22 Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Tähän haastekohtaan ajattelin lukevani jonkin hienon ilmastodystopian, mutta kohta täyttyikin puolivahingossa ihan muulla.

Kirjastosssa tartuin Ansu Kivekkään Perhosveitsi-romaaniin. Takakansiteksti lupaili huumoria ja dekkaria, ja tapahtumien keskiössä on vantaalainen erityisluokka, joten minä olin aivan myyty jo ennen lukemista.

Olipas raikasta lukea välillä Vantaasta ja vantaalaisista! Kirjassa kuvataan paljonkin vantaalaisia paikkoja, ja päähenkilöt ovat sellaisia stereotyyppisiä vantaalaisia, joiksi ainakin me espoolaiset kuvittelemme vantaalaiset: alkoholisoituneita, maahanmuuttajia, lähiöiden asukkaita. [Huomautettakoon, että espoolaisuuteni on vasta pinta, joka on kertynyt seitsemän vuoden ajan. Vähintään yhtä kauan olen asunut aivan Vantaan rajalla juuri tuollaisessa edellä kuvaillussa lähiössä.]

Perhosveitsessä kerrotaan ysiluokasta, jonka kaikki oppilaat ovat erityisoppilaita. Kaikki kirjan henkilöt kietoutuvat jollakin tavalla tämän ysiluokan oppilaisiin; mukana menossa on varsinkin opettajia ja perheenjäseniä. Ysiluokan uusi opettaja on ympäristöihminen, joka herättää nuorisossa kiinnostukseen ympäristöasioihin, myös ilmastonmuutokseen. Se ei ole tässä kirjassa mikään keskeinen teema, mutta oleellinen juonen kannalta.

Oleellista on näyttää monenlaisia ihmiskohtaloita ja kertoa, että huonoista lähtökohdista huolimatta voi ottaa aktiivisen toimijan roolin. Tämä tärkeä teema kietoutuu sujuvaan tarinaniskentään, naurua kirvoittavaan replikointiin ja erilaiseen dekkarijuoneen.

24 Sokkona hyllystä valittu kirja

Viimeksi kirjastossa käydessäni päätin, että otan seuraavasta hyllyvälistä vasemmalta puolelta keskimmäiseltä hyllyltä 15. kirjan. Se oli Aris Fioretoksen Mary. Fioretos on ruotsalainen kirjailija, jonka vanhemmat ovat Kreikasta. Minulle hän oli kirjailijana aivan uusi tuttavuus, vaikka Wikipedian mukaan bibliografia on pitkä.

Mary on ilmestynyt vuonna 2015 ja se kertoo Kreikasta 1970-luvun alussa. Mary saa tietää olevansa raskaana, ja hän lähtee kertomaan uutista poikaystävälleen, joka toimii aktiivisesti opiskelijaliikkeessä. Mary ei löydä poikaystäväänsä, vaan joutuukin pidätetyksi. Maryn vankeusaika venyy, ja häntä siirrellään sellistä ja vankilasta toiseen.

Romaanissa vaihtelevat realistiset vankilakuvaukset ja takaumat, joissa Mary miettii omaa menneisyyttään. Niiden avulla Maryn tarina saa lisää syvyyttä ja ne auttavat ainakin hieman ymmärtämään, miksi Mary ei esimerkiksi hyödynnä sukunsa nimeä, jonka avulla hän todennäköisesti pääsisi vankilasta nopeammin.

Täytyy myöntää, että minä vähän viivyttelin tähän romaaniin tarttumisen kanssa. Olisin paljon mieluummin lukenut jotakin kevyttä hömppää ja ajatus vankilakuvauksesta vähän ahdisti. Oikeassa olin, kirja oli varsin ahdistava - mutta silti tarina luisti sujuvasti ja kirjaa oli vaikea laskea käsistään. 

Jotenkin olen sinut sen kanssa, että Euroopan historia toisen maailmansodan aikana oli varsin ruma. Silti on vaikea uskoa, että 1970-luvulla tapahtui tällaisia asioita kuin tässä kirjassa. 1970-luku on jo minunkin historiaani, enkä haluaisi sen olevan tällaista. Mielikuva Kreikastakin on lähinnä aurinkoinen lomakohde, ei sotilasjuntan hallitsema mielivaltainen diktatuuri. Mutta hyvä, että joku muistuttaa asioiden todellisesta laidasta, vähän ravistelee minua ja muistuttaa, että elämä on aika mielivaltaista. 

Lukuvinkkejä dementikolta lyhytjänteisille

Sain palautetta, että kirjoitan nykyään pintapuolisemmin kuin ennen. Olen kyllä tiedostanut, että usein bloggaan vain hyvin lyhyesti, ja silloin, kun kirjoitan pidemmin, minua vaivaa ahdistus siitä, että analyysini ei mene pintaa syvemmälle. Mutta itse ajattelin, että samanlaista se on ollut aina.

Otan kuitenkin palautteen vakavasti, ja lukaisin bloggauksiani vuodelta 2013. Olen minä silloin kyllä jaksanut analysoida ja pohtia paljon enemmän! Iso osa teksteistä oli suorastaan kiinnostavia (ja niissä oli aivan liikaa huolimattomuusvirheitä). Voi, miksi en enää osaa tai jaksa?

Minulla on selitys. Viisi vuotta sitten opiskelin ankarasti ja kirjabloggaaminen oli minulle hupia ja vaihtelua. Nyt yritän itse kirjoittaa, ja kirjoista bloggaaminen on välillä vähän pakkopullaa, josta varmaan yritän tiedostamattani luistaa. Tällä hetkellä huvittelu- ja terapiablogini, jonne suollan tekstiä kuin ruuneperi, on se jo mainittu matkablogini liinalentelee.blogspot.com. Lukekaa sitä, jos kaipaatte tarinointiani. Täältä saa toistaiseksi lähinnä lyhyitä lukuvinkkejä.

Ja nekin saattavat tulla kahteen kertaan. Huomasin lukeneeni kuusi vuotta sitten Tarquin Hallia. Minulla ei vain ole siitä mitään muistikuvaa. Itse asiassa olen harkinnut lukevani saman kirjan lähiaikoina, koska mies lukaisi sen vasta. Luettuani bloggauksen selasin kirjaa. Ei vieläkään mikään kello soi. Pitääkö varata aika muistitestiin?

44 Kirja kertoo Berliinistä

Olen matkustamassa Berliiniin touko-kesäkuun vaihteessa, ja ajattelin, että otan matkalle mukaan jonkin Berliini-kirjan. Vahingossa lainasin ja luin sen kuitenkin jo nyt, nimittäin Virpi Hämeen-Anttilan Tiergartenin teurastajan. Kalle Björk lähtee työkomennukselle Berliiniin, seikkailee siellä ja ottaa samalla kiinni yhden iljettävän lasten sarjamurhaajan.

Tätä kirjaa oli ilo lukea, koska Berliini näkyy tarinassa niin paljon, ja itsensä saattoi sijoittaa romaanin tapahtumapaikoille. 20-luku antoi kuitenkin Berliinille oman värinsä. Samanlainen efekti on muuten tv-sarjalla Babylon Berlin, joka kertoo Berliinistä, sen köyhistä ja rikkaista, yöelämästä ja perversseistä värikkäästi. Suosittelen lämpimästi molempia 1920-luvun Berliinistä kiinnostuneille. (En osaa vielä suositella Babylon Berlin -dekkareita, koska en ole ehtinyt yhtään lukemaan.)

Tiergartenin teurastaja on myös dekkarina ensiluokkainen. Juoni kehittyy tasaiseen tahtiin, on uskottava ja kiinnostava, ja loppuratkaisu toimii. Tämä on ehkä Björk-dekkareista paras.

31 Kirjassa kuljetaan metrolla

Tämä haastekohta täyttyi sattumalta. Kirjastossa käsiini osui Mirjam Lohen Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus. Kirjan kansi oli niin suloinen, että päädyin lainaamaan sen. Kirjan päähenkilö matkustaa jonkin verran metrolla, ja yhdessä kohdassa metromatkaa kuvaillaan tosi tarkastikin. Ei tule siis yhtään huono omatunto, kun täyttää tämän kohdan tällä kirjalla

Ajattelin, että tämä romaani olisi dekkari, mutta nimestään huolimatta ei ollut, vaan ihan puhdasta hömppää, jossa päähenkilö säheltää, mukana on vähän rakkautta ja lopulta kaikki päättyy hyvin. Välillä romaani oli oikein hauska ja viihdyttäväkin, mutta päähenkilö Sointu Suominen oli niin kammottava ilmestys, että sai minut harkitsemaan kirjan heittämistä romukoppaan. Hyvässä viihdekirjassa päähenkilö on samaistuttava, ja hänessä voi omia huonoja puoliaan katsella vähän etäämpää, toivottavasti myös lempeästi. Sointu Suomista ei voi katsella kuin silmiään pyöritellen ja ärsyyntyen. (Eli ehkä vika on minussa, koska en voi niitä puolia vielä itsessäni hyväksyä. Sori siitä.)

39 Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Ei, en lukenut koskettavaa romaania ihmisen ja koiran tai ihmisen ja hevosen suhteesta. Luin Tuomas Aivelon Loputtomat loiset.

Tässä on törkeän kiinnostava ja helppolukuinen tietokirja loisista ja siitä, miten ne ovat eri aikoina vaikuttaneet ihmisten elämään. Opin paljon ja innostuin aiheesta lisää. Moitinkin kirjaa oikeastaan ainoastaan siitä, että välillä asioihin olisi saanut sukeltaa vielä paljon syvemmälle.

6 Rakkausromaani

Ostin Englannin-matkaltani kasan kirjoja. Suurin syy oli matkalukemisen kesken loppuminen, mutta siellä ne ovat myös halpoja verrattuna Suomen hintatasoon.

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä oli kovasti kehuttu Heather Morrisin The Tattooist of Auschwitzia, joten nappasin sen mukaani ja aloitin lukemisen saman tien.

Kirja kertoo Lalesta, josta tulee Auschwitzin tatuoija, ja hänen leirillä tapaamastaan Gitasta, josta tulee Lalen tyttöystävä. Romaani näyttää taas yhden puolen keskitysleiristä ja kuvaa rakkautta, joka on se voima, joka pitää sekä Lalen että Gitan hengissä järkyttävien tapahtumien keskellä.

Pidin kirjasta, koska se oli helppo- ja nopealukuinen ja piti lukijan otteessaan. Se myös kertoi kuluneesta aiheesta uudesta näkökulmasta. En pitänyt kirjasta, koska se oli jotenkin ulkokohtainen ja kertoi aiheestaan  heppoisesti, ei tapahtumien keskeltä vaan etäämpää. En ole myöskään ihan varma, pidinkö Lalesta. Hän oli opportunisti, joka pyrki ensisijaisesti hyötymään itse - sekä leirillä että sodan jälkeen hän oli valmis huijaamaan muita päästäkseen itse eteenpäin. Mutta kukapa meistä ei hänen paikallaan olisi ollut. Toisaalta hän oli myös valmis auttamaan omiaan ja se, kuinka hän piti Gitaa elämänsä johtotähtenä, on varsin suloista.

Summa summarum: romaani sopii teineille, jotka ahmivat kaiken tiedon keskitysleireistä, mutta kyllä Imre Kertész kertoo keskitysleireistä ihan eri tasolla.

Edit: Täällä, eli upouudessa matkablogissani, bloggaan kaikista reissun kirjaostoksistani.

Hienoja henkilökuvauksia

Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen, ja alkuvuodesta luin Pintti-romaanin. Sen sijoitan kohtaan 36, kirjassa ollaan yksin.

Pintti seuraa pienen teollisuuspaikkakunnan ja lasitehtaan elämää kolmen sisaruksen silmin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen kolmelle erilliselle päivälle noin yhden vuoden aikana. Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, ja oleellista on kolmen sisaruksen keskinäinen suhde ja heidän perheensä, ovat henkilöt kuitenkin jokainen vuorollaan varsin yksin elämässään päivän ajan.

En yleensä tykkää yhdenpäivänromaaneista (ja jostain lehtihaastattelusta luin, ettei tykkää Kinnunen itsekään), mutta jotakin kiehtovaa tässä romaanissa ja sen muodossa on. Kinnunen kirjoittaa hahmonsa eläviksi ja kiinnostaviksi; lukija pääsee vuorollaan jokaisen kolmen sisaruksen iholle.

Neljäntienristeyksen henkilöhahmot olivat myös kiehtovia, ja saman suvun tarina jatkuu myös Lopotti-romaanissa. Lopotissa pääosissa ovat Helena, Neljäntienristeyksen sokea tytär, ja Tuomas, Helenan veljen Johanneksen poika. Helena lähetetään Helsinkiin sokeiden kouluun ja homoseksuaali Tuomas etsii itseään ja paikkaansa suvussa. Vaikka tarinalla on kaksi päähenkilöä, kertoo se silti koko suvusta, ei vain sen yksittäisistä jäsenistä. 

En voi kuin ihailla Kinnusen taitoa kertoa koko suvun tarinaa yksittäisten henkilöiden kautta. Lukijan silmien eteen piirtyvät niin kotiseutu kuin suvun henkilötkin yhtä selvinä kuin he olisivat omaa sukua. Edellisessä bloggauksessa ihastelin Sofi Oksasen Helsingin homobaarien kuvausta, ja tässä  kirjassa Kinnunen (mitä ilmeisimmin) kertoo Turun homobaarikulttuurista 90-luvulla. Hyvin kuvaukseen pääsee sisälle, vaikkei itse olisi samoilla baaritiskeillä notkunutkaan.

Sijoitan Lopotin haastekohtaan 48, kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

14 Kirjailijan sukunimi alkaa samalla sukunimellä kuin oma sukunimesi

Löysin meiltä töistä kirjojen vaihtohyllyn ja sieltä Sofi Oksasen Baby Janen. Mahtavaa, en ollutkaan lukenut sitä aikaisemmin! (Vaihdossa vein jopa kaksi kirjaa, ne ikuisuuden hyllyssäni vanuneet ja viime kesänä vihdoin luetut Hesset. Siitä seuraavalle hyvin hioutunut riippakivi!)

Baby Janessa minäkertoja kertoo vuoronperään entisestä ja nykyisestä parisuhteestaan, jotka eroavat toisistaan kovasti. Teksti ja tarina etenevät sujuvasti ja lukijan on miellyttävä vertailla parisuhteita ja pohtia, miksi ihmiset päätyvät parisuhteisiinsa. Romaani käsittelee myös mielenterveyden ongelmia uskottavasti ja kiinnostavasti. [Spoiler alert:] Lopussa tarina kuitenkin vinksahtaa trilleriksi, jonka loppu jää lukijalle avoimeksi. Jonkun mielestä loppuratkaisu saattaa olla huono, mutta minä tykkäsin. Romaani olisi ollut hyvä erilaisellakin lopulla, mutta se, että kuvio kiepahtaa ympäri vielä ihan lopussa, jättää tarinan pyörimään pitkäksi aikaa mieleen.

Suuri osa tarinasta sijoittuu 90-luvun loppupuolelle Helsingin homobaareihin ja -piireihin. Olipa hauska lukea paikoista ja ihmisistä, jotka kuuluivat tuohon samaan aikaan myös minun elämänpiiriini. Romaani toimii ajoittain suorastaan suloisena nostalgiatrippinä nuoruuteen.

Kaiken kaikkiaan tätä kirjaa oli ilo lukea! Olen pitänyt kaikista Oksasen kirjoista, joten odotuksetkin olivat korkealla, mutta täytyy sanoa, että tämä kirja oli kuitenkin jotakin muuta kuin odotin. Oksasen lähihistoriaa käsittelevät romaanit ovat koskettavia, väkivaltaisuudessaan karujakin, ja Norma rikkoo todellisuuden rajoja. Baby Jane muistuttaa enemmän nykyaikaan sijoittuvaa psykologista kehitysromaania - vaikka ei se sitten ehkä ihan sellaiseksikaan osoittautunut.

Klassikot haltuun!

Edellisessä bloggauksessa mainittu teini luki koulua varten Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät. Minäkin innostuin lukemaan Niskavuoren tarina -nimisen kokoelmateoksen. Oli jo aikakin, koska tähän mennessä en ollut lukenut tai nähnyt yhtäkään Niskavuori-näytelmistä.

Olihan se melkoinen sukusaaga, ja kiinnostava lukea! Testasimme teinin kanssa Wuolijoen tekstin ajattomuutta myös teatteri Avoimissa ovissa; kävimme viime viikolla katsomassa Niskavuori: Loviisa ja Heta -näytelmää, jonka oli ohjannut Heini Tola. Ensimmäinen näytös kertoi Loviisan, Juhanin ja Malviinan tarinan, eli Niskavuoren nuori emäntä -näytelmän tekstin tiivistettynä. Toinen näytös kertoi Hetasta ja Muumäen Akustista eli Niskavuoren Heta -näytelmän sisällön. Itse tekstiä, siis repliikkejä, ei ollut muutettu juuri lainkaan, ja uskomattoman tuoreelta ja nykyaikaiselta se silti kuulosti.

Teini luki vertailun vuoksi myös Enkä ollut vanki -esseekokoelman, jonka Wuolijoki kirjoitti vankila-aikanaan. Minäkin luin sen, ja ihastuin. Wuolijoki kirjoittaa vankilan erilaisista ihmiskohtaloista lyhyesti mutta kiinnostavasti, ja aina lämmöllä. Käsitellessään omaa kohtaloaan Wuolijoki viittaa usein eurooppalaisiin kulttuurin merkkihenkilöihin, samoin hän siteeraa sujuvasti useilla eri kielillä muita kirjailijoita. Tämä kirja pääsee lukuhaasteessani kohtaan 45, kirjan nimessä on kieltosana. Niskavuoren tarinan sijoitan kohtaan 18, eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja, koska kosmopoliitti Wuolijoki ansaitsee sen.

34 Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia

Käyn nykyään Helsingin uudessa keskustakirjastossa Oodissa parin viikon välein eri opiskelijaryhmien välein. Upea paikka, jossa vierailua suosittelen kaikille - tehkää vaikka erikseen Helsinkiin asiaa päästäksenne sinne!

Eräällä kerralla mukaani tarttui pikalaina Kotirintama, joka on valtavankokoinen kuvia ja useamman kirjoittajan tietotekstiä ja esseitä yhdistelevä tietokirja sota-ajasta kotirintaman näkökulmasta. Kirjan on päätoimittanut Martti Turtola.

Jos teoksen aihepiiri on ennestään tuttu, ei tämä kirja tarjoa hirveästi uutta tietoa, mutta monine kuvineen se on hyvä tiivistys aiheesta. Jos aihepiiri ei ole ennestään tuttu, on tässä kirjassa valtavasti kiinnostavaa tietoa, kuten esimerkiksi erään perheemme teini-ikäisen mielestä.

28 Kirjan kannessa on kuu

Luin viime syksynä Jukka Behmin Pehmolelutytön, josta pidin kovasti. En kuitenkaan tajunnut, että Behm on kirjoittanut muutakin kuin nuortenkirjoja, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin hänen kirjoittamaansa Eikä yksikään, joka häneen uskoo -romaaniin, jonka kannessa on aivan selvästi kuu.

Romaani kertoo seurakuntanuorista ja seurakunnasta, jossa hurmoksellinen maallikkosaarnaaja saa ison joukon nuoria ajatustensa taakse. Vanhana seurakuntanuorena tunnistan tällaisen hurmahenkisen kristillisyyden, ja romaanin aikakausikin, 90-luku on painunut omaankin muistiini aikana, jolloin elämä, siis minun elämäni, oli kovin mustavalkoista. Romaanin nuoret tekevät kukin omat ratkaisunsa, ja jotkin ratkaisuista ovat varsin dramaattisia ja sellaisia, että ne vaikuttavat nuorten elämään vielä vuosienkin päästä.

Romaanin kieli on sujuvaa ja lukija pääsee helposti tarinan mukaan. Behm käsittelee haastavaa aihetta sekä kunnioituksella että huumorilla. Se luo romaanin maailmasta uskottavan. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille uskonnollisten yhteisöjen nuorisotyön traumauttamille, mutta myös lukijoille, joita kiinnostaa jännitysjuonen yhdistäminen laadukkaaseen lukuromaaniin.