tiistai 20. joulukuuta 2016

Vaimotesti

Onpas ihanaa lukea kirja, joka saa nauramaan ääneen. Monta kertaa. Häiritsevästi. Tällä kertaa se oli Graeme Simsionin Vaimotesti.

Romaanin päähenkilö, Don Tillman, on genetiikan professori, joka on vähintäänkin omaperäinen, jolla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissaan ja joka pahimpina päivinään on aivan sietämätön kaavamaisen luonteensa vuoksi. Kirja alkaa herkullisella kohtauksella, jossa Don pitää kollegansa puolesta luennon Aspergerin syndroomasta. Suoraan asiaan siis.

Kirjan tapahtumat valottavat aspergeria tai autismin kirjoa enemmänkin. Don törmää jatkuvasti siihen, että muut ihmiset osaavat tulkita toisiaan pienistä vihjeistä, joita Don ei edes huomaa.

Don haluaisi tavata sopivan kumppanin, mutta kaikissa deiteissä tuntuu olevan jotakin vikaa. Niinpä hän luo vaimotestin, kyselykaavakkeen, joka erottelee jyvät akanoista. Sitten hän tapaa Rosien, joka ei sovi ollenkaan kaavakkeen oikeisiin vaihtoehtoihin. Rosiella on kuitenkin tarjota Donille kadonneen isän etsintään keskittyvä isäprojekti, joka vie parivaljakon uskomattomiin seikkailuihin.

Hulvattomuudestaan huolimatta tämä on myös romanttinen ja onnellinen kirja. Lopussa vedetään vähän mutkia suoriksi, mutta ei se mitään, koska Don löytää jonkun, joka hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on - ja jonkun, jonka hän itse voi hyväksyä juuri sellaisena kuin tuo toinen on.

torstai 3. marraskuuta 2016

Kaikki taivaan linnut

Kirjastossa tuli vastaan Harper Leen Kaikki taivaan linnut. Jes, vihdoin! Toivoin tätä vuosi sitten joulupukiltakin, mutta en saanut enkä ole ehtinyt muutenkaan tätä käsiini hankkia. Luin Kuin surmaisi satakielen -klassikon verrattain myöhään, mutta ihastuin siihen kovasti, joten odotukset tätäkin romaania kohtaan olivat suuret.

Kuin surmaisi satakielen -kirjan Scout on 26-vuotias ja käyttää nykyään ristimänimeään Jean Louise. Hän asuu New Yorkissa, mutta romaani kertoo lomamatkasta kotiseudulle Alabaman Maycombiin. Eletään aikaa, jolloin mustien kansalaisoikeustaistelu on voimakkaimmillaan. Myös Maycombissa ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet; sekä mustat että valkoiset vahvistavat rivejään. Jean Louise on aina ollut värisokea ja yhtäkkiä hän joutuu kohtaamaan maailman, jossa musta ja valkoinen ovat ratkaisevasti erilaisia. Hän on samaan aikaan vastatusten nykyajan haasteiden ja menneisyytensä kanssa. Isä Atticuskin tuntuu olevan ihan eri ihminen kuin aina ennen.

Romaania on arvosteltu siitä, että se on luonnostelmamainen, Satakielen yksi harjoitusversio. Kieltämättä molemmat kirjat pyörivät samanlaisten teemojen ympärillä ja molemmissa on samoja kohtauksiakin hieman erilaisina versioina. On hyvinkin mahdollista, että Harper Lee on kirjoittanut näitä kahta teosta samanaikaisesti ja päätynyt kirjoittamaan valmiiksi romaaniksi ne kohdat, joista tuli Satakieli. Se ei tee tästä romaanista kuitenkaan huonoa. Itse asiassa Kaikki taivaan linnut täydentää tarinaa verrattomalla tavalla. Useinhan romaanin lukemisen jälkeen toivoisi saavansa tietää, mitä päähenkilölle romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu. Scoutin kohdalla se on mahdollista.


Kiinnostavaa on myös katsella kansalaisoikeustaistelua tällaisesta näkökulmasta. Se on myös yllättävän ajankohtaista! Monet kirjan ajatuksista ja keskusteluista ovat tuttuja myös nykypäivän Suomesta, jossa globalisoituva maailma uhkaa hommafoorumilaista vähintään yhtä paljon kuin NAACP uhkaa romaanin maycombilaista. Jotenkin on myös lohduttavaa lukea tätä kirjaa, kun tietää, että nykyään yhtäläläiset kansalaisoikeudet ovat Alabamassakin (ainakin periaatteellinen) itsestäänselvyys. 

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Lotus Blues

Joskus olen tainnutkin kirjoittaa Kristina Olssonista. En tykännyt ihan hirveästi. Viime kesäksi mies osti itselleen Lotus Bluesin, jota on kovasti hehkutettu joka paikassa, joten ajattelin kokeilla uudemman kerran.

Kannatti. Kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Päähenkilö Martin Benner onnistuu olemaan samaan aikaan ärsyttävä ja sympaattinen. Snobi, pinnallinen ja ilkeäkin naistenmies ja työnarkomaani juristi on myös omistautunut isä ottotyttärelleen. Minä lähdin alussa hieman vastentahtoisesti hänen matkaansa, mutta tarinan myötä häneen ei voinut olla kiintymättä.

Tarinakin on mielenkiintoinen. Bennerin pitäisi etsiä todisteet sille, että itsemurhan tehnyt viisinkertainen sarjamurhaaja on viaton. Hyvin pian sekä päähenkilölle että lukijalle selviää, että tapaus ei ole mikään yksinkertainen juttu, vaan hankala valheiden, korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden verkko, johon takertuu jokainen, joka sitä yrittää selvitellä.

Tästä tulee vähän mieleen Millennium-trilogia - asiat eivät ole sitä, miltä päällepäin näyttävät ja valheita paljastavat henkilöt joutuvat ongelmiin. Myös tätä hupia on jäljellä vielä kaksi osaa. Hyvä niin!

lauantai 17. syyskuuta 2016

Kirottu Istanbul

Lähi-itä-aiheinen kirjallisuusmatkani jatkuu.

Turkkilaisen Elif Shafakin Kirottu Istanbul kertoo kahden parikymppisen tytön ja heidän sukujensa tarinan. Asya asuu Istanbulissa isoäidin ja lukuisien tätien kanssa. Armanoush asuu Arizonassa ja San Franciscossa. Hänen isänsä on armenialainen ja äitinsä periamerikkalainen - mutta nykyään naimisissa turkkilaisen Mustafan, Asyan enon, kanssa.

Armanoush matkustaa Istanbuliin selvittämään isänpuoleisen sukunsa juuria ja majoittuu serkkupuolensa kotona. Tämä kohtaaminen auttaa molempia nuoria naisia löytämään oman tarinansa.

Shafak on rohkeasti tarttunut aiheeseen, joka Turkissa halutaan vaeita kuoliaaksi eli armenialaisten kansanmurhaan ja turkkilaisten ja armenialaisten väliseen suhteeseen. Lopullisia ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta esittelemällä erilaisia ihmiskohtaloita se antaa monta hyvää näkökulmaa aiheeseen. Se myös auttaa ymmärtämään molempia osapuolia, turkkilaisia ja armenialaisia. Kumpaakaan puolta ei kuitenkaan päästetä helpolla, vaan Shafak näyttää myös, kuinka naurettavia ihmiset voivat olla jumittuessaan omiin oikeiksi luulemiinsa mielipiteisiin. Tai kuinka naurettavia ihmiset ihan ylipäätään ovat; kirjan huumori on välillä lämmintä ja välillä pisteliästä mutta asettaa aina ihmiset omalle paikalleen.

Romaanin kerronta on aisteja hivelevä: tarina pursuilee makuja, tuoksuja ja näkyjä. Minulle ainakin tuli hirveä hinku matkustaa Istanbuliin mahdollisimman pian (tai viimeistään sitten kun näkee, mihin suuntaan poliittinen tilanne tällä kertaa keikahtaa).

Tässäkin kirjassa ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa muodostaen tarinoiden verkon, joka huimaa ja huumaa. Minä tykkään tällaisista jutuista: salaisuuksista, yllättävistä yhtymäkohdista, yksittäisistä valinnoista, jotka ohjaavat ihmisen tai pidemmän päälle koko suvun elämää.

torstai 15. syyskuuta 2016

Appelsiinilehto

Sain joskus keväällä lahjaksi Marjut Helmisen romaanin Appelsiinilehto. Hävettää myöntää, että vaikka aloitin sen lukemisen jo ennen kesälomaa, tulin valmiiksi vasta syyskuussa. Syytän koukuttavia dekkareita, joita ahmin samalla innolla kuin sokeria tai kuohuviiniä!

Appelsiinilehto kertoo suomalaisesta sairaanhoitajasta Sinistä, joka lähtee syksyllä 2008 Palestiinaan ja päätyy vapaaehtoiseksi gazalaiseen sotasairaalaan. Sotatila jatkuu pitkään, Sini on voimiensa äärirajoilla ja tilanne alkaa jännittyä. Lopulta Sini katoaa.

Helminen on työskennellyt Palestiinassa toimittajana. Tämä kirja tarjoaa erilaisen näkökulman kuin uutislähetykset ja raottaa edes vähän verhoa siitä, minkälaista elämä Palestiinassa voi olla. Sini on tietojen välittäjä, tilannetta katsotaan hänen silmillään, ulkopuolelta - mikä on hyvä ratkaisu, koska Palestiinan tilanteeseen ei suomalaisella voikaan olla kuin ulkopuolinen näkökulma.

Sini kirjoittaa Palestiinasta sähköpostia Fuadille, joka on paennut vauvana Palestiinasta Beirutiin ja sieltä myöhemmin Suomeen. Sini on auttanut Fuadin perhettä vuosien varrella ja heistä on tullut ystäviä.

Fuadin elämä on Suomessa, mutta kun Sini katoaa, hän lähtee Palestiinaan etsimään ystäväänsä. Samalla hän löytää oman menneisyytensä ja historiansa. Mielestäni Fuadin tarina on romaanin parasta antia, ja hän on loppujen lopuksi keskeisempi henkilö tarinan kannalta kuin Sini. Helminen yrittää kyllä rakentaa Sinillekin historiaa ja laajempaa tarinaa, mutta kirjassa on niin monta aikatasoa ja näkökulmaa, etteivät ne oikein yhdisty sulavaksi kokonaisuudeksi.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Ruotsalaisista dekkareista

Luin jostakin naistenlehdestä Viveca Stenin haastattelun, ja ajattelin, että hänen kirjojaan voisin kokeilla lukea. Muutaman viikon päästä siitä löysinkin kirjastosta Sisäpiirissä-romaanin. Lainasin, luin ja olin ihan tyytyväinen. Tarinan juoni oli ihan ok ja se syy, miksi alunperinkin kiinnostuin, eli Tukholman saariston ja Sandhamnin kuvaus, riittävää.

Toisella kirjastoreissulla vastaan tuli useampi jatko-osa, jotka otin mukaani ja ryhdyin lukemaan. Kesti yli puoli kirjaa ennen kuin rupesin ihmettelemään sitä, miksi henkilöt olivat niin kovasti muuttuneet. Luinkin Camilla Läckbergia, Merenneitoa tarkemmin sanottuna. Hemmetti, onko pakko laittaa kaikkien ruotsalaisten dekkarien kanneksi auringonlaskun värjäämä merimaisema?! Kyllähän siinä väkisinkin menee sekaisin. Jotakin näiden kirjojen omintakeisuudesta kertoo myös se, että henkilögalleria oli molemmissa ihan riittävän samankaltainen, että olisin heti tajunnut lukevani eri henkilöistä. Nyt olen sitten lukenut muutaman Läckbergin.

Ne ovat kyllä varsin viihdyttäviä. Tapahtumapaikka on Fjällbacka Ruotsin länsirannikolla. Kaiken Tukholman ja Gotlannin jälkeen on melkein eksoottista olla Göteborgissakin! Jokaisessa kirjassa kulkee nykyajan tapahtumien rinnalla jokin lähihistorian mysteeri, mikä kyllä nostaa niiden arvoa ruotsalaisten dekkarien genressä. Luettuani sarjan loppupään suomeksi huomasin, että meillähän on koko alkupää ruotsiksi kirjahyllyssä. Samaten Netflixistä löytyy Fjällbackamorden-sarja, josta katselin jo ensimmäisen osan. Se oli ehkä vähän valmiiksi pureskeltu, mutta kuitenkin ihan katsottava. Nyt on sitten varaa valita, millä lailla aivojaan tänä syksynä turruttaa. Ihan rinnan näitä ei kyllä viitsi nauttia, tai menee jännitys molemmista.

maanantai 29. elokuuta 2016

Teräsmummoja

Olen elokuun aikana ahminut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho). Ehtoolehto on munkkiniemeläinen vanhusten palvelutalo, jonka asukkaat Siiri Kettunen, Irma Lännenleimu ja Anna-Liisa Petäjä ovat kirjojen pääosassa. Nämä rouvat ovat yli 90-vuotiaita mutta varsin teräviä ja tässä ajassa kiinni olevia mummoja, jotka yrittävät selvitä nykyaikaisen vanhustenhoidon rattaissa.

Ensimmäinen kirja kertoo vanhusten karusta arjesta, jossa raha ratkaisee enemmän kuin todellinen hyvinvointi. Palvelutalon työntekijät ovat vuokratyöfirmoista tai ulkomailta, vanhukset dementoituvat ylilääkitsemisen vuoksi ja sairasta vanhusta pallotellaan sairaalasta toiseen kuukausitolkulla. Tässä ei todellakaan sievistellä, vaan paljastetaan epäkohdat! Kirjoja on silti nautinto lukea, sillä Lindgrenin satiiri on samaan aikaan terävää ja hyväntahtoista. Vähän niin kuin edellä mainitut mummotkin!

Sarjan edetessä juonikuviot vaan mutkistuvat ja satiirinen ote kirkastuu. Toisessa kirjassa Ehtoolehdossa tehdään putkiremonttia, joka koettelee vanhusten sietokykyä, ja kolmannessa kirjassa palvelutalosta on tehty tietoyhteiskunnan kokeilu, jossa henkilökunnan ovat korvanneet koneet. Vähän tulee sellainen olo, että aiheen kanssa on pakko lyödä lekkeriksi, koska muuten ei kestä sitä tosiasiaa, että vanhusten hoito on oikeastikin ihan retuperällä.

Erilaisten hahmojen kautta tuodaan näkyviin erilaisia mahdollisia kohtaloita: joku hautautuu dementiaosastolle, toisella ei ole enää jäljellä yhtään sukulaista tai ystävää, kolmas kiertää erilaisissa päivätansseissa. Näille mummoille ei mikään teema ole vieras. Kahvittelun, korttiringin ja hautajaisten välissä ehditään ruotia oikeutta kuolla arvokkaasti, vanhusten seksuaalista hyväksikäyttöä, perinnön kalastelua uskonnon varjolla ja jopa eheyttämisyrityksiä. Vanhukset ystävystyvät entisten rikollisten ja maahanmuuttajien kanssa - yhteiskunnan marginaalissa oleminen yhdistää ja auttaa näkemään toisen ihmisyyden.

Poimin kirjat kirjaston dekkariosastolta, mutta dekkarijuonta näissä on kyllä vain nimeksi. Silti tarina pysyy hyvin kasassa - varsinkin jos ajattelee koko trilogian kaarta. Näistä tulee mieleen ruotsalainen Kaffe med rån, mutta suomalainen huumori ei ole aina yhtä hyväntahtoista - tai Suomessa asiat ovat huonommin kuin Ruotsissa. Silti huumori on se voima, joka tätä romaanitrilogiaa kannattelee. Se osuu monta kertaa niin tarkkaan kohteeseensa, että itse nauroin kirjoja lukiessani jatkuvasti ääneen.

Toinen ihastuttava yksityiskohta kirjoissa on Helsinki. Siiri Kettunen harrastaa raitiovaunuajelua ja katselee ajeluillaan vaunujen ikkunasta Helsingin arkkitehtonisia yksityiskohtia. Lukijakin saa ihan uutta tietoa näillä reissuilla. Irma on oopperan ystävä ja Anna-Liisa ihailee suomen kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta. Mummot jakavat kulttuurista yleissivistystä kirjankin kautta.

Mummoilta voi oppia myös elämänasennetta. Kun on yli 90, näyttäytyvät arkiset ongelmat pieninä juttuina, joista kyllä selvitään. Isotkin ongelmat ratkeavat ajan kanssa tai jos eivät meinaa ratketa, on jo niin vanha, että uskaltaa sanoa ihan suoraan, mitä mieltä on asioista ja toimiakin omien periaatteidensa mukaan. Kuolema on ystävä, jota odotetaan, mutta siihen asti voi nauttia arkisista asioista: kaakusta ja punaviinistä ystävän seurassa.


lauantai 20. elokuuta 2016

Töihinpaluu

Lukuvuoden aloituksen kunniaksi luin Annika Lutherin romaanin Opettajainhuone. Ajattelin, että oma lukuvuoden aloitus helpottuu, kun lukee samaan aikaan koulumaailmaa käsittelevää viihdekirjallisuutta. Ihan hyvin toimi: vei ajatukset iltaisin hyvin pois töistä ja oli varsin viihdyttävää.

Romaani kertoo yhden yhdistetyn yläkoulun ja lukion lukuvuodesta. Tapahtumia tarkastellaan muutaman opettajan näkökulmasta. Kirjassa ehditään käsitellä opettajien ajatuksia, kouluvuoden tapahtumia ja oppilaiden ongelmia - mutta silti kaikesta tulee hyvin koossa pysyvä kokonaisuus. Vähän tulee kouluvuosi mieleen: pitkin vuotta on kiire eikä mitään ehdi kunnolla, kun tapahtuu niin paljon, mutta vuoden lopussa voi huokaista, että kyllä tästäkin kuitenkin kunnialla selvittiin.

lauantai 13. elokuuta 2016

Virgin Suicides

Näin Virgin Suicides -elokuvan aika tuoreena, Internet tietää kertoa, että vuonna 1999 tai vähän jälkeen. En muistanut 15 vuoden jälkeen itse leffasta paljoakaan, mutta mielikuvani siitä oli melko myönteinen. Viime keväänä löysin sen kirjana kirjakaupan alehyllystä, ja takakannen lainaus "Tohtori ei ole koskaan itse ollut kolmetoistavuotias tyttö." sai minut tuomaan tämänkin kirjan kotiin. Koska noita kolmetoistavuotiaita tyttöjä on tässä talossa kaksin kappalein.

Kirjan nimi on itse asiassa Virgin Suicides - Kauniina kuolleet. Lukukokemuksen aikana tuli tunne, että olen tainnut lukea kirjankin aiemmin. Mutta eihän näitä aina muista, enkä minäkään todellakaan aiemman lukukerran tai leffankaan perusteella muistanut, mitä kaikkea odotettavissa on. En esimerkiksi sitä, että kirja ei todellakaan ole mikään opas kolmetoistavuotiaan tytön mielenmaailmaan, päinvastoin.

Romaani kertoo Lisbonin sisaruksista, viidestä teini-ikäisestä tytöstä, joiden elämää seurataan siitä lähtien, kun siskoksista nuorin, Cecilia tekee ensin epäonnistuneen ja sitten onnistuneen itsemurhayrityksen. Tyttöjä kuvataan samanikäisten poikien näkökulmasta, joten heidän elämänsä näyttäytyy salaperäisenä, suljettuna, hämmentävänä ja mahdottomana ymmärtää. Kirja kertookin siis oikeastaan enemmän teini-ikäisten poikien salaisista haaveista kuin tytöistä. Tai itse asiassa kirja kertoo myös siitä, kuinka samat pojat vielä aikuisina miehinäkin yrittävät selvittää Lisbonin tyttöjen arvoitusta. Eli kai siis siitäkin, kuinka tytöt ja pojat ovat jotenkin ratkaisevalla tavalla erilaisia. Tai ainakin sellaiset tytöt, jotka päätyvät itsemurhaan, jonka syytä on mahdotonta tavoittaa.

Kirja oli kyllä tunnelmaltaan kiihkeä, ajoittain mukaansatempaavakin - eikä ollenkaan sellainen valoisalla tavalla mukaansatempaava, jollaisena leffan muistan. Oli pakko etsiä elokuvakin käsiini ja katsoa se uusin silmin. Muistikuvani elokuvasta oli oikea; sekin kertoo tytöistä poikien silmien kautta, mutta se on paljon enemmän tarina tytöistä kuin kirja on. Elokuvankin tunnelma on intensiivinen, mutta ihan erilainen kuin kirjan. Elokuva ei tavoita sitä mille koko kirja perustuu: kuinka mahdoton poikien on tyttöjä ymmärtää. Vaikka kirja ja tuo perusajatus ymmärtämisen mahdottomuudesta oli välillä jopa luotaantyöntävä, pidän sitä kuitenkin kokonaisvaltaisempana kokemuksena kuin leffaa - vaikka hyvä on leffakin. Valitse molemmat!


torstai 11. elokuuta 2016

Olisipa ihan ok olla iso

Minä en ole koskaan ollut lihava. En kyllä laihakaan sitten ihan lapsuusvuosien. Koko aikuisikäni olen ollut terveellisen normaalipainoinen. Paitsi ihan viime aikoina, kun olen tasapainoillut normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla.

Tosin: mitä välii. Ei pitäisi olla. Se on pääteema Pekka Hiltusen romaanissa Iso. Toisaalta: normaalipainostani huolimatta kirjan maailma on minullekin tuttu. Niin keskeinen asema painolla ja sopivassa painossa pysymisellä on tässä maailmassa.

Iso kertoo Annista, 37-vuotiaasta tuplamaisterista, jolla ei ole töitä eikä läheisiä ihmissuhteita. Koska hän on lihava. Anni ei kuitenkaan sulata ajatusta siitä, että hänen pitäisi muuttua, laihtua, tullakseen hyväksytyksi.

Romaani liikkuu eri aikatasojen välillä mestarillisesti. Romaanin nykyhetkessä Anni muuttaa Helsingistä takaisin pitkäaikaiseen kotikaupunkiinsa Tampereelle, rakentaa elämäänsä sillä hetkellä uusiksi ja samalla selvittelee omia ajatuksiaan. Näiden tapahtumien kanssa vuorottelevat leikkaukset Helsingin-aikaan ja painonhallintaryhmän tapaamisiin. Tässä ryhmässä Anni sanoo ääneen sen, mistä on jo pitkään hankkinut tietoa: lihavuus pelkästään ei ole terveysriski, vaan ainoastaan jotakin, minkä (länsimainen) yhteiskunta on luokitellut vääräksi. Anni muistelee välillä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja nämä muistot lomittuvat sujuvasti muuhun kertomukseen.

Hiltunen rakentaa taitavasti tarinan, johon yhdistyy aimo määrä tietoa ja ajatuksia, jotka kyseenalaistavat vallalla olevan käsityksen lihavuudesta. Usein herättävimmät ajatukset tulevat esiin Annin sisäisessä puheessa, joka muotoutuu sujuvaksi ja ravistelevaksi ohjelmapuheeksi kaikenkokoisen ihmisyyden puolesta. Romaani laittaa miettimään myös omaa suhdetta painoon ja syömiseen. Kuinka voi olla, että minä, normaalipainoinenkin ihminen kipuilen välillä painon kanssa - kuinka paljon vaikeampaa reilusti ylipainoiselle ihmiselle on vain haistattaa paskat normeille ja odotuksille?

Anni kuitenkin pystyy tähän. Vähitellen, osittain, omat heikkoutensa tiedostaen ja lopulta niin rohkeaksi kasvaen, että hän uskaltaa avata suunsa ja puhua julkisesti. Iso on samaan aikaan Annin kasvutarina ja pamfletti lihavuuden hyväksymisen puolesta.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kodin henkisen perinnön jäljitysreissulla

Kirjastosta valikoitui mukaan kesän ratoksi myös Tuula Vainikaisen kirja Äidit ja aikuiset tyttäret - matkalla ymmärrykseen. Kirja koostuu noin neljänkymmenen eri-ikäisen naisen äitimuisteluista ja äitisuhteen sekä oman äitiyden pohdiskelusta. Vainikainen johdattelee lukijan uusien näkökulmien äärelle nojaten mielenkiintoisiin äitiyttä eri kanteilta käsitteleviin teoksiin.

Kirja on varsin kiinnostava paketti, vaikka en aina (=kovin usein) pystykään eläytymään kirjan naisten pohdintoihin. Olen ehkä vähän liian nuori; monen kirjassa kuvatun äidin äitiyteen esimerkiksi sota-aika on lyönyt leimansa. Oma äitini on pureskellut omaa äitisuhdettaan jo moneen otteeseen ja esitellyt palaset minullekin - ja se pohdinta muuten muistuttaa enemmän näitä kirjan naisten pohdintoja. Jonkinlaisen välitilinpäätöksen paikka minulla kuitenkin lienee juuri nyt, kun tämän kirjan kerran halusin lainata.

Tätä kirjaa lukiessa rupeaa väkisinkin pohtimaan, minkälaisissa asioissa on tullut äitiinsä (esim. rakkaus kirjoihin ja omaan työhön sekä kärkäs temperantti), mitä on omaan äitiyteensä perinyt äidiltään (esim. halu antaa lapsille erilaisia kulttuurielämyksiä ja halausten tärkeys) ja missä asioissa ei ole samanlainen äiti. (Yksi keskeisimmistä äitiin liittyvistä muistoista on se, kuinka hän jaksoi järjestää meille alle kouluikäisille muksuille mitä mielikuvituksellisimpia pelejä ja leikkejä. Taitaa olla, että todellisuudessa ne loppuivat, kun pikkusisarukset, työ ja jatko-opinnot veivät äidin ajan, mutta koen silti olevani laiskempi ja itsekkäämpi äiti, kun en jaksa viihdyttää koululaisia. Viihdyttäkööt itse itseään.)

Kirja haastaa myös pohtimaan, onko oma henkinen napanuora katkennut, ja muistuttaa, että omista lapsista irtipäästäminen helpottuu, jos osaa päästää irti myös äidistä. Itse koen, että suhde äitiin tasa-arvoistui oman äidiksi tulemisen myötä. Toisaalta pikkulapsiaikana oli enemmän kiinni lasten isovanhemmissa siksi, että heihin turvautui hoitoapua kaivatessa. Nykyään kun lapset ovat itsenäisempiä, ei isovanhempia tarvita, vaan lastenlasten ja isovanhempien tapaamisetkin rakentuvat enemmän sille, että aikaa halutaan viettää yhdessä. (Ja koska lapset niin paljon haluavat nähdä isovanhempiaan, olenkin tänä kesänä lähettänyt heidät molemmille isovanhemmille lomailemaan useammaksi päiväksi!)

Kirja käsittelee myös äidistä luopumista, äidin ikääntymistä ja kuolemaa. Tämä osio ei juuri nyt tunnu erityisen ajankohtaiselta, kun oma äiti on vielä työelämässä mukana ja elää varsin aktiivista elämää muutenkin. Ehkäpä sille mummoikäiselle äidille tulee sitten soiteltua useammin. Tähän asti olen ihmetellyt, kuinka joillakin voi olla päivittäin (tai edes viikoittain) asiaa äidilleen, mutta voihan olla, että kohta äiti kaipaa juttuseuraa joka viikko, ja samalla lailla kuin äiti nykyään kerran viikossa soittaa mummulle, alan minä soittaa joka sunnuntai-ilta omalle äidilleni.

Jostain naistenlehdestä bongasin ja samantien kirjastosta varasin Marianna Stolbowin kirjan Vanhempieni kaltainen. Tämäkin kirja laittaa vertaamaan itseään omiin vanhempiinsa, mutta näkökulma on vähän erilainen kuin Vainikaisen kirjassa. Stolbow haastaa lukijan pohtimaan, minkälaisia ihmissuhdetaitoja olemme vanhemmilta perineet ja minkälaisia ihmissuhdetaitoja opetamme omille lapsillemme.

Stolbow on haastatellut viittäkymmentä eri-ikäistä aikuista, jotka kertovat, minkälaisia asioita muistavat vanhempiensa parisuhteista. Kirja keskittyy paljon lapsen näkökulmaan, siihen millaisena vanhempien suhde lapsille näyttäytyy. Kirja käsittelee niin hyviä kuin huonoja vuorovaikutusmalleja, sitä miten olemme oppineet näyttämään aggressiomme ja rakkautemme ja jopa sodan vaikutusta tulevien sukupolvien ihmissuhdetaitoihin. Stolbow vetää eroseminaareja, joten kirjasta merkittävä osa käsittelee sitä, miten vanhempien ero vaikuttaa seuraavan sukupolven ihmissuhteisiin.

Vanhempieni kaltainen on pysäyttävää luettavaa. Vaikka näitä asioita olisi pohtinutkin (vaikka pari viikkoa aiemmin toisen kirjan parissa), onnistuu tämä kirja avaamaan asiaa taas uudelta kantilta. Suosittelen kaikille, jotka haluavat nähdä itsensä ja parisuhteensa uudessa valossa - samoin kuin eroa harkitseville.

PS. Vainikaisen kirjassa sivutaan myös sitä, kuinka äidin fyysiset piirteet periytyvät, eikä se aina ole hauskaa. Minulla on valokuva-albumissani isän ottama kuvasarja muusta perheestä uimassa. Olen kuvienottoaikaan noin 15-vuotias, aikuisen kokoinen jo. Noihin kuviin perustuu käsitykseni siitä, miltä näytän takaapäin. Äiti vieressä on pyöreämpi ja hartioistakin leveämpi. Järkytykseni oli suuri, kun miehen purjehdusreissulla kuvaamalle videolle, jossa koko perhe ui, oli tallentunut selvästi äitini uimassa ulapalle päin. Jotenkin se oli mahtunut minun bikineihini ja tullut salaa mukaan matkalle.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Oma apu, paras apu

Olen ollut (kuten vähän kaikki muutkin) aika ihastunut Maaret Kallion bloggauksiin ja kolumneihin. Hän kirjoittaa ytimekkäästi ja saa heräteltyä ajatuksia vaikeista aiheista muutamalla oikealla sanavalinnalla. Päätinkin hemmotella itseäni ostamalla Kallion Lujasti lempeä -kirjan. Voi kurjuus, kun ei se ollutkaan yhtä hyvä kuin lyhyemmät tekstit! Ihan asiaa kirja suurimmalta osin on, mutta varsinkin alussa teksti ei luista, vaan samaa asiaa kierrellään ja kaarrellaan liian monesta suunnasta. Parempi olisi vaan mennä suoraan asiaan! Loppua kohti ilmaisu tiivistyy, ja kyllähän tässä sisältöä on: hyväksy olosuhteet samoin kuin kaikki tunteesi jne. Ajoittainen jaarittelu toisaalta korostaa sitä, että näitä asioita ei voi käydä läpi nopeasti ja ahmimalla. Kirja täytyy lukea ajan kanssa ja makustellen, ja samaten ajatusmallejaan ja toimintatapojaan voi muuttaa vain vähän kerrallaan.

Kirjastosta löytyi self help -opus, jonka nimi vetosi minuun, nimittäin John C. Parkinin Fuck it. Aluksi kirjan sanoma vaikutti oikein hyvältä: kaikelle voi sanoa fuck it, ja sillä tavalla opetella luopumaan maallisista asioista, kiintymyksestä ja turhista sitoumuksista. Ei tästä filosofiasta vaan oikein ollut kokonaiseksi kirjaksi, ja varsinkin kun vaikuttaa siltä, että Parkinin mielestä joillekin asioille voi sanoa enemmän fuck it kuin toisille. Eniten vituttaa se, että kirja on todella huonosti käännetty. Joka sivulle mahtuu vähintään yksi tökerö ilmaus tai suoranainen virhe. Ajatus on kuitenkin hyvä, ja olenkin ryhtynyt tavoittelemaan mielenrauhaa myös tällä keinolla: joillekin asioille sanon mielessäni "ja vitut minä siitä" ja jatkan eteenpäin hitusen tyynempänä.


perjantai 5. elokuuta 2016

Kesädekkareita

Löysin kesäaleista sellaisen Van Veeteren -dekkarin (Kaalbringenin kurkunleikkaaja), jota miehen kirjahyllyssä ei ole, joten pakkohan se oli ostaa. Aluksi oli tosi outoa lukea Håkan Nesseriä suomeksi; kieli tuntuu jopa naiivilta paikoittain, mutta ei se estänyt vauhtiin pääsemistä. Tosi hyvä oli tämäkin, Nesser on kyllä paras dekkaristi monella tapaa. Rikostarinoiden juonet ovat uskottavia, jännittäviä ja omaperäisiä, henkilöhahmot ovat todentuntuisia mutta eivät tippaakaan rasittavia ja kieltä on ilo lukea. Nesser kirjoittaa vaivattomasti, välillä jopa niukasti, mutta onnistuu silti olemaan humoristinen ja kertomaan paljon rivien välissä.

Kirjastokäynniltä mukaan tarttui Viveca Stenin Sisäpiirissä. Olin juuri jostain naistenlehdestä lukenut Stenin haastattelun ja päättänyt, että toki voisin lukaista jonkin hänen kirjoistaankin. Kiinnostusta lisäsi saaristoympäristö. Sisäpiirissä kuvasi vähemmän saaristoa kuin haastattelun perusteella olin odottanut, mutta muuten kirja oli positiivinen yllätys. Tarina ei ole huono, henkilöt ovat kiinnostavia ja myös Sten kirjoittaa sujuvasti, niin että lukeminen on vaivatonta ja nautinnollista.

Noin vuosi sitten luin Saara Kesävuoren dekkarin Saarroksissa. (Ainakin luulen lukeneeni, jostain syystä en löydä bloggausta siitä.) Se oli ihan lupaava, mutta ei täydellinen, ja nyt kun löysin kirjastosta itsenäisen jatko-osan Tarkasti vartioitu, harkitsin kyllä pariin kertaan, otanko sen mukaani. Siitäkin syystä, että ensimmäisen kirjan keskeinen rikollishahmo, joka oli mielestäni aika ahdistava, on tässäkin kirjassa keskeisesti läsnä. Otin ja kannatti. Tarkasti vartioitu on romaanina paljon hallitumpi kuin ensimmäinen kirja. Erilaisia juonikuvioita on kirjassa useampaankin lähtöön, ja niitä saattaisi olla vaikea kuljettaa samaan aikaan eteenpäin. Tässä se kuitenkin onnistuu melko hyvin, ja loppuun asti päästään ihan kunnialla. Jatkoa on kuitenkin selvästi luvassa, ja luulen, että myös se on kiinnostavaa. Kirja ottaa kantaa myös Euroopan pakolaistulvaan, vaikka ilmestymisvuonna 2013 sitä ei vielä edes Suomessa osattu aavistaa. Tapahtumat sijoittuvatkin Kreikkaan, missä tilanne oli jo tuolloin vähän erilainen. Mainioita tällaiset lomakirjat, jotka voisi valita myös matkakohteen mukaan! (Vaikka itse sen ihan kotisohvalla tempaisinkin.)


sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Saniaislehdon salaisuudet

Sarjakuvaromaaneja minun tulee luettua aika vähän, vaikka niistä tykkäänkin ja ne olisivat nopeita lukea. Eksyin vieraaseen kirjastoon ja sen takia osuin myös sarjakuvahyllylle. Mukaani tarttui Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet. Se kertoo orpotyttö Agneksesta, joka tutkii niin kotikaupunkiinsa Planktoniin kuin omaan perheeseensä liittyviä salaisuuksia.

Närhen piirrosmaailman värit ovat lähinnä mustaa ja sinistä, mistä en yleensä hirveästi tykkää. Jotenkin tähän Agneksen salaisuuksien ja mustan huumorin sävyttämään tarinaan tyyli kuitenkin sopii. Pelkistetty ilmaisu keskittää lukijan huomion henkilöiden ilmeisiin, jotka ovat kerrassaan mainion kuvaavia ja tarinaa eteenpäin vieviä. Kirja on mielestäni valtavan hauska: huumori ei ole osoittelevaa tai alleviivattua, vaan kumpuaa syvältä hahmoista ja tarinoista - ja paljastaa ajoittain, kuinka naurettavia me ihmiset omassa ihmisyydessämme olemme.

Lyhyet katkelmat Planktonin ja Agneksen elämästä muodostavat kokonaisuuden, jonka lopussa aukeavat myös Agneksen oman perheen mysteerit. Romaanina Saniaislehdon salaisuudet on ehkä hieman ohut, vähän lastenkirjamainen. Minulle itse asiassa ei valjennut, minkä ikäiselle lukijakunnalle tekijä tai kirjasto oli teoksen ajatellut, koska mielestäni poimin sen lastenosaston puolelta. Tavallaan tarinan aihe ja käsittelytapa olisivat passanneet nuorillekin lukijoille, mutta kaikki sisältö ei mielestäni ollut ihan alakouluikäisille sopivaa. Ehkä tämä sopisi parhaiten yläkouluikäiselle? Toivoisin kyllä, että sarjakuvat joka kirjastossa jaettaisiin tarkemmin eri ikäkausien ja tyylien mukaan. Jossakin homma osataan hienosti, jossakin ei. Eikä siihen väärään paikkaan tarvita tietenkään kuin yksi kesätyöntekijä tai asiakas, joka ei oikein tiedä, mihin jokin kirja kuuluu.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Elämää 14-vuotiaan silmin

Minustahan on aina kiva parittaa ja niputtaa kirjoja erilaisin perustein näissä bloggauksissani. Tällä kertaa tulin lukeneeksi lähekkäin kaksi kirjaa, jotka kertovat maailmasta 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Ensialkuun näitä kirjoja ei olisi arvannut kavereiksi, mutta kyllä ne sitä ovat.

Ensin luin Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaanin. Tämä kirja on niitä, jotka ovat olleet lukulistalla pitkään. Kirja kertoo Pohjanmaan peräkylässä 1980-luvun lopulla asuvasta 14-vuotiaasta nuorukaisesta, jonka elämän täyttävät kirjeiden kirjoittelu parhaiden tyttökavereiden kanssa, Madonna ja haaveilu sirkuselämästä, poptähteydestä tai mistä tahansa muusta kuin omasta, epätäydellisestä ja väärältä tuntuvasta elämästä.

Kohta Ihmepojan jälkeen tartuin Håkan Nesserin kirjaan Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Tämän kirjan takakansitekstin muistan lukeneeni joskus kiinnostavan nimen takia, mutta silloin jätin kirjan vielä hyllyyn. Nyt otin mukaani, koska olen löytänyt Nesserin (vähän samaan tapaan kuin jotkut löytävät Jeesuksen). Tämän kirjan poimin dekkarihyllystä, mutta ihan perinteinen dekkari se ei ole, vaikka kirjassa murha tapahtuukin. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Erik, joka viettää kesälomaa 1960-luvun alussa ruotsalaisessa peräkylässä kesämökillä isoveljensä ja ystävänsä kanssa.

Taustatarinat kirjoissa ovat siis peräkylämaisemia lukuunottamatta hyvinkin erilaiset, mutta kirjoissa on myös paljon yhteistä. Ihmepojan päähenkilön isä saa kirjan alussa sairauskohtauksen ja makaa yhden kesän sairaalassa, kunnes kuolee. Erikin äiti viettää kesänsä syövän takia sairaalassa, ja vaikka häneltä se käykin hitaammin, kuolema odottaa tässäkin tarinassa.

Molemmissa kirjoissa 14-vuotias poika on minäkertoja, ja molemmat pojat käsittelevät myös vanhemman sairastamista ja kuolemaa. Torjuen, väistellen ja varsinkin Ihmepojassa sen lopulta myös hyväksyen. Toisaalta koko elämä 14-vuotiaana on kirjojen mukaan sellaista, että hankalia asioita mieluummin vähän väistää kuin varsinaisesti ajattelee.

Toinen tärkeä teema molemmissa romaaneissa on seksuaalinen herääminen. Ihmepojan päähenkilö on ihastunut samoihin poikiin kuin hänen tyttökaverinsa. Homoseksuaalisuus ei ole kirjassa mikään pääteema, jolla revitellään, vaan ennemminkin yksi osa oman itsen löytämistä, joka kulkee rinnalla siinä pohdinnassa, mitä kaikkea ulkomaailmalle näytetään ja kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla. Kirjan lopussa päähenkilö uskaltaa. Nesserin kirjassa seksuaalisuus on suuremmassa osassa läpi kirjan - 14-vuotiaat henkilöt ajattelevat tyttöjä ja seksiä jatkuvasti ja puhuvatkin siitä säännöllisesti, vaikka kokemukset jäävät tässä vaiheessa lähinnä haaveiksi. Kyllä se oma elämä ja seksuaalisuuskin sen osana sitten tarinan jatkumisen myötä löytyy.

Molemmat kirjat ovat varsin helppolukuisia, mikä johtunee kirjailijoiden omasta, selkeästä ja vauhdikkaastakin tyylistä. Silti molempiin kirjoihin mahtuu suvantokohtia, joissa ajattelulle jää aikaa. Mielestäni näissä molemmissa kirjoissa kuuluu hyvin 14-vuotiaan pojan ääni, jota kannattaa kuunnella, koska todellisuudessahan se, mitä 14-vuotiaiden miehen alkujen suusta tulee, ei aina houkuttele aikuista jäämään kuuntelemaan. Ajatukset vaikuttavat kuitenkin olevan hyvin samanlaisia sekä 60-luvun alussa että 80-luvun lopussa - mikseivät siis myös 2010-luvulla?




sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Elämä elämältä

Halusin jotakin kevyttä kesälukemista. Kate Atkinsonin Elämä elämältä näytti sopivalta. Valinta oli onnistunut: kirja on helppolukuinen muttei sisällöltään liian heppoinen.

Ursula syntyy helmikuussa 1910 Englannissa keskelle lumimyrskyä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja leikittelee ajatuksella, kuinka pienet valinnat ja sattumat määräävät, millaiseksi ihmisen elämä muotoutuu. Jos lääkäri ei ehdi lainkaan paikalle, Ursula kuolee jo synnytyksessä. Vaihtoehtoisesti Ursula selviää lapsuusajan vaaroista ja toisen maailmansodan pommituksista ja elää pitkän ja täyden elämän. Tai ihan mitä vain siltä väliltä. Välillä kirja on jopa hieman uuvuttava, kun tarina alkaa aina vain alusta, mutta Atkinson täydentää Ursulan tarinaa joka kerralla hieman eri taholta, mikä suurimman osan aikaa on vain kiinnostavaa.

Atkinson on taitava kirjoittaja, joka kirjoittaa kevyesti, hauskastikin, raskaistakin aiheista. Ursulan elämäntarina - tai tarinat! - on mielenkiintoinen. Lukiessa on pakko miettiä, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Oman lisänsä romaaniin tuo se, että Ursula on jo lapsena tietoinen siitä, että hän on kokenut tietyt tapahtumat aiemmin.

Kyllä oli hyvä kesäkirja, mutta sopii varmasti luettavaksi talvellakin!


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Elämänohjeita sinkuille

Luin juhannuksena myös Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita -romaanin. En kyllä ole ihan satavarma, kutsuisivatko kaikki sitä romaaniksi. Rönkkönen on tuttu seksin ympärillä pyörivästä Sinkkublogistaan, ja sekä blogi että kirja ovat ainakin osittain omaelämäkerrallisia ja rakentuvat Henriikka Rönkkönen -nimisen hahmon ympärille. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin blogi: siinä on sujuva draaman kaari ja paljon muutakin kuin shokeeravia seksipaljastuksia. (On niitäkin, nou hätä!)

Tiedän myös, että Henriikka Rönkkönen on paljon muuta kuin samanniminen kirjallisissa teoksissa seikkaileva hahmo. Opiskelimme samaan aikaan äidinkielen opettajiksi. Yleensähän olen kateudesta vihreä, kun joku samanikäinen (nuorempi) julkaisee esikoiskirjansa. Kaverin puolesta on kuitenkin helppo olla iloinen, varsinkin kun kirja on niin hauska!

Tarkoitukseni oli blogata tällä kertaa pelkästään Mielikuvituspoikaystävästä, mutta eilisellä kirjastokäynnillä mukaan tarttui Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jonka lukaisin saman tien ja joka minun mielessäni hahmottui heti Mielikuvituspoikaystävän pariksi. Tässä on kesän parhaat self helpit kaikille rakkaudessa pettyneille! Koska kyseessä ei ole self help -kirjallisuus, kirjat sopivat myös ko. lajityyppiä vihaaville. Jos taas ei kaipaa self helpiä, kirjat sopivat ihan muuten vaan viihdyttäväksi kesälukemiseksi.

(Totta kai tämän voi lukea niinkin, että minulla on tarve jonkinnäköiselle self help -kirjallisuudelle ja/tai olen pettynyt viime aikoina lukemaani self helpiin - tästä lisää myöhemmin.)

Mielikuvituspoikaystävä kertoo matkan pitkän parisuhteen päättymisestä itsensä löytämiseen. Väliin mahtuu deittailua ja hulvattomia seksisäätöjä. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kertoo matkan pitkän parisuhteen päättymisestä itsensä löytämiseen. Väliin mahtuu deittailua ja hulvattomia seksisäätöjä. Niin että ymmärrätte varmaan, miksi tuli tarve yhdistää nämä kaksi yhteen ja samaan bloggaukseen! Toki kumpikin teos on tekijänsä näköinen. Rönkkönen puhuu suoraan, härskejäkin, ja naurattaa lukijan kuoliaaksi. Pulkkinen maalailee enemmän, tekee filosofisia aluevaltauksia ja rakentaa tarinaa muidenkin hahmojen kuin päähenkilön ympärille - mutta hauska hänkin on!

Loppupäätelmäkin on molemmissa teoksissa sama. Päästäkseen menetyksestä yli pitää löytää oma itsensä. Tärkeintä on minä. Pulkkisen mukaan pitää tietää, mille haluaa sanoa ei ja mille kyllä. Rönkkönen lähtee itsensä kanssa määmatkalle. Ja niinhän se on, että jos itsensä kadottaa (suhteeseen, työhön, mihin hyvänsä), tulee elämästä kaikin puolin valjua. Siksi kannattaa välillä lukaista jokin tällainen kirja ja muistaa, kuka ja miksi minä olen.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Huumoria kesälukemisiksi

Harhauduin taas ostamaan kesäpokkareita Suomalaisesta. Kyllähän sitä kerran kesässä voi vähän rahaa omaan harrastukseensa laittaa!

Juhannusmatkalle poimin mukaan hauskimmat. Ensin lukaisin Anna Perhon Pientä säätöä. Törkeän hauskoja muistoja kirjoittajan oman elämän varrelta ja nauruhermoon osuvia huomioita elämästä yleisesti kivasti yhteen sopivana pakettina. Juontajana Perho on minulle aika neutraali ja suuria tunteita herättämätön hahmo, mutta hyvin se kirjoittaa! Tjeu.

Minä ainakin nauroin tikahtueksani esimerkiksi Perhon listatessa erilaisia syitä olla kateellinen hoikemmille naisille, esimerkiksi: "Laihat voivat tehdä joogaliikkeitä tukehtumatta omaan vatsaansa." Kyllä tunnistin tunteen!

Jos tunteista tai ihastuksista puhutaan, niin sellainen tapahtui ensimmäisellä äitiyslomalla, kun luin Kotivinkistä Roope Lipastin kolumneja. Ainakin osittain niihin pohjautuu Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisimmät teot. Teos pohjautuu pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin maalla asuvan suurperheen isänä, jonka pääelämäntehtävä tuntuu olevan talon ja tilan ylläpito. Ihan riittävästi kosketuspintaa Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa omakotitalossa asuvalle suurperheen äidille - vaikka Lipastin huumori vetosi kyllä jo silloinkin, kun hoidin yhtä vauvaa kerrostalossa.

Tätä kohtaa en tainnut lukea miehelle ääneen, vaikka monta luin, ja tämäkin olisi ollut opettavaista:

"--- kaupassa käymisestä ei tule naisten kanssa yhtään mitään: jos pitää ostaa juustoa ja leipää, voi olla varma, että löytää itsensä Prisman lastenhaalariosastolta.
Mitä se sellainen on, häh?
Kannattaisi ottaa mallia miehistä. Jos pitää ostaa juustoa ja leipää, ostetaan juustoa ja leipää. Jos makkaraa, ostetaan makkaraa. Jos mennään kaupungille ostamaan housut, ostetaan ensimmäiset ja palataan kotiin.
Tästä syystä miehillä on kaapissa juustoa, leipää, makkaraa ja housut, kun taas naisilla on erilaisia kynttilöitä, koriste-esineitä, teippiä, kumilankaa, lääkkeitä, hätälahjoja tuliaisiksi, servettejä, pattereita, lamppuja, suklaata sekä monenmoista muuta, mistä voi hyvinkin joskus olla jotain hyötyä.
Mutta, ja haluan korostaa tätä, miehillä on juustoa, leipää, makkaraa ja housut."

Nämä humoristiset välipalat riittivät hetkeksi, mutta muille juhannuksen matkakirjoille uhraan ihan omat bloggauksensa. Joskus.

[Edit 2.7.2016: Lisäsin havainnollistavat lainaukset.]

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Vaimo kävi lääkärissä

Erilaisia rintasyöpäaiheisia kirjoja on tullut viime aikoina selailtua enemmänkin, ja käsiini osui sellainenkin romaani, joka on ollut lukulistallani pitkään, nimittäin Kluunin Vaimo kävi lääkärissä.

Ainakin osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja kertoo rintasyövästä aviomiehen näkökulmasta. Kirja kuvaa rintasyöpää läheltä mutta kuitenkin ulkopuolelta. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2007, ja tuolloin muistan sen saaneen huomiota myös siksi, että minäkertoja, rintasyövästä kertova aviomies, on sitoutumiskammoinen ja uskoton mulkero.

Tai mulkerosta voi olla montaa mieltä. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvinkin raikkaan ja valoisan kuvan siitä, minkälaiset erilaiset asiat ihmisiä pitävät yhdessä, mitä on rakkaus ja mitä molemminpuolinen sitoutuminen.

Kirja on varsin helppolukuinen ja sitä värittävät "wramplet", erilaiset lainaukset musiikkikappaleista. Kirjassa on myös pieniä tietoruutuja päähenkilö Stijnin elämästä. Se on ärsyttävää!  Kyllä pitäisi osata sen verran yhtenäistä tekstitä kirjoittaa, ettei tarvitse romaaniin erillisiä faktaruutuja!

Mielenkiintoista on lukea myös hollantilaisesta sairaanhoidosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, ja mielessä käy muutamaankin otteeseen, että ei kai se ole tuollaista voinut olla vielä viisitoista vuotta sitten, eikö potilaalla ole muka ollut mitään sanomista omista asioistaan. Toisaalta vakavan sairauden suhteen tuntee varmaan usein olevansa vähän altavastaajana, ja romaani antaa hyvän kuvan siitä, miltä tuntuu, kun jää terveydenhuollon rattaissa passiiviseksi tekemisen kohteeksi.

Paljastettakoon, että kirjan lopussa vaimo kuolee. Draaman kaari kestää romaanissa hienosti loppuun asti, ja mielestäni loppu on kuitenkin onnellinen ja täynnä toivoa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea kuvauksena yhdenlaisesta parisuhteesta ja sen päättymisestä. Näinkin se voi mennä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Ja taas dekkari

Luin myös Ursula Poznanskin dekkarin Viisi, kun se sattui HS Kirjaston viikon kirjana olemaan. Yleensä nuo viikon kirjat ovat olleet läpikuivia tietokirjoja aiheista, jotka eivät kiinnosta edes selailun vertaa, mutta dekkari, jonka tapahtumat pyörivät geokätköilyn ympärillä, oli raikas poikkeus, jonka päätin omalle padille ladata.

Tapahtumat sijoittuva Salzburgiin ja päähenkilö on etsivä Beatrice Kaspary, joka tasapainottelee yksinhuoltajuuden, poliisin työn ja menneisyyden aaveiden välissä. Romaanin tarina alkaa, kun lehmien laitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Murhaaja johdattelee poliisia koordinaattien ja geokätköilyslangin yhdeltä vainajalta toisen luo. Arvoitus keriytyy auki pikkuhiljaa niin kuin pitääkin, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä voidakseen itsekin epäillä ja arvailla murhaajaa. Ratkaisu on kuitenkin niin yllättävä, että ainakaan minä en pystynyt sen kaikkia kiemuroita edes epäilemään.

Laatukamaa. Kannattaa lukea.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Espoo-dekkari

Kovasti olen lukenut. Dekkareita. Nyt on kaikki tämän talon Håkan Nesserit luettu. Suosittelen lämpimästi ja suren, koska tämä nautinto on nyt minun osaltani ohi.

Kesäloma alkoi ja lukemiseen löytyi yhtäkkiä ruhtinaallisesti aikaa. Eilisen aikana luin dekkarin, joka vähän sattumalta päätyi käsiini, nimittäin Elina Pullin Tukkasurman. Kirja kertoo lastentarhanopettaja Maariasta, joka on rintasyövän takia sairaslomalla mutta päätyy selvittämään kollegansa ja esimiehensä surmaa.

Kirjassa on paljon asioita, jotka saivat minut pitämään sitä erityisen kiinnostavana: Päähenkilön rintasyöpä saa kirjassa paljon tilaa ja toipumisprosessin kuvailu on uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuun merenranta-Espooseen. Päiväkoti surmatyön tapahtumapaikkana on kiinnostava, ja kirjassa kuvataan myös päiväkotimaailmaa kiinnostavasti.

Mutta (aina mulla on joku mutta!) hirveän paljon tavaraa on ahdettu yhteen dekkariin. On vähän liikaakin, kun jokaisella kirjan henkilöllä on motiivi murhata ja enemmän tai vähemmän epäilyttävä menneisyys, ja välissä on vanhoja päiväkirjamerkintöjäkin, joiden merkitystä saa arvailla ihan loppuun saakka. Eniten minua häiritsee kertojanäänen sekavuus. Kirjassa on minäkertoja, joten voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu, että Maaria on alussa vähän sekaisin rintasyöpänsä ja murhan ja yllättävien paljastusten kanssa. Minua kuitenkin häiritsee ajatus, joka hyppii ja pomppii ja tekee ihan kummallisia johtopäätöksiä. Loppua kohti kertojanääni rauhoittuu ja selkenee, ihan niin kuin Maarian mieli muutenkin, mistä päättelen, että kyseessä ehkä oli ihan tietoinen valinta.

Kerronta ei kuitenkaan ollut niin sekavaa, että se olisi juonta tai lukukokemusta suuremmin häirinnyt. Ihan kurjasta kirjasta ei voi olla kysymys, jos tempaisen sen päivän aikana (ja minä tein eilen aika paljon rästiinjääneitä paperihommiakin!).

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Aavikon tyttäret

Pitkällä sairaslomallani hortoilin aika monta kertaa kaupungilla ilman sen kummempaa tekemistä, ja monesti ohjauduin myös kirjakauppaan. Eräällä kerralla mukaan tarttui alehyllystä Nura Farahin Aavikon tyttäret. Se oli ollut lukulistallani jo pitkään mutta ei vaan ollut tullut vastaan. Mielelläni ostin sen omakseni, kun muutamalla eurolla sain.

Kun opetin vielä lukiossa, keräsin listaa muun kuin länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ja toisaalta kirjoista, jotka kertovat kulttuurien kohtaamisesta tai vähemmistökulttuureista. Kyllä tämäkin kirja sille listalle olisi päässyt, koska se on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjailijan romaani. Voi olla, että kirja ei aivan täytä noita luettelemiani kriteereitä, mutta jonkinlainen kirjallinen virstanpyykki se suomalaisen kirjallisuuden kentässä on; nyt meillä on myös somalitaustaisia maahanmuuttajakirjailijoita!

Vaikka sana onkin vähän tyhmä, ja koko käsite alleviivaa me ja muut -asetelmaa. Mutta virstanpyykki se silti on, koska näen tämän maahanmuuttajakirjailija-ajatuksen välttämättömänä väliasemana matkalla kohti monikulttuurisempaa kirjallista kulttuuria. Toisaalta aina on tärkeää tuntea omat juurensa, ja jokainen kirjailija hyödyntää niitä omassa tuotannossaan.

Niin myös Nura Farah. Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pikkutytöstä keski-ikäiseksi naiseksi. Samalla kerrotaan myös muista naisista, jotka kuuluvat Khadijan elämään. Tapahtumat sijoittuvat Somaliaan 1900-luvun puolivälin tienoille. Somalia itsenäistyi vuonna 1960, ja kirjassa tämä tapahtuu, kun Khadija on kolmen lapsen äiti.

Romaani kertoo paimentolaisyhteisön elämästä ja naisen asemasta siinä. Kirja ei alleviivaa, vaan kertoo tarinoita, joiden kauttaa aukeaa ikkuna tähän kulttuuriin ja sen tapoihin. Tarinankertojana Farah onkin taitava: kertomuksista muodostuu kokonaiskuva yhden naisen elämänpolusta.

Toisaalta romaania vaivaa pieni keskeneräisyyden tunne. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja välillä ongelmat ratkeavat liian helposti. Tämä sopii tarinamaisuuteen, mutta suuri sukuromaani tämä kirja ei vielä ole. Ehkä seuraava romaani jo on? Joka tapauksessa Aavikon tyttäretkin on lukemisen arvoinen teos! Se näytti ainakin minulle palasen maailmaa, johon en olisi ilman kirjaa päässyt. 

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Oneiron

Joululahjakirjani Oneiron kulki monessa reissussa mukana ja odotti kuukauden sairaslomankin ajan yöpöydällä kärsivällisesti. Töihin palattuani pakkasin sen aamuisin reppuun mukaan, ja se tempaisi saman tien mukaansa.

Tuntuupa taas tyhmältä referoida Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa; kaikkienhan se jo täytyy tuntea. Kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka ovat joutuneet omituiseen kuolemanjälkeiseen välitilaan. Eri-ikäiset naiset ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, ja heidän elämäntarinansa ovat kaikki erilaisia. He kertovat toisilleen ja itselleen omia tarinoitaan ja yrittävät päästä selville siitä, miten he ovat päätyneet yhteen.

Laura Lindstedtin teos yhdistää erilaisia tekstilajeja rohkeasti, ja sekoituksesta syntyy kokonaisuus, joka hengästyttää lukijan. (No, jotkut esseemäiset kohdat meinasivat kyllä nukuttaa minut, mutta pääasiassa kirjaa oli vaikea päästää käsistään.) Naisten tarinat ovat mukaansatempaavia ja saavat lukijan miettimään, minkälaiset asiat oikeastaan elämää ohjaavat. Kuolemaa kirjaa käsittelee pelotta ja muistuttaa lukijaa siitä, että kuoleman edessä me kaikki olemme samalla viivalla.

Kirjan nimi oneiron on kreikkaa ja tarkoittaa unta tai unelmaa. Kirjan seitsemän naista joutuvat kuolemansa hetkellä unenomaiseen tilaan, joka ei noudata fysiikan lakeja, jossa ei ole aistimuksia ja jossa merkitystä on vain tarinoilla. Tuossa tilassa on kuitenkin mahdollisuus tarkastella omaa elämäänsä ja tulla sinuiksi sen kanssa. Hyväksymällä elämänsä - ja hyväksymällä kuolemansa, joka sekin vääjäämättä koittaa - pääsee pois unesta.


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Lumikuningatar

Sain joululahjaksi Michael Cunninghamin Lumikuningattaren. En ole lukenut Cunninghamilta aiemmin kuin Tunnit, josta pidin - muistaakseni - aika tavalla. Odotukset olivat siis korkealla. 

Romaani kertoo Barrettista, hänen veljestään Tylerista ja tämän tyttöystävästä Bethistä. Ja muutamasta muusta yhteisestä ystävästä. Beth on kuolemassa syöpään ja Tyler yrittää kirjoittaa hänelle täydellisen rakkauslaulun. Pariskunnan kanssa yhdessä asuva Barrett on taas kerran eronnut yhdestä poikaystävästä. Sitten Barrett näkee taivaalla valoilmiön, joka ei jätä häntä rauhaan. Varsinkin kun Bethin syöpä valon näkemisen jälkeen talttuu ja kolmikon elämä asettuu jonkinlaiseen rauhalliseen sopusointuun. Tyler ja Beth menevät naimisiin ja Tyler esittää häissä laulunsa. Häiden jälkeen syöpä pahenee ja Beth kuolee. Tämän jälkeen Tylerin ura muusikkona kääntyy vihdoin nousuun ja Barrett tapaa miehen, jonka kanssa hän muuttaa yhteen. 

Olipas juoni tylsän kuuloinen. Mutta niin oli kyllä kirjakin, ihan suoraan sanottuna. Ei Cunningham huono kirjoittaja ole, ja tähän melko suppeaan juoneen kätkeytyy kyllä paljon erilaista symboliikkaa. Itse olisin kuitenkin kaivannut vähän enemmän lihaa henkilöhahmojen luiden päälle. Mietin lukiessani, oliko ongelma se, että kirja kertoo niin kovin erilaisesta maailmasta kuin minkä tunnen. Olen ennenkin törmännyt amerikkalaisten nykykirjailijoiden teksteissä tällaiseen maailmaan, jossa taiteesta kiihkoilevat ja huumeilla tajuntaansa laajentavat keski-ikäiset lapsettomat luus... tilapäistöillä itsensä elättävät tyypit keskustelevat hamaan maailman tappiin omista ongelmistaan ja maailman ongelmista. Sori vaan, mutta ei sovi yhtään minun kalvinistiseen käsitykseeni aikuisen ihmisen elämän tarkoituksesta - enkä edes ymmärrä, onko tuollaista maailmaa oikeasti olemassa. 

Mutta ehkäpä tämä kirja kannattaa lukea, jos tuollainen elämäntyyli tuntuu kiinnostavalta. Tai jos haluaa tutkailla veljeyttä, koska romaani käsittelee paljon Barrettin ja Tylerin suhdetta ja sitä, miksi se on sellainen kuin on. Itse näkisin, että eniten romaani pohtii sitä, miksi me tulkitsemme erilaiset asiat jumalalliseksi väliintuloksi, ja myös sitä, kuinka ihmiset eri tavoilla tekevät kauppaa kuoleman kanssa. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Taas muistin ikäni väärin

Olen taas lukenut nuortenkirjoja. Olen myös huomannut, että se tietää lisää lukijoita blogille. Oletan, että saan kiittää ainakin joitakin äidinkielen opettajia, jotka laittavat oppilaat hakemaan tietoa kirjablogeista. Toivottavasti löydätte edes oikeasti kiinnostavia lukuvinkkejä - koska minun blogistani ei löydy yleensä erityisen tarkkoja juonikuvauksia tms.

Olen herännyt todella myöhään Percy Jackson -villitykseen. Serkkuni luki niitä kyllä jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta tuolloin panin vain nimen merkille. Nyt omat lapset ovat lukeneet niitä viime kesästä alkaen. Sunnuntaina minulla ei ollut mitään (kivaa, rentoa ja viihdyttävää) lukemista, joten kävin ryöstämässä yhdestä esiteininhuoneesta ykkösosan Salamavaras. Luin kaksi ensimmäistä osaa kahdessa päivässä, ja nyt ymmärrän, miksi nuoriso on näistä niin intona.

Percy on 12-vuotias häirikkönuori, joka saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin äpäräperillinen. Koska antiikin jumalat ovat totta kai vieläkin elossa ja muuttaneet Amerikkaan siinä vaiheessa, kun läntisen maailman keskipiste on siirtynyt sinne. Teini-ikäinen Percy seikkailee puolijumalien, satyyrien, kyklooppien, titaanien jne. maailmassa ja hänen seikkailunsa muistuttavat huomattavan paljon antiikin puolijumalien seikkailuja. Paitsi että ne tapahtuvat hyvin selvästi nykyajassa ja on kirjoitettu tavalla, joka vetoaa nykynuoreen (tai sellaisten keski-ikäiseen äitiin). Kahden kirjan jälkeen imu on vielä kova, ja ajattelin kyllä katsoa muutaman kirjan eteenpäinkin, toivoen tietysti, ettei meno muutu laimeammaksi missään vaiheessa.

Percyjä ennen luin kanadalaisen Susin Nielsenin kirjan, jonka nimi on ruotsiksi Du är ett geni. Bonustyttäreni suositteli sitä minulle, joten pitihän minun tsekata, mikä siinä oli hänen mielestään niin kiinnostavaa. Romaani kertoo 13-vuotiaasta nörtistä Stewartista (jonka äiti on kuollut, ja jonka isä päättää muuttaa yhteen työkaverinsa kanssa) ja (tämän työkaverin) 14-vuotiaasta pissistyttärestä Ashleysta (jonka vanhemmat erosivat muuten sen takia, että Ashleyn isä uskalsi vihdoin tunnustaa olevansa homoseksuaali). Humoristinen nuortenkirja kertoo uusperheistä ja niiden ongelmista melko raikkaasti. Vaikka juonikuvio kuulostaakin aika kliseiseltä, onnistuu Nielsen tekemään hahmoista moniulotteisia ja luotsaamaan heidät uusperhehelvetistä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ilman, että lukija joutuu kiristelemään hampaitaan.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Osaisinpa minäkin olla kiltti!

Mies sai isänpäivälahjaksi (Minulla on fiksuja lapsia!) Fredrik Backmanin Britt-Marie var här -romaanin. Minulla on nyt sellainen kausi, ettei mikään kauhean syvällinen uppoa, joten tartuin siihen.

Tämä kirja jatkaa samaa linjaa, jonka En man som heter Ove ja Min mormor hälsar och säger förlåt aloittivat. Backman esittelee taas lukijoille aika kammottavan päähenkilön, tyypin, jota todellisessa elämässä kaikki väistelevät. Mutta kertoja osaakin kertoa tämän henkilön elämäntarinan niin, että lukija ymmärtää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin on. Henkilöön kiintyy syvästi ja hänelle alkaa toivoa kaikkea hyvää - mitä romaani sitten hänelle antaakin.

Ihailen tällaista kykyä nähdä kaikissa ihmisissä jotakin hyvää, taitoa suhtautua heihin ja heidän erityislaatuisuuksiinsa hyväntahtoisesti. Backmanin luomaan kirjalliseen maailmaan on aina hyvä palata - ja toivoa, että sieltä tarttuisi jotakin omaankin käytökseen.

tiistai 9. helmikuuta 2016

45 vuotta (tai kuinka 90 minuuttia tuntui 45 vuodelta)

Otin viime viikonloppuna itselleni vähän omaa aikaa ja kävin elokuvissa. Tuttava kehui kovasti 45 vuotta -elokuvaa, joten minäkin päädyin siihen.

Tässä tiivis juonikuvas, sori jos spoilaan:
Aviopari on keskittynyt toisiinsa 45 vuotta. Nainen kontrolloi ystävällisessä hengessä, mies on tyytyväisenä tossun alla. Juuri ennen 45-vuotishääpäivää ja suuria juhlia mies saa kirjeen Saksasta: hänen Alpeilla kuolleen entisen tyttöystävänsä ruumis on löydetty. Mies suree ja alkaa puhua menneisyydestä. Nainen kokee oikeudekseen ryhtyä mustasukkaiseksi marttyyriksi.

Tässä kuvaus ajatuksenjuoksustani:
Miten kukaan voi olla noin itsekeskeinen?
Käyttäytyisinkö minä noin, jos kuulisin 45 vuoden jälkeen uusia asioita ihmisestä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin?
Miten tuo ei voi tajuta, miten pitkäkestoinen prosessi suru voi olla?
Kauanko tätä on vielä jäljellä?

Olin ilmeisesti liian nuori ymmärtämään - tai liian lyhyitä parisuhteita kokenut tai liikaa surua kokenut. Ensi kerralla menen katsomaan Zoolander 2:n. Eipä tule pettymyksiä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Parhaita runoja ikinä

Runo pakkaselle

Kasvoilla kuoleman käy hymy haljennut hallan:
hangessa mierollekin voi tie olla suora.
Polveni painuvat voimasta pakkasen vallan.
Haudassa jäisessä päättelen: talvi on huora.
Reino Leino



Kävin kuopuksen koululla perhepalaverissa. Samassa rakennuksessa on lähikirjastomme, jonka hyllyssä huomasin Antti Holman Kauheimmat runot. Katselin ja selailin sitä himoiten jo Kirjamessuilla, ja nyt päätin lukea tämän nerokkaan teoksen. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille suomalaisen runouden ystäville.

Kauheimmat runot on kokoelma neljän erityylisen suomalaisrunoilijan parhaista runoista. Reino Leino ilmaisee loppusoinnullisilla runoillaan suuria ja jylhiä tunteita, joista pienin ei ole suomalaisen miehen vitutus. Reino Leinon puoliso, lastenrunoilija ja naivisti Sirsi Sunnas löytää runoissaan suurimman totuuden yksinkertaisuuden ja sinisilmäisyyden kautta. Suomenruotsalainen modernisti Edith Södermalm tarkkailee ympäristöään terävästi. Murrekirjailija Karin Toisiks-Paraske (joka nimestään huolimatta muistuttaa enemmän Heli Laaksosta kuin Larin Paraskea) paljastaa lämpimän humoristisesti suomalaisen naisen heikot kohdat.

Holma tuntee runoilijapersooniensa esikuvat ja tuo jokaiseen runoon omaa huumoriaan. Lopputulos on hulvaton. Kirjoittelen näitä synttärikortteihin seuraavat vuodet. Kärsikää - tai naurakaa!



Kaksi kieltä

Minulle on annettu
yksi sydän tuntea,
yksi pää ajatella,
yksi suu puhua,
mutta kaksi kieltä
näitä kaitsemaan.

Sinä heität minut
kiehuvaan veteen
elävänä.
Ei minulla ole sanoja
kuvaamaan tätä kipua
vaikka minulle on annettu 
kaksi kieltä.
Kahden kielen sanat minulla
on.
Enkä silti löydä sanoja.

Rakkaani,
siksi älä enää koskaan kirjoita
minulle, että

påriki ja har int' någo tekemist.
ja ha sit på huutokauppakeisari halva dan
igår va de kiva
om du vill så får du kyyti igen ;)
Edith Södermalm

torstai 28. tammikuuta 2016

Kun en tykkää, niin en tykkää

Ei pitäisi tehdä heräteostoksia. Kirjoissakaan. Cittarissa oli tosi halvalla pokkari, jossa oli Anna Janssonin kaksi ensimmäistä Maria Wern -romaania. Lankesin, lukaisin, lässytykseen tukehduin.

Joskus olen tännekin kirjoittanut yhdestä Maria Wern -dekkarista, johon en ollut erityisen ihastunut. Myös nämä kaksi tarinaa ärsyttivät enemmän kuin ihastuttivat. Sinänsä tarinat molemmissa dekkareissa ovat ihan vetäviä, mielenkiintoisia ja jännittäviä. Mutta kirjojen kerronta saa minut repimään hiuksiani! Pitkään selostetaan asiaankuulumattomia ja pieniä yksityiskohtia (joiden tarkoitus on kai tehdä henkilöitä, miljöitä ja tapahtumia todenmakuisemmiksi) ja sitten juoni hyppää yhtäkkiä hirveällä harppauksella eteenpäin ilman järkevää syytä. Eniten ärsyttää ehkä juuri se, että henkilöistä kerrotaan asioita (tai henkilöt tekevät asioita) joilla ei ole juurikaan tekemistä tarinan kanssa. Toinen raivostuttava juttu on se, että tapahtumat eskaloituvat aina äärimmäisyyksiin.

Ensimmäisessä, Vaitelias jumala -nimisessä romaanissa mielenvikainen murhaaja sieppaa Maria Wernin tyttären, joka löydetään ja pelastetaan juuri ennen paleltumiskuolemaa. Kalpeat ja kuolleet -romaanissa Maria Wern riutuu itse melkein hengiltä toisen murhaajan vankina. Ihan peruskamaa varmaan jokaikiselle ruotsalaispoliisille, että tällaista tapahtuu puolen vuoden sisällä.

Kirjojen puolustukseksi sanottakoon, että ne lukee nopeasti ja tarinoissa on sen verran vahva imu, ettei niitä keskenkään halua jättää. Palasin kuitenkin näiden jälkeen riemulla Cunninghamin kimppuun - siitä myöhemmin.

torstai 21. tammikuuta 2016

Så här ska det låta

Jos joku ei ole huomannut, niin kerrottakoon, että minussa on hieman pilkunviilaajan vikaa. Olisi mahtavaa olla yhtä hyvä siinä myös jollain muulla kielellä kuin olen suomeksi. Ruotsi on tällä hetkellä seuraavaksi vahvin kieleni, mutta siinä on kyllä vielä kovasti opeteltavaa.

Joulupukki oli laittanut tontut vakoilemaan minua ja ruotsin puhumistani - ja varsinkin kirjoittamista. Sain niin parhaan kirjan. Ihan oikeasti, olen äärimmäisen innostunut tästä.


Mikael Reuter: Så här ska det låta. Om finlandssvenska språkriktighet.

Tiedostan olevani vähemmistössä, mutta mielestäni tätä on aivan ihana lukea. Siitäkin huolimatta, että genetiivi- tai prepositioluvuissa koen syvää masennusta ja tuntuu siltä, etten koskaan voi muistaa tällaisia. Mutta kyllä minä vielä jonain päivänä muistan, kun luen näitä ja niitä dekkareita ja keskustelen innokkaasti kielestä miehen kanssa. (Siis huomatkaa, minä keskustelen innokkaasti. Mies vastaa, kun intän.)

tiistai 5. tammikuuta 2016

Joulun dekkaritaivas

Joulunajan luin pelkästään dekkareita. Olipas virkistävää! Suurin osa oli miehen kirjahyllystä; pitäähän minun pysyä kartalla siitä, mitä se lukee.

Aloitin Carin Gerhardsenin Pepparkakshuset-dekkarilla. Se on todella perinteinen ruotsalainen lajityyppinsä edustaja ja, mikä parasta, varsin helppolukuinen. Tosin välillä juoni etenee sutjakasti sen takia, että kaikki juonenkäänteet eivät ole erityisen hyvin motivoituja ja ratkaisut tipahtelevat taivaasta. Kokonaisuus ei kuitenkaan kärsi mahdottoman paljon.

Mies on lukenut koko viime syksyn Jussi Adler-Olsenin kirjoja. Pitihän minunkin viimein tarkistaa tämä Tanskan lahja dekkarimaailmalle. Luin Fasanjägarna-nimisen väkivaltailottelun. Sinänsä kirja on hyvin kirjoitettu: juoni pysyy erittäin hyvin kasassa, kielessä ei ole valittamisen sijaa. Mieskin on kehunut Adler-Olsenia maasta taivaisiin. Minua kuitenkin häiritsi kirjan maailmankuva: päähenkilö Carl Mørck on ainakin tässä kirjassa varsinainen sovinisti - ja aika lailla rasistikin. En tiedä, jaksanko pysytellä moisen mulkeron kelkassa useampaa kirjaa.

Siispä siirryin taas uuteen kirjailijaan, Arne Dahliin ja Mörkertal-romaaniin. Kirja oli keskeltä sarjaa, mikä saattoi olla virhe. Nyt tiedän henkilöhahmojen henkilökohtaisten elämien kaikki edeltävät tapahtumat. Toisaalta minä en lue dekkareita siksi, että haluaisin henkilöiden erityisesti kehittyvän. Toki se on plussaa, että pitkässä sarjassa myös henkilöt ovat realistisia, siis muuttuvat ja kasvavat ihmisinä, mutta pääasia on kuitenkin rikos ja sen selvittäminen. Se sujuu tässä kirjassa mallikkaasti. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta laadukkaasta ja vetävästä tuotteesta kuitenkin.

Parasta jouludekkareissani olivat tietenkin ne kirjat, jotka itse ostin lahjaksi. En miehelle, vaan lapsille. Toinen sai Piiraan maku makea -romaanin ja toinen Kuolema ei ole lasten leikkiä -kakkososan. Kirjat on kirjoittanut Alan Bradley, ja niiden päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce. Flavia on aivan mainio salapoliisi: nokkela, nuuskiva ja totuutta sopivasti omiin tarpeisiinsa taivutteleva. Lisäksi hän on taitava kemisti, joka on erityisen kiinnostunut myrkyttämisestä. Kirjat sopivat lapsille: niiden maailma on 11-vuotiaan maailma eikä murhilla mässäillä. Mutta kyllä aikuinenkin lukee näitä ilokseen. Juonet eivät ole liian helppoja tai yksinkertaisia, ja 11-vuotiaan maailmassa on hulvattoman hauskaa.
ø
ø

Teiniromansseja

Esiteinit ovat meillä ahmineet kahdella kielellä John Greenin kirjoja, Tähtiin kirjoitettu virhe oli se ensimmäinen, joka piti saada käsiinsä. Näin tässä mahdollisuuden kielen opiskeluun, ostin kevään Hulluilta päiviltä John Greenin kootut (viisi pokkaria pahvilootassa) englanniksi ja käärin ne pakettiin huhtikuun synttärisankarille.

Toukokuussa kaipasin itse kevyttä lukemista ja kävin lainaamassa boksista juurikin tuon The Fault in Our Stars -romaanin. Tytöt lupasivat, että se on hauska, romanttinen, surullinen ja ihana. Ja niin se olikin! Nyt minulla on kesken jo seuraava romaani, Looking for Alaska. Greenin teokset (kahden romaanin perusteella) tuntuvat toistavan samaa kaavaa: ulkopuoliseksi itsensä tunteva päähenkilö kohtaa elämänsä rakkauden ja siinä sivussa kasvaa piirun aikuisuuteen päin. 

Ihan hömppää tai huttua nämä romaanit eivät kuitenkaan ole, sillä päähenkilöt pohtivat syvällisiä aiheita ja laittavat lukijankin niitä miettimään. Myös syvä suru kuuluu kirjojen tunnekavalkadiin. Kaiken lisäksi myös minä pääsin opiskelemaan englantia, sillä romaanien kieli on paikoin todella haastavaa ja tarjoaa mahdollisuuksia sanaston laajentamiseen lähes kenelle tahansa normilukijalle.