellä tavalla, ehkä ranskalaista keskustelua on vaikea kääntää suomeksi - lopputulos on joka tapauksessa se, että keskustelut pääsevät harvoin vauhtiin, ja ne ovat paikallaan junnaavia ja epäuskottavia. 

torstai 24. huhtikuuta 2014

En man som heter Ove

Lukaisin Fredrik Backmanin romaanin En man som heter Ove. Ove on kuusikymppinen ärisevä äijä, sellainen taloyhtiönatsi, tiedätte varmaan tyypin. Oven elämä kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa perhe, joka ei arkaile pyytää Ovelta apua. Elämää ja ihmisiä inhoavan tyypin harmaaseen maailmaan alkaa tulla uusia sävyjä.

Backmania on verrattu Jonas Jonassoniin, siis siihen Satavuotiaan kirjoittajaan, ja jotakin samaa teoksissa onkin. Molemmissa on huumoria, joka samaan aikaan lämmittää sisältä ja laittaa nauramaan ääneen. Tarina myös keriytyy auki vähitellen, ja lukijan sympatia Ovea kohtaan kasvaa kirjan lukemisen myötä. Backman pysyy kotoisemmissa ympyröissä kuin Jonasson, mutta ei kunnon tarina tarvitse farssimaisia juonenkäänteitä. Kiinnostavat hahmot, joista tulee lukijalle läheisiä, riittävät kyllä.

Backman kirjoittaa sujuvaa ja soljuvaa kieltä, jota on ilo lukea. Hän taitaa myös huumorin tahdituksen: lukeminen ei ole tylsää hetken vertaa.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Muutama murha

Lukaisin kaksi ruotsalaista dekkaria, molemmat helppolukusia ja mukaansatempaavia, mutta silti kovin erilaisia.

On nyt kyllä vähän sillä rajalla, onko Kåre Halldénin Champagneführer vielä joululahjakirja. Ostin sen kyllä joululahjaksi, mutta alkuperäinen kappale katosi Riian-matkalla, ja lahjansaaja osti itselleen uuden kirjan. Kirjan idea on oikein kelvollinen: viineistä tietämätön ruotsalainen tolvana ajautuu Ranskan-matkallaan selvittämään samppanjaan ja historiaan kietoutuvaa murhasarjaa.

Toinen dekkari oli Martin Olczakin Akademimorden, joka kertoo Ruotsin akatemiaan (joka on siis se taho, joka päättää Nobelin kirjallisuuspalkinnosta) kohdistuvista murhista. Ei hassumpi lähtökohta sekään!

Ensimmäisen kirjan tarina on ehkä hippasen parempi, tai ainakin uskottavampi kuin jälkimmäisen kirjan juoni. Silti jälkimmäinen saa tässä vertailussa paremmat pisteet. Halldénin hyvää tarinaa rapistaa käsittämättömän huono kirjoittaminen, kliseiset ilmaukset ja liika paljastelu jo varhaisessa vaiheessa. Olczak taas kirjoittaa todella hyvin: tarina keriytyy auki vähitellen ja lukija tietää juuri sopivan paljon kokonaisuudesta. Kieli on kevyttä, mutta ei höttöistä (ihan kuin minä pystyisin oikeasti ruotsin kieltä arvioimaan johonkin suuntaan...). En taida jaksaa lukea miehen yöpöydällä jo lojuvaa Cavakungenia, mutta Olczakia seuraan kyllä jatkossakin!

---

Dekkareista kun puhutaan, voin paljastaa, että olen unohtanut kokonaan yhden itse saamani joululahja(!)dekkarin. Islantilaisen Arnaldur Indridasonin Jyrkänteen reunalla oli ihan kiinnostava tuttavuus. Dekkarien maailma vaikutti harkitulta ja toimivalta, joten tätäkin luen kyllä lisää, jos käsiini saan. Tarina oli aika peruskauraa: seksiä, väkivaltaa, talousrikoksia ja elämässään epäonnistuneita poliisinkuvatuksia. Jos Islanti kiinnostaa, lue tämä.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Näkijän tytär

Hesari tarjosi ilmaiseksi e-kirjoja iPad-sovelluksessaan viime viikon ajaksi. Alunperin huomasin mainoksessa Nesserin nimen ja ajattelin iltalueskella dekkarin. Sen kyseisen kirjan olinkin kuitenkin jo lukenut, joten latasin itselleni Kristiina Vuoren Näkijän tyttären. Harha-askeltani Laila Hirvisaaren pariin lukuunottamatta siitä on todella pitkä aika, kun olen lukenut historiallisia viihderomaaneja. Viimeksi taisin ahmia Angelicoja ja Kaari Utrioita teini-ikäisenä.

Ahmimiseksihan tämäkin meni. Toisaalta oli kiire, kun aikaa lukemiseen oli vain viikko eikä sovellus näyttänyt, missä kohtaa kirjaa olin menossa. Mutta kyllä kirjakin oli varsin mukaansatempaava! Romaani kertoo Eirasta, joka syntyy äpäränä mahtisukuun 1200-luvun Suomessa. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, ja iso osa romaanista keskittyykin kristinuskon ja kansanuskon rinnakkaiseloon ja myös niiden väliseen kilpailuun. Mielestäni tämä on tarinan kiinnostavin osa, mutta viihdyttävyyttä lisäävät myös sukujen väliset ja perheiden sisäiset juonittelut ja se, että Eiran sydän vetää kahtaalle.

Vähän minun on vaikea ymmärtää tällaista lajityyppiä, jossa toisaalta historialla ja ihan faktoillakin on iso merkitys, mutta jossa säännöllisin väliajoin kuvataan romanttinen rakastelukohtaus. Kuka näitä jaksaa lukea kirjan toisensa perään? Eikö pelkkä historiallinen romaani ilman tätä rakkausjuonnetta kelpaa? Minä ainakin jotenkin vaivaannun ja turhaannun, kun vetävän tarinan keskeyttää säädytön suutelo. Usein ne tuntuvat vähän päälleliimatuiltakin. Mutta toisaalta - purihan se minuunkin, historian ja viihteen yhdistelmä...

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Teorioita parisuhteista

Olisikohan tässä viimeinen joululahjakirjapostaus? Nyt luulen lukeneeni kaikki pukin tuomiset. Pitkä aika siihen menikin, vaikka toki tässä välissä on tullut luettua muutakin. Toisaalta sain kyllä aika paljon kirjoja - ja mieskin sai, jotka nekin piti tietenkin lukea!

Tätini antoi minulle David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin. Tästä on tehty elokuvakin, mutta en ole nähnyt sitä, joten en osaa verrata. Äidiltä sain Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-romaanin. En tiedä, onko siskoksilla samanlainen ajattelutapa, mutta ainakin minun päässäni nämä kirjat olivat selvästi pari, minkä vuoksi kirjoitan niistä samassa postauksessa.

Sinä päivänä kertoo edinburghilaisista ystävyksistä, Emmasta ja Dexteristä, jotka valmistuvat samana päivänä. Kirja seuraa heidän ystävyyssuhdettaan ja aikuistumistaan 20 vuoden ajan, niin että heidän elämäänsä kuvataan aina samana päivänä, 15. heinäkuuta.

Naimapuuhia kertoo nuorista aikuisista, jotka valmistuvat amerikkalaisesta collegesta. Mitchell on rakastunut Madeleineen, joka on parisuhteessa Leonardin kanssa. Tämäkin kirja kertoo aikuistumisesta, itsensä etsimisestä ja ihmissuhteiden vaikeudesta, vaikka aikajänne onkin lyhyempi, vain reilu vuosi.

Vanhana ja viisaana on helppo katsoa parikymppisten ihmissuhdekipuilua kaukaa, mutta kyllähän näissä molemmissa romaaneissa tiivistyy se, että ihmissuhteet ja ihmiset niissä eivät kasva samaan tahtiin. Se oivallus, että oma hyvä ei ole yhtä kuin toisen hyvä ei ole yhtä kuin yhteinen hyvä, on joskus kipeä, mutta johtaa elämässä eteenpäin ja aukaisee uusia ovia.

Molemmat kirjat ovat hauskoja. Sinä päivänä ehkä enemmän sellaisella hulvattomalla, viihdekirjallisella tavalla, ja Naimapuuhia ironisella, lauseeseen kätketyllä oivalluksella. En kerro juonista sen enempää, niin ei tule spoilauksia, mutta suosittelen kaikille, joita rakastumisen teoria ja parisuhteiden synty kiinnostaa.

Nobel-kamaa

Sain joululahjaksi myös Alice Munron Kerjäläistytön. Sitä olen tässä talven ja kevään mittaan lueskellut vähitellen.

Vaikka Munroa pidetään novelistina, ei tämä mielestäni ole novellikokoelma, vaan kokonaisuus, jota voisi pitää romaaninakin. Kirja kertoo köyhistä oloista tulevasta Rosesta, hänen elämästään noin 10-vuotiaasta keski-ikään. Tarinat eivät etene täydellisen kronologisesti, mutta niistä muodostuu kuitenkin kertomuskokonaisuus, joka kuvaa Rosen kehitystä älykkäästä koulutytöstä kohtuullisen menestyväksi näyttelijäksi. Toiseksi tärkeäksi henkilöksi muodostuu Flo, Rosen äitipuoli, joka on oikeastaan Rosen vastapooli, pikkukaupunkiin jämähtänyt nainen, joka ei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä tai elämänsä muuttamisesta.

Tarinat imaisevat mukaansa heti kirjan alussa. Munro kuvaa henkilöitä ja Hanrattyn pikkukaupunkia niin elävästi, että vaikka kirja välillä unohtuu viikoiksi, on tuttujen juttujen pariin helppo aina palata. Pienillä tarinoilla ja huomioilla Munro näyttää, minkälaista elämä kanadalaisissa pikkukaupungeissa on ollut 1900-luvun aikana. Hän on myös loistava ihmisten kuvaaja. Rosen hahmo on monisärmäinen: toisaalta itsetietoinen ja vahva, toisaalta epävarma ja hyväksyntää hakeva. Rosen vanhetessa myös suhde Flohon syvenee. Onhan Flokin omassa elämässään tehnyt rohkeita valintoja ja ottanut riskejä: esimerkiksi ryhtynyt äitipuoleksi ja perustanut kaupan. Toisaalta mitä vanhemmaksi Rose tulee, sitä selkeämmin hänen epävarmuutensa näkyy. Eivät äiti ja tytär olekaan niin kaukana toisistaan kuin Rose nuorena kuvittelee.

Minulle tämän kirjan hienous on nimenomaan Rosen ja Flon välisessä suhteessa ja siinä, miten sen dynamiikka muuttuu vuosien varrella. Toisaalta kirjan kolmanneksi päähenkilöksi nousee Hanratty, tuo kummallinen kaupunki, jollaista nykyaikana on vaikea edes kuvitella.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Epookkia mutta myös elettyä elämää

Vähitellen saan tarvottua läpi joululahjakirjoja - tai ei tässä kirjassa mitään tarpomista ollut, vaan Kjell Westön Kangastus 38 on valtavan helppolukuinen, mutta silti syvällinen ja ajatuksia herättävä romaani.

Eletään vuotta 1938, monien mielessä ovat vielä 20 vuoden takaiset tapahtumat, ja rintamalinjat ovat vieläkin syvät. Keski-Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia, jotka herättävät toisissa toivoa, toisissa pelkoa. Asianajaja Claes Thune on palkannut Matilda Wiikin konttoristikseen. Sivistynyt asianajaja ja pidättäytyvä konttoristi pitävät toisistaan työtovereina ja kohtaavat myös henkilökohtaisella tasolla. Silti Matildalla on salaisuuksia, joista herra Thune ei kuule, ei ehkä voisikaan ymmärtää. Yllättäen menneisyys tulee osaksi nykypäivää.

En kerro juonesta sen enempää, koska minulle osa tätä lukunautintoa oli jännitys siitä, mihin tarina seuraavaksi vie. Myös Westö säilyttää tietyt salaisuudet ihan loppuun saakka. Minulle tämä kirja toi historian tähän päivään. Helsinki ja Suomi olivat niin erilaisia 70-80 vuotta sitten kuin nykyään, ja vaikka näistä eroista periaatteessa tietäisikin, tarvitaan tarina ja ihmisiä, jotta tieto tulisi todeksi. Tässä kirjassa näin todella käy. Hieman minua häiritsee se, että Westö on kirjoittanut selvästi myös ajankuvaa ja rakentanut tarinan sisään toisia tarinoita, tuokiokuvia tuon ajan Helsingistä. Osa niistä sopii muuhun tarinaan, mutta osa on päälleliimatun oloisia. Kokonaisuus antaa kuitenkin anteeksi pienet ylilyönnit, ja toisaalta jollekinhan ne ovat tässä kirjassa juuri se juttu. Westö on eittämättä yksi parhaita Helsingin kuvaajia, ja kirja kirjalta hän tavoittaa entistä paremmin ajan hengen. Oleellista on kuitenkin se, että tämäkin tarina voisi tapahtua missä vain ja milloin vain. Tällä kertaa tämä ajaton tarina saa paikkansa 30-luvun Helsingistä. Olen vakuuttunut.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Harry Hole

Olen jo aiemmin lyhyesti kirjoittanut Harry Hole -kirjoista ja luvannut palata aiheeseen. No, nyt olen valmis. Jokin alkupään kirjoista taitaa olla lukematta, mutta sekin odottaa hyllyssä sopivaa flunssaa. Poliisin sain juuri luettua. Siis Polisin - kun ruotsiksi sen luin. Materiaalia on kuitenkin kerätty niin paljon, että voin hyvin analysoida Nesbøn naiskuvia, Harry Holen hahmoa ja tarinan kehittymistä ensimmäisestä kirjasta viimeiseen.

Harryn hahmo muuttuu kirjasta toiseen aivan hirveästä kusipäästä melko sympaattiseen epäonnistujaan. Varmaan sellainen perusalkoholistin luonnekuvaus, mutta lukijaa hahmon häilyväisyys välillä ärsyttää. Sinänsä hahmo on onnistunut, että se on monipuolinen, sopivan särmikäs ja lukuisista epämiellyttävistä ominaisuuksista huolimatta sympatioita herättävä. Hahmo myös kasvaa ja kehittyy sarjan myötä, ainakin suhteessaan naisiin.

En ihan ymmärrä tätä Nesbøn pakkomiellettä tappaa kaikki naiset, jotka ovat Harry Holelle tärkeitä. Varsinkin ensimmäisissä kirjoissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että Harryn naispuolinen vastapari murhattiin jossain vaiheessa kirjaa, ja viimeinen kirja palaa vanhaan tuttuun kaavaan. (Tasapuolisuuden nimissä todettaakoon, että Nesbø tappaa myös miespoliiseja tasaiseen tahtiin.) Tosin kun Harry tapaa Rakel Fauken, muuttuu kirjojen naiskuva monipuolisemmaksi, ja suhde Rakeliin saa myös Harryn kehittymään ihmisenä. Myös Beate Lønnin henkilökuva on varsin monitahoinen ja sarjan myötä kehittyvä.

Nesbøn tyyliin kuuluu kannatella samaa tarinaa (ja samaa pahista) useamman kirjan. Mielestäni tämä tekee lukemisesta kiinnostavampaa ja - niin kuin kuuluukin - koukuttaa tarinaan. Välillä tarina kuitenkin jää junnaamaan, ja lukijana toivoisin, että kerronta keskittyisi enemmän yksittäisiin kirjoihin. Poliisi-kirja on mainio lopetus sarjalle. Varsinkin kirjan alku on parasta Harry Holea - vaikka Harry ei edes ole tapahtumissa mukana. Kirja yllättää monta kertaa, mutta vähän lopusta jää sellainen tunne, että Nesbøkin on vasta ihan lopuksi päättänyt, kuka on murhaaja, ja lankoja sidotaan aika hatarasti kiinni muuhun kudokseen.

Tämä oli muuten ensimmäinen flipback, jonka luin. Ostin kirjan joululahjaksi eikä verkkokaupassa ollut normaalikokoisia pokkareita, joten päädyin kokeilemaan tätä. Täytyy myöntää, että olin hieman epäileväinen, ja alussa lukeminen tuntuikin oudolta, mutta kun pieneen kokoon tottui, ei lukeminen ollut lainkaan vaivalloista. Eikä tämän kirjan mukaan pakkaaminen ollut senkään vertaa vaivalloista! Flipback kestää myös todella hyvin laukussa pyörimistä ja lattialle putoamista. Ei kehitys aina huono juttu ole!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Olen lapsellinen!

Keräilin kirjastosta esiteinille lukemista, ja mukaan tarttui norjalaisen Aleksander Mellin Lapsihallitus. Ajattelin jo kirjastossa, että jos ei tytölle kelpaa, niin minä voin ainakin sen lukea - ja näinhän siinä kävi.

Kirja kertoo tosi-tv-ohjelmasta, jossa joukko lapsia lähetetään saarelle elämään tiettyjen sääntöjen mukaan ja tekemään omia yhteiskuntakokeilujaan. Kirjan päähenkilö on Max, jonka intohimo on elämän sisältö. Tällainen ideahan on aina lupaava, mutta toisaalta sekä tosi-tv että dystopia/utopia-luomukset ovat niin läpikaluttuja aiheita, että on vaikea uskoa löytävänsä enää helmiä.

Kirjan alku yllättää positiivisesti. Se on vetävää tekstiä, ja seikkailuun on sidottu kiinnostavia yhteiskunnallisia teemoja. Mutta mutta. Loppua kohti politiikka paksuuntuu eikä tarina millään jaksa vetää perässään kaikkea aatetta, joka siihen liimautuu.

En ihan ymmärrä, kuka lapsi tai edes nuori jaksaisi lukea tämän kirjan. Minäkin puskin loppuun väkipakolla. Mutta kuten jo totesin: minä olenkin lapsellinen. Olenkin tässä päivittänyt Risto Räppääjä -tietouttani, koska kuopus on nyt innostunut niistä. Ne ovat sentään hauskoja, eikä yhteen kirjaan mene yhtäkään iltaa.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Tarina saavuttamattomasta onnesta

Näemmä tämä alkuvuosi menee kaikenlaista kulttuuria kuluttaessa, ei pelkästään lukiessa. Olisikohan blogin nimenvaihto paikallaan? Eilen vietimme tyttöjen kulttuuri-iltaa. Illan ohjelmahan on perinteisesti kuulunut näin: kulttuurielämys, syömään, juomaan, tanssimaan.

Aloitimme eilen ihan oikein, ja tällä kertaa kulttuuripläjäykseksi valikoitui Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivago. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en ole lukenut kirjaa enkä edes nähnyt elokuvaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä musikaali oli tehty sillä periaatteella, että yhtäkään merkittävää kohtausta ei saa jättää pois. Aikamoista haipakkaa pidettiin, että saatiin koko juoni läpi kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsojalle jäi siis kiireen ja pintaraapaisujen tuntu.


Ai juoni? Pitääkö siitäkin kertoa jotakin? Luulin, että kaikki muut ovat Zivagonsa jo lukeneet... Juri Zivago menee naimisiin nuoruudenrakastettunsa Tonjan kanssa, mutta kohtaa myöhemmin Laran, joka on hänen elämänsä todellinen johtotähti. Rakkaustarinan, tai oikeastaan tarinoiden, vaiheet kietoutuvat Venäjän ensimmäiseen maailmansotaan, vallankumoukseen ja Neuvostoliiton alkuaikoihin. (Riittikö? Kyllä minäkin tämän verran tiesin entuudestaan...)

Politiikka jää kyllä vähän sivuosaan tässä musikaaliversiossa, jossa suurimman sijan saavat tunnetta tihkuvat duetot. Ihan vaikuttavia nekin, omassa lajissaan. Onhan tämä helppo tapa tutustua tarkemmin tähän klassikkoon, mutta sellaisille, jotka eivät ole yhtä laiskoja kuin minä, suosittelen kirjaa. Tai edes elokuvaa.

Kulttuuri-iltamme ei jatkunut samoissa korkealentoisissa merkeissä kuin alku antoi odottaa. Ruokapaikat, joissa keittiö on yhdeltätoista auki, tuntuvat olevan Helsingissä kiven alla. Päädyimme fine diningin irvikuvaan Iguanaan, jonka pitsa oli pahinta ikinä. En myöskään suosittele paikan mansikkamargaritaa kenellekään. Tai ehkä 14-vuotiaalle juopottelua harjoittelevalle, joka on tottunut jäähilejuomiin. Tässä drinkissä sitä nimittäin riitti, ja makusiirappi oli niin makeaa, ettei viinakaan oikein maistunut. Illan juomasaldo oli siis puolikas mansikkamargaritaa, koska väliaikasamppanjatkin jäivät väliin. Tämän kulinaarisen herkkuhetken jälkeen olimme ihan valmiita kotiin, joten se siitä tanssistakin sitten.

Mutta hei, sain minä eilen jotakin ruumiinravintoakin: kaupunginteatterin tee oli yllättävän hyvää! Ja bussissa kotimatkalla söin Tuplan - olisiko siinä ollut yksi illan huippuhetkistä?

Eli: luulin onnea saavuttamattomaksi, mutta se piileekin pienissä yhteisissä hetkissä (suklaapatukan kanssa).

perjantai 17. tammikuuta 2014

Frances Ha

Joku muistanee, että ostin Kirjamessuilta mindfulness-schkirjallisuutta. Olen niitä harjoituksia toteuttanut pikkuhiljaa syksyn ja talven aikana, vaikka en ainakaan vielä ole suurta muutosta elämässäni huomannutkaan. Sellaisenkin harjoituksen toteutin tällä viikolla, että sovimme ystävän kanssa treffit elokuvateatterin aulaan töitten jälkeen. Mitään hajua kummallakaan ei ollut, mitä ohjelmistossa juuri sillä hetkellä olisi, mutta se olikin se idea: tehdä jotakin, jota ei voi ennalta täysin suunnitella, ja kokea elämys, jota ei tiennyt kaipaavansa.

Ihannetapauksessa siis näin. Tennispalatsissa menee muuten huomattavan vähän elokuvia maanantai-iltapäivänä. Vaihtoehtojen joukosta valitsimme Frances Han. Ystäväni muisteli kuulleensa, että se on joku hipsterifilmi ja viehättävä ajankuva, ja Google-haun tulosten pikainen vilkaisu kertoi sen olevan R&A-elokuva. Ihan riittävät suositukset siihen hetkeen, joten liput taskuun ja popcornit kainaloon. Minä olin muuten ainoa, joka söi salissa popcornia. Tunsin hipstereiden ja taideihmisten paheksuvat mulkaisut niskassani, kun rouskutin eväitäni.

Elokuva kertoo Francesista, 27-vuotiaasta nuoresta naisesta, joka on valmistunut yliopistosta, tekee hanttihommia tanssialalla, haaveilee tanssijan urasta ja asuu kimppakämpissä kavereiden kanssa. Siinäpä se noin niin kuin pähkinänkuoressa. Tässä vähän kuorrutetta: Frances kamppailee aikuistumista vastaan. Hän ei halua muuttaa poikaystävänsä kanssa yhteen, vaan mieluummin eroaa kuin muuttaa pois asunnosta, jonka jakaa parhaan ystävänsä Sophien kanssa. Kun Sophie haluaakin muuttaa toiseen asuntoon ja lopulta oman poikaystävänsä kanssa yhteen, etsii Frances itselleen uusia, tilapäisiksi jääviä asuntoja ja kämppiksiä. Tanssijan urakin näyttää menevän persliukua. Frances ei halua luopua unelmistaan ja periaatteistaan, vaikka monet tuntuvat ihmettelevän hänen haahuiluaan. Samanikäiset ystävät vakiintuvat niin ihmissuhteissa kuin ammatillisestikin. Sophie muuttaa miehensä kanssa Japaniin, ja Frances tuntuu menettävän ihan kaiken elämänhallinnan, työn, asunnon ja ihmissuhteet. Lopulta hän päätyy kesätöihin vanhaan kouluunsa, jossa kaikki luulevat häntä yhdeksi opiskelijoista. Elokuva kärjistyy siihen, että Sophie ja hänen miehensä tulevat cocktail-tilaisuuteen, jossa Frances on tarjoilijana. (Samaan aikaan kärjistyi myös minun pissahätäni; olinhan juonut poppareiden kaveriksi ison sammiollisen limsaa. Mahdolliset väärinymmärrykset tarinassa laitetaan tuskallisen olon piikkiin.) Juopunut Sophie päätyy Francesin asuntolahuoneeseen yöksi ja lupaa, että muuttaa taas Francesin kanssa yhteen. Aamulla Sophie kuitenkin häipyy, kun Frances vielä nukkuu. Tämän kohtauksen jälkeen Frances muuttaa elämänsä suuntaa, ryhdistäytyy ammatillisesti ja laittaa ihmissuhdesotkunsakin kuntoon.

Elokuva on mustavalkoinen, mikä lisää sen viehätystä. Siitä tulee paljon ajattomampi, ja rinnastukset klassikkoelokuviin tulevat selkeämmiksi tyhmemmällekin katsojalle. Toisaalta mustavalkoisuus pakottaa katsojan lisäämään värejä, niin kuvaan kuin tarinaankin. Oikeastaan niitä on pakko lisätä, koska tarina on ikään kuin puolivalmis (miinusta!) tai toisaalta ei ihan valmiiksi pureskeltu (plussaa!). Katsoja saa ihan itse päättää, onko aikuistuminen hyvä vai huono asia. Aikuistumisen ja vastuun ottamisen lisäksi elokuva kertoo ystävyydestä. Oman ystäväni kanssa totesimme, että elokuva oli oikein sopiva yllätyselämys, hyvän mielen elokuva, joka kannattaa katsoa ystävän seurassa.

Sopii varmsti siis aikuistumista kriiseileville, mutta jopa neljääkymmentä lähestyville espoolaisopettajatarille, jotka eivät pysty olemaan enää edes ironisesti hipstereitä, mutta silti luulevat olevansa niin kovin hip.

torstai 16. tammikuuta 2014

Lumikuningattaria, tuhlaajapoikia ja kunnon tyttöjä

Joulunaikaan olin varsin ekologisesti ja ekonomisesti ajatteleva kuluttaja, ja käytin rahojani aineettomiin palveluihin, tässä tapauksessa kahteen Lumikuningatar-sadun versiointiin. Tai oikeastaan mummi käytti rahojaan ja myös huomattavan määrän aikaa saadakseen lapsenlapsilleen joululahjaksi liput Lumikuningatar-balettiin. Minä kävin lasten kanssa katsomassa Frozen-elokuvan, mikä oli varsin helppoa ja vaivatonta.

Lumikuningatar on H.C. Andersenin satu, joka kertoo ystävyksistä Gerdasta ja Kaista. Kai joutuu kylmän Lumikuningattaren valtaan, mutta Gerda pelastaa hänet. Frozen pohjautuu varsin löyhästi satuun. Baletti noudattelee enemmän tarinaa, vaikka siinäkin on otettu taiteellisia vapauksia. Molemmat ovat omassa lajissaan varsin onnistuneita, tykkään minä.

Baletissa Gerdasta ja Kaista ovat tulleet Helsingissä asuvat Kai ja Kerttu. Helsingin lisäksi tarina sijoittuu Lappiin, ja osa baletin viehätyksestä tuleekin Helsingin tutuista mutta ah, niin historiallisista maisemista ja Lapin väreistä ja valosta. Kai saa peilinsirpaleen silmäänsä, ja hänen luonteensa ja käyttäytymisensä muuttuvat niin, että hän alkaa viettää kosteita iltoja maahisten kanssa. Samaan elämänmuutokseen liittyy epäterve suhde Lumikuningattareen. Kerttu kuitenkin pelastaa Kain pahan Lumikuningattaren vallasta olemalla uskollinen ja luottavainen.

Käsiohjelmasta luin, että baletin sanoma on se, että suhtautumalla vieraaseen avoimin mielin voi voittaa suurimmatkin esteet. Minä en kyllä voinut välttyä tulkitsemasta tarinaa myös niin, että Kai valitettavasti ajautuu Lumikuningatar-lutkan seuraan, mutta onneksi kunnollinen ja uskollinen Kerttu jaksaa luottaa Kain hyvyyteen ja voittaa tämän takaisin itselleen. Vaikka Frozen ei enää ihan sama satu olekaan kuin alkuperäinen Lumikuningatar, voi näitä kahta versiointia kuitenkin hyvin vertailla. Frozenissa prinsessa Elsalla on taikavoima muuttaa kaikki jääksi. Hän kuitenkin kokee kykynsä taakkana, ja elokuva näyttää, kuinka Elsa oppii hyväksymään itsensä ja voimansa. Tämän elokuvan Lumikuningatar ei olekaan pelkästään paha. Elsan pikkusisko Anna pelastaa sisarusten valtakunnan lumelta ja jäältä. Frozenissa parasta on se, että naishahmot ovat vahvoja toimijoita ja heidän välinen suhteensa on se elokuvan merkittävin suhde. Toki tässäkin elokuvassa on prinssejä, mutta nykyään Disney-elokuvissa muistutetaan siitä, että se ensimmäinen pelastava prinssi saattaakin olla lipevä huijari. Valtavirta muuttuu, ja hyvä niin!

Sekä Frozenissa että Lumikuningattaressa pääosissa ovat tietenkin myös lumi ja jää. Mustana jouluna on ihanaa nähdä lunta edes teatterissa! (Paitsi Lumikuningattaressa oli tosiaan taikaa: toisen näytöksen aikana Helsinkiin satoi kauan odotettu ensilumi!) Toivoisin, että osaisin sanoa jotakin myös itse baletista, siis siitä tanssista, mutta en minä oikeastaan osaa. Näyttihän se hienolta. Toisaalta välillä olin nukahtaa tuoliini - mutta syynä ei välttämättä ollut huono tanssitaide vaan minun ymmärtämättömyyteni. Frozenin vitsit - joista osa oli varsin osuvia! - olivat ehkä enemmän minun juttuni.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Good girl gone bad

Veljen kihlattu luki joululomalla lahjaksi saamaansa Gillian Flynnin Kiltti tyttö -kirjaa. Yhtenä iltana hän lähti juhlimaan ja kirja jäi kotiin. Koska minulla ei ollut juuri sillä hetkellä mitään kesken, tartuin siihen. Flynnin kirjoja on ilmestynyt meille kotiin viime aikoina englanninkielisinä, ja se oli varmasti osasyy siihen, että halusin itsekin tutustua kirjailijaan. Ennen joululomaa ei ollut oikein aikaa perehtyä niihin sen tarkemmin, mutta kun se kirja ihan siihen minun eteeni houkuttelevasti jätettiin, olihan sitä pakko vilkaista. Suomeksi sitä ehti sitäpaitsi lukea hirmuisella vauhdilla! Veli ja kihlattunsa lähtivät omaan kotiinsa jo seuraavana päivänä, mutta siinä vaiheessa minä olin päässyt puoleenväliin kirjaa. Sain myös vinkin, että kun toinen osa alkaa, ei kirjaa voi enää lainkaan laskea käsistään. Luonnollisesti, kun itse pääsin kotiin, etsin käsiini Gone Girl -pokkarin.

Olipas hurja tarina (ja kuulemma kaikki Flynnin tarinat ovat aika hurjia ja vähän kieroja ja outoja) rakkaudesta ja parisuhteesta, samoin kuin niistä ihmisistä, joista parisuhde muodostuu. Amy ja Nick ovat melko tavallisen oloinen pari siihen asti, että Amy heidän viidennen hääpäivänsä aamuna katoaa. Miten, miksi ja minne - siitä saa lukija itse ottaa selvän. Flynnin kirjat ovat jännäreitä, vähän dekkarimaisiakin, koska niissä selvitetään outoja rikoksia ja niihin liittyviä salaisuuksia. Eivät nämä kuitenkaan mitään perinteisiä dekkareita ole eivätkä sovi kaikille dekkarien rakastajille. Minusta tämä oli aika kivan kiero tarina, ja hirveän kiinnostava oli myös kirjan psykologinen puoli - ajatukset siitä, mikä ajaa ihmisen rikoksiin.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Isänmaan tähden

Tarkkasilmäiset lukijat huomasivat, että lupasin viimeksi kirjoittaa tällä kertaa sotakirjallisudesta. Tämäkin kirja taisi olla isän joululahja, mutta viime vuodelta. Tuolla maalla vanhempien hoivissa on niin helppo upota sohvannurkkaan ja uppoutua kirjaan vaikka koko päiväksi.

Jenni Linturin Isänmaan tähden -romaanin taisin lukaista yhden päivän aikana. Romaani kertoo 79-vuotiaasta Antista, joka putoaa katolta. Sodan jälkeen Antti on sulkenut sotamuistonsa syvälle mieleensä ja keskittynyt nykyhetken rakentamiseen, mutta putoaminen tuo muistot vapaaehtoisena SS-joukoissa osaksi tätä päivää. Antin tarinan rinnalla kulkee Antin serkun Kaarlon kokemus sodasta. Jatkosodassa taistellut Kaarlo on ottanut veteraaniuden osaksi itseään; sotamuistot ovat yksi hänen henkilöhistoriansa kulmakiviä.

Romaani kuvaa Antin kokemuksia Saksan itärintamalla, miesten elämää heti sodan jälkeen ja muutamaa päivää nykyaikana. Tärkeässä osassa on myös Antin rintamatoveri Erkki, jota painaa syyllisyys. On mielenkiintoista verrata, kuinka eri tavalla miehet suhtautuvat sotaan ja omaan panokseensa siinä. Taistelu itsenäisen Suomen puolesta on helppo oikeuttaa, mutta tappaminen SS-joukoissa tekee syylliseksi. Tähän syyllisyyteenkin voi kuitenkin suhtautua eri tavoin, kätkemällä sen tai tekemällä sen itsessään näkyväksi.

Jo lukiessani mietin, ahminko tätä kirjaa siksi, että tarina vie mukanaan, vai ehkä kuitenkin siksi, että yksityiskohdat ällöttävät. Sota tekee ihmisistä rumia; kun tekee vihollisesta epäinhimillisen, kadottaa myös inhimillisyyden itsessään. Linturi kirjoittaa herkällä otteella ja mässäilemättä, mutta se tekee lukemisesta ehkä vieläkin haastavampaa kuin väkivallan tarkka kuvailu olisi. Nyt on pakko keskittyä ja hiljentää tahtia ymmärtääkseen, mitä oikeastaan tapahtuu.

Suomessa on vahva sotakirjaperinne, mutta sotakirjoissakin on selvästi alkamassa uusi aikakausi. Tämä kirja pyörittelee ihan selvästi samoja syyllisyyden teemoja kuin vaikkapa vuosi sitten lukemani Dora, Dora tai Katja Ketun Kätilö. Nyt keskiössä on suhde natsi-Saksaan. Samaa aihetta käydään läpi kai muuallakin Pohjoismaissa; esimerkiksi Nesbøn Punarinta käsittelee ihan samoja juttuja kuin Linturin romaani. Ihan kiinnostavaa, ja oikeastaan aika raikastakin, mutta mitä sitten? Mitä toisesta maailmansodasta vielä irtoaa?

torstai 2. tammikuuta 2014

Mehiläinen, ilman lintu!

Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän!


Mehiläisiä harrastuksekseen hoitava isäni sai joululahjaksi Johanna Sinisalon Enkelten verta -romaanin, joka kertoo mehiläishoitaja Orvosta, tämän eläinaktivistipojasta Eerosta ja maailmasta, jonka mehiläisten pesäkadot ovat ajaneet kaaokseen.

Pakkohan siihen oli tarttua saman tien ja sen jälkeen sitä ei voinutkaan laskea käsistään. Kirjan kuvaama maailma on periaatteessa dystopia - Amerikka kärsii nälänhädästä - mutta kuitenkin niin lähellä omaamme - sitä hallitsee tekniikka ja mehiläisten pesäkatokin on totista totta, vaikkei olekaan vielä aiheuttanut katastrofeja - että tarina nostaa välillä niskavillat pystyyn.

Lisäkauhuefektejä tarinaan syntyy Eeron blogeista, joissa hän kritisoi lihatuotantoa ja vaatii eläimille oikeuksia. Nämäkin tarinat ovat totta ja saavat lukijan häpeämään lihan syöntiä. (Ainakin minut! Kasvisruokapäivät kunniaan! Luomuliha marketteihin! Jonathan Safran Foer koulukirjastoihin Seitsemän veljeksen rinnalle!)

Kirja kuvaa myös menettämistä, kuoleman aiheuttamaa surua, ja tekee sen aika taitavasti. Orvon leipätyö on hautaustoimiston pitäminen, ja hautausurakoitsijana hän on oivaltanut monta asiaa surusta yleisellä tasolla niin, että lukijan on pakko ihailla. Silti henkilökohtainen suru vie Orvonkin mukanaan, saa toimimaan irrationaalisesti ja uskomaan ihmeisiin.

Tai ei tässä ihmeisiin tarvitse uskoa, riittää kun uskoo mehiläisiin. Mehiläinen on tämän kirjan keskiössä. Ilman mehiläistä maapallolla ei ole elämää, ja mehiläinen vie elämän myös rajan tuolle puolelle. Kirja tekee myyteistä totta: mehiläinen löytää todellisuudesta aukkoja, joista pääsee toiseen ulottuvuteen, tuonpuoleiseen.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen minäkin uskon mehiläisiin.

Kuulin muuten joululomalla ensimmäisen kerran termin suomikumma. Se tarkoittaa kirjallisuuden lajia, jossa todellisuuteen sekoittuu fantasiaa. Ilmeisesti tähän lasketaan mukaan Sinisalon lisäksi ainakin Leena Krohn, Maarit Verronen ja Risto Isomäki. En tiedä, mitä vikaa fantasia- tai tieteiskirjallisuudessa on, mutta onhan suomikumma aika puoleensavetävä ja myyväkin nimi tällä tuotteistamisen aikakaudella. Tässä artikkelissa yle.fi/uutiset/mita_kummaa_suomikummaa/6224605 suomikummaa kuvataan vastaiskuna Suomessa pitkään ihaillulle realismille ja sotakirjoille. Varmasti eksoottisen kansanperinteen nivominen nykyaikaan onkin kiinnostavampaa kuin sotajuttujen kertaaminen... vai onko? Siitä seuraavassa bloggauksessa.