perjantai 22. huhtikuuta 2016

Aavikon tyttäret

Pitkällä sairaslomallani hortoilin aika monta kertaa kaupungilla ilman sen kummempaa tekemistä, ja monesti ohjauduin myös kirjakauppaan. Eräällä kerralla mukaan tarttui alehyllystä Nura Farahin Aavikon tyttäret. Se oli ollut lukulistallani jo pitkään mutta ei vaan ollut tullut vastaan. Mielelläni ostin sen omakseni, kun muutamalla eurolla sain.

Kun opetin vielä lukiossa, keräsin listaa muun kuin länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ja toisaalta kirjoista, jotka kertovat kulttuurien kohtaamisesta tai vähemmistökulttuureista. Kyllä tämäkin kirja sille listalle olisi päässyt, koska se on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjailijan romaani. Voi olla, että kirja ei aivan täytä noita luettelemiani kriteereitä, mutta jonkinlainen kirjallinen virstanpyykki se suomalaisen kirjallisuuden kentässä on; nyt meillä on myös somalitaustaisia maahanmuuttajakirjailijoita!

Vaikka sana onkin vähän tyhmä, ja koko käsite alleviivaa me ja muut -asetelmaa. Mutta virstanpyykki se silti on, koska näen tämän maahanmuuttajakirjailija-ajatuksen välttämättömänä väliasemana matkalla kohti monikulttuurisempaa kirjallista kulttuuria. Toisaalta aina on tärkeää tuntea omat juurensa, ja jokainen kirjailija hyödyntää niitä omassa tuotannossaan.

Niin myös Nura Farah. Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pikkutytöstä keski-ikäiseksi naiseksi. Samalla kerrotaan myös muista naisista, jotka kuuluvat Khadijan elämään. Tapahtumat sijoittuvat Somaliaan 1900-luvun puolivälin tienoille. Somalia itsenäistyi vuonna 1960, ja kirjassa tämä tapahtuu, kun Khadija on kolmen lapsen äiti.

Romaani kertoo paimentolaisyhteisön elämästä ja naisen asemasta siinä. Kirja ei alleviivaa, vaan kertoo tarinoita, joiden kauttaa aukeaa ikkuna tähän kulttuuriin ja sen tapoihin. Tarinankertojana Farah onkin taitava: kertomuksista muodostuu kokonaiskuva yhden naisen elämänpolusta.

Toisaalta romaania vaivaa pieni keskeneräisyyden tunne. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja välillä ongelmat ratkeavat liian helposti. Tämä sopii tarinamaisuuteen, mutta suuri sukuromaani tämä kirja ei vielä ole. Ehkä seuraava romaani jo on? Joka tapauksessa Aavikon tyttäretkin on lukemisen arvoinen teos! Se näytti ainakin minulle palasen maailmaa, johon en olisi ilman kirjaa päässyt. 

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Oneiron

Joululahjakirjani Oneiron kulki monessa reissussa mukana ja odotti kuukauden sairaslomankin ajan yöpöydällä kärsivällisesti. Töihin palattuani pakkasin sen aamuisin reppuun mukaan, ja se tempaisi saman tien mukaansa.

Tuntuupa taas tyhmältä referoida Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa; kaikkienhan se jo täytyy tuntea. Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat joutuneet omituiseen kuolemanjälkeiseen välitilaan. Eri-ikäiset naiset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja heidän elämäntarinansa ovat kaikki erilaisia. He kertovat toisilleen ja itselleen omia tarinoitaan ja yrittävät päästä selville siitä, miten he ovat päätyneet yhteen.

Laura Lindstedtin teos yhdistää erilaisia tekstilajeja rohkeasti, ja sekoituksesta syntyy kokonaisuus, joka hengästyttää lukijan. (No, jotkut esseemäiset kohdat meinasivat kyllä nukuttaa minut, mutta pääasiassa kirjaa oli vaikea päästää käsistään.) Naisten tarinat ovat mukaansatempaavia ja saavat lukijan miettimään, minkälaiset asiat oikeastaan elämää ohjaavat. Kuolemaa kirjaa käsittelee pelotta ja muistuttaa lukijaa siitä, että kuoleman edessä me kaikki olemme samalla viivalla.

Kirjan nimi oneiron on kreikkaa ja tarkoittaa unta tai unelmaa. Kirjan seitsemän naista joutuvat kuolemansa hetkellä unenomaiseen tilaan, joka ei noudata fysiikan lakeja, jossa ei ole aistimuksia ja jossa merkitystä on vain tarinoilla. Tuossa tilassa on kuitenkin mahdollisuus tarkastella omaa elämäänsä ja tulla sinuiksi sen kanssa. Hyväksymällä elämänsä - ja hyväksymällä kuolemansa, joka sekin vääjäämättä koittaa - pääsee pois unesta.