lauantai 19. syyskuuta 2015

Minäkin viihdyn Myrskyluodolla

Jossain mielenhäiriössä ostin kesällä Myrskyluoto-pokkarin, joka sisältää koko Myrskyluoto-sarjan. Ajattelin, että minunkin kuuluisi tutustua tähän suomalaisen kirjallisuuden klassikkoon. Luulin myös, että  kyse on tappavan tylsästä maalaiselämästä kertovasta klassikosta, joten odotin syyskuulle ennen kuin tartuin kirjaan. Tyhmä minä! Olin ihan väärässä!

Tempauduin saman tien mukaan Maijan elämään, kihlausaikaan Jannen kanssa, Myrskyluodolle muuttoon ja siellä elämiseen pienten lasten kanssa. Luin kaikki viisi osaa muutamassa päivässä: jännitin Maijan kanssa, kun hän odotti Jannea kotiin purjehdukselta, itkin pikku Mikaelin kuolemaa, ymmärsin Maijan huonoa omaatuntoa, kun aikaa lapsille jää niin vähän, ja ulvoin suoraa kurkkua, kun suruviesti Jannen kuolemasta saavutti Maijan.

Yksi syy, miksi Maijan tarina on niin kiinnostava, on tietenkin saaristo. Samoissa maisemissa on purjehdittu, ja ylipäätään on paljon helpompi ymmärtää Maijaa, kun on itsekin jonkun kerran kiivennyt kalliolle tähystelemään tai purjehtinut luonnonsatamaan turvaan koiranilmaa. Mutta kyllä minä näin Maijassa ja Jannessa myös oman parisuhteeni. Minullahan on ihan oma Janne: mies, joka oppii kaiken, minkä vain haluaa, ja selviää kaikesta, mistä päättää selvitä, kun on pakko. Onkohan se jokin saaristolaisgeeni?

Myrskyluoto-kirjojen kerronta ja pohdinta ovat hämmästyttävän raikkaita siihen nähden, että ne on kirjoitettu 50 vuotta sitten ja kertovat tapahtumista 150 vuotta sitten. Kaikkien pitäisi lukea nämä, tai ainakin minun olisi pitänyt lukea nämä jo 20 vuotta sitten. Toisaalta silloin saaristolaiselämä olisi ollut minulle vain eksotiikkaa - nyt se oli totista totta.




keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Mieletön Malala

Viime aikoina olen käynyt teinin huoneessa ryöväämässä luettavaa. Rachel Rileyt ym. teinihömppä on ihanaa höttöä pitkien työpäivien päälle.
Lukee se onneksi myös oikeita kirjoja, esimerkiksi Minä olen Malala oli kaiken  maailman hottisvampyyrien ja taisteluiden tulevaisuuden maapallosta välissä pinossa. Totta kai halusin lukea sen, koska kaikista lehtijutuista huolimatta minä en oikeastaan tiedä, kuka Malala on.
Vaikea sitä on lukemisen jälkeenkään tietää, koska Malalalla on melkoinen sädekehä, jota tämä kirja ei millään tapaa pyri riisumaan. Se antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, millaista elämä Pakistanissa on - ja on ollut varsinkin terrorisminvastaisen taistelun aikana. Teinille on varmasti avartavaa lukea siitä ristiriidasta, että Pakistanissa YouTubesta voi katsoa samoja videoita kuin länsimaissa tai jutella kaverien kanssa meikeistä, mutta että samaan aikaan koulumatkalla saattaa joutua pahoinpidellyksi vain siitä syystä, että haluaa käydä koulua.
Siksi Malalakin on niin mielettömän hieno: ihan tavallinen tyttö, joka vain haluaa, että jokainen tyttö pääsee kouluun, ja on valmis sanomaan sen ääneen kaikille.

Paikka vapaana

Lainasin kesällä J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin. Kynnys lähteä lukemaan sitä tuntui pitkään aika korkealta. Varmaankin siksi, että Harry Potterit ovat niin omaa luokkaansa, että suoraan sanottuna pelotti, että tämä kirja tuntuu ihan luokattomalta.

Eihän tämä mikään aikuisten Harry Potter ollut, mutta lukemisen arvoinen romaani kuitenkin. Englantilaisen pikkukaupungin paikallispolitiikkaa ruoditaan kovin ottein. Kertoja, joka katselee tapahtumia paikkakunnan teinien näkökulmasta, toimii mainiosti: hupaisat tapahtumat kiihtyvät nopeasti farssiin.

Viihdyttävyydestään huolimatta kirja sisältää myös paljon pohdittavaa. Rowling ei väistele vaikeitakaan aiheita, vaan näyttää yhteiskunnalliset ongelmat sellaisina kuin ne ovat. Siinäkään mielessä hän ei turhia kaunistele, että päähenkilöille ei käy aina hyvin.

Aivan mainio paketti huumoria, viiltävää kritiikkiä ja todenmakua. Turhaan taas odotin niin pitkään.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Katarina Taikon ja Anita-mustalaistyttö

Jostain pokkarialesta nappasin kesällä mukaani Lawen Mohtadin kirjoittaman Katarina Taikonin elämäkerran Den dag jag blir fri: en bok om Katarina Taikon. Katarina Taikon oli ruotsalainen romaniaktivisti, joka ensin taisteli romanien oikeuksien puolesta ja sitten tuli vielä tunnetummaksi kirjoittamalla omaelämäkerralliset Katitzi-lastenkirjat.

Minäkin olen Katitzini lukenut, joten kirjan aihe kiinnosti kovasti. Katarina Taikonin elämä on ollut varsin värikästä ja hän on saanut paljon aikaiseksi, joten kirjaa oli kiinnostava lukea. Samaten mielenkiintoista oli lukea siitä, miten Ruotsissa on 1900-luvun aikana suhtauduttu romaneihin. Varsin ajankohtaistakin oli tutustua Ruotsin lähihistoriaan: 1960-luvulla monet romaniperheet eri puolilta Eurooppaa hakivat turvapaikkaa Ruotsista, mutta sekä poliitikkojen että suuren yleisön mielipide oli tätä vastaan. Vaikka nykyään Ruotsia pidetään (ainakin täällä Suomessa) esimerkkinä valtiosta, joka ottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaan, on tilanne ollut vielä vähän aikaa sitten hyvin erilainen. Oli turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista mitä mieltä hyvänsä, on mielenkiintoista verrata Ruotsin kehitystä Suomeen ja arvailla, mihin suuntaan täällä ollaan menossa.

Kirja tarjosi siis paljon faktatietoa. Se olikin ehkä yksi sen suurimmista ongelmista. Välillä kirja lipsahtaa omaelämäkerrasta poliittisen pamfletin puolelle, välillä päämääränä on selvästi informoida ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista ja välillä kirjailija haluaa kertoa omista mielipiteistään. Jonkun mielestähän tämä saattaa olla vain mukavaa ja persoonallista, mutta minua kyllä ärsytti. Lisäksi kirjailijalla on välillä sellainen ruotsalainen holhoava ja selittävä ote, mikä nostaa ainakin mulla niskavillat pystyyn.

Samaan syssyyn luin lapsuuteni yhden suosikkikirjan, Karl von Schoultzin Anita, mustalaistytön. Oikeastaan lähinnä siitä syystä, että Anita vierailee kirjassa Tukholmassa Taikonien luona. Tosin lastenkirjan Taikonien perhe ei vastaa todellisuutta, mutta siinä on riittävästi faktoja, jotta esikuvat ovat itsestäänselvät. 1959 julkaistu kirja antaa kiinnostavan kuvan Suomen romanien elämästä 1950-luvulla. Kerrontaa värittävät tyypilliset stereotypiat mustalaisten värikkäästä elämästä, mutta ollakseen noinkin vanha on kirja yllättävän raikas. Jännä on myös verrata Suomen ja Ruotsin romanien eloa noihin aikoihin, ja itse asiassa vähän minussa heräsi into löytää aiheesta jotakin luettavaa, joka sisältäisi lähinnä faktaa. Mutta nyt haluaisin lukea myös ne Katitzit uudelleen!


torstai 10. syyskuuta 2015

Sali

Luin kesällä myös Jarkko Tontin Sali-romaanin. Olen kyllä seuraillut Tontin uraa, mutta aika vähän lukenut hänen teoksiaan. Syy seurailuun on se, että opiskelimme Jarkon kanssa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla samaan aikaan. Syy vähään lukemiseen on sitten varmaan se, että hänestä tuli kirjailija ja minusta ei (ainakaan vielä).

Sali kertoo Samista, Oikeusministeriön juristista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta, eduskunta-avustajasta, ja Pirkosta, Samin eläkkeelle jääneestä naapurista. Kolmea erilaista päähenkilö yhdistää sama kuntosali.

Romaani on kaikkien kolmen päähenkilön kasvukertomus. Samin ja Karoliinan tarinat kehittyvät hienosti, kun taas Pirkon tarina jää vähän ohuemmaksi. Toisaalta hän onkin koko romaanin ajan tarkkailijan roolissa; Pirkko pitää eläkepäivillään blogia, jossa hän ruotii kanssaihmistensä edesottamuksia. Pirkon kertojanäänen kautta kuva varsinkin Samista, mutta myös Karoliinasta, tulee kattavammaksi.

Molemmat, Sami ja Karoliina, käyvät läpi päättyneitä parisuhteitaan, pohtivat töidensä mielekkyyttä ja etsivät suuntaa tulevalle. Naapurien vakoilun lisäksi Pirkko tekee sukututkimusta. Yllättäen päähenkilöiden sukujen tarinat risteävät myös menneisyydessä.

Mikään historiaan painuva kirjallisuuden klassikko Sali ei ole, mutta ihan toimiva romaani, joka käsittelee hieman kehonkuvan merkitystä nykymaailmassa, jonkin verran perheen ja suvun merkitystä yksilön elämässä ja paljon oman itsen, paikan ja tyytyväisyyden löytämistä.