tiistai 29. huhtikuuta 2014

Krokotiilin keltaiset silmät

Sain jo syksyllä syntymäpäivälahjaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -romaanin. Uskollisesti se on minua odottanut hyllyssä kirjakasan alimmaisena, ja ehkäpä olen sitä tietoisestikin vähän säästänyt. Syksyllä Pancolin kirjasarja oli kovasti tapetilla ja esimerkiksi Kirjamessuilla se oli hyvin esillä. Muiden blogipostauksista olin ymmärtänyt, että se olisi mukaansatempaava viihdekirja syvällisillä fiboilla, joten odotukset olivat korkealla. Tällä kertaa joudun kyllä olemaan vastarannan kiiskenä!

Kirja kertoo Pariisin esikaupungissa asuvasta Joséphinesta ja hänen perheestään: tyttäristä Hortensesta ja Zoésta, siskosta Iriksestä ja tämän perheestä, kuivakiskoisesta äidistä ja isäpuolesta, joka on löytänyt ymmärtäjän sihteeristään. Henkilögalleriaan mahtuu myös aviomies Antoine, joka lähtee uuden tyttöystävänsä kanssa Keniaan kasvattamaan krokotiileja, uusi miesystävä ja muutama tärkeässä roolissa oleva naapurikin. Melkoinen henkilögalleria! 

Vaikka henkilöitä riittää, onnistuu Pancol kuljettamaan kaikki hahmot kunnialla tarinan läpi. Tapahtumien keskellä on Jo, joka lupaa siskolleen kirjoittaa tämän nimissä historiallisen romaanin. Kirjoittamisen myötä Josta kasvaa uusi ihminen, joka tarttuu oman elämänsä ohjaksiin sen sijaan että antaisi äidin, siskon tai aviomiehen ohjailla itseään. Kasvutarina on kiinnostava, mutta kirjan parasta antia ovat ihmisten väliset suhteet - sen paljastaminen, kuinka monella eri tavalla, niin hyvillä kuin pahoillakin, olemme riippuvaisia toisista ihmisistä.

Viihdekirjaksi en tätä kirjaa väittäisi. Viihdekirjallisuuteen kuuluu mielestäni kepeys, eikä tämä kirja ole kepeä lainkaan. Melko helppolukuinen se kyllä on, mutta sisältö on aika raskasta. Kirjan henkilöistä monet ovat monella tapaa epäsympaattisia ja teemat (riippuvaisuus vs. itsellisyys) ovat vaikeita. Kirjan dialogi on myös uskomattoman epäluonnollista - ja tämä onkin kirjan huonoin puoli. Ehkä ranskalaiset puhuvat arkipäiväisiä asioita todella syvällisellä tavalla, ehkä ranskalaista keskustelua on vaikea kääntää suomeksi - lopputulos on joka tapauksessa se, että keskustelut pääsevät harvoin vauhtiin, ja ne ovat paikallaan junnaavia ja epäuskottavia. 

torstai 24. huhtikuuta 2014

En man som heter Ove

Lukaisin Fredrik Backmanin romaanin En man som heter Ove. Ove on kuusikymppinen ärisevä äijä, sellainen taloyhtiönatsi, tiedätte varmaan tyypin. Oven elämä kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa perhe, joka ei arkaile pyytää Ovelta apua. Elämää ja ihmisiä inhoavan tyypin harmaaseen maailmaan alkaa tulla uusia sävyjä.

Backmania on verrattu Jonas Jonassoniin, siis siihen Satavuotiaan kirjoittajaan, ja jotakin samaa teoksissa onkin. Molemmissa on huumoria, joka samaan aikaan lämmittää sisältä ja laittaa nauramaan ääneen. Tarina myös keriytyy auki vähitellen, ja lukijan sympatia Ovea kohtaan kasvaa kirjan lukemisen myötä. Backman pysyy kotoisemmissa ympyröissä kuin Jonasson, mutta ei kunnon tarina tarvitse farssimaisia juonenkäänteitä. Kiinnostavat hahmot, joista tulee lukijalle läheisiä, riittävät kyllä.

Backman kirjoittaa sujuvaa ja soljuvaa kieltä, jota on ilo lukea. Hän taitaa myös huumorin tahdituksen: lukeminen ei ole tylsää hetken vertaa.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Muutama murha

Lukaisin kaksi ruotsalaista dekkaria, molemmat helppolukusia ja mukaansatempaavia, mutta silti kovin erilaisia.

On nyt kyllä vähän sillä rajalla, onko Kåre Halldénin Champagneführer vielä joululahjakirja. Ostin sen kyllä joululahjaksi, mutta alkuperäinen kappale katosi Riian-matkalla, ja lahjansaaja osti itselleen uuden kirjan. Kirjan idea on oikein kelvollinen: viineistä tietämätön ruotsalainen tolvana ajautuu Ranskan-matkallaan selvittämään samppanjaan ja historiaan kietoutuvaa murhasarjaa.

Toinen dekkari oli Martin Olczakin Akademimorden, joka kertoo Ruotsin akatemiaan (joka on siis se taho, joka päättää Nobelin kirjallisuuspalkinnosta) kohdistuvista murhista. Ei hassumpi lähtökohta sekään!

Ensimmäisen kirjan tarina on ehkä hippasen parempi, tai ainakin uskottavampi kuin jälkimmäisen kirjan juoni. Silti jälkimmäinen saa tässä vertailussa paremmat pisteet. Halldénin hyvää tarinaa rapistaa käsittämättömän huono kirjoittaminen, kliseiset ilmaukset ja liika paljastelu jo varhaisessa vaiheessa. Olczak taas kirjoittaa todella hyvin: tarina keriytyy auki vähitellen ja lukija tietää juuri sopivan paljon kokonaisuudesta. Kieli on kevyttä, mutta ei höttöistä (ihan kuin minä pystyisin oikeasti ruotsin kieltä arvioimaan johonkin suuntaan...). En taida jaksaa lukea miehen yöpöydällä jo lojuvaa Cavakungenia, mutta Olczakia seuraan kyllä jatkossakin!

---

Dekkareista kun puhutaan, voin paljastaa, että olen unohtanut kokonaan yhden itse saamani joululahja(!)dekkarin. Islantilaisen Arnaldur Indridasonin Jyrkänteen reunalla oli ihan kiinnostava tuttavuus. Dekkarien maailma vaikutti harkitulta ja toimivalta, joten tätäkin luen kyllä lisää, jos käsiini saan. Tarina oli aika peruskauraa: seksiä, väkivaltaa, talousrikoksia ja elämässään epäonnistuneita poliisinkuvatuksia. Jos Islanti kiinnostaa, lue tämä.