lauantai 28. joulukuuta 2013

Kirjavinkkausta kaivataan!

Kasvatuksessa minulla on ollut tapana luottaa kirjoihin. Koska itse olen oppinut kirjoista niin paljon, olen aina, kun lapsilla on ollut erilaisia vaiheita, painunut kirjastoon ja etsinyt asiaan sopivan kirjan. Näin meillä on käsitelty pikkusiskon syntymää, isän kuolemaa, päiväkodin ja koulun aloitusta ja vaikkapa sisarusten välistä riitelyä. Nykyään lapset ovat jo niin isoja, että tätä kasvatusmetodia ei ole tarvittu vähään aikaan, mutta nyt minulla olisi kysymys teille, arvoisat lukijani.

Osaatteko vinkata alakoululaiselle sopivia kirjoja, joissa käsitellään valehtelemista? Ei mitään patologista tarinointia, vaan sellaista pikkukoululaisille tyypillistä huijaamista, että jostakin puhutaan totena, kun toivotaan, että se olisi näin. Tämän ei tarvitse olla kirjan johtava teema, mutta kuitenkin läsnä niin paljon, että se herättää lukijankin ajattelemaan. Muuten tietenkin kirja saisi olla hyvä, hauska ja mukaansatempaava. Ja sellainen, että se löytyy ruotsinkielisenä. Tuleeko mitään mieleen?

Ps. Palaan joululahjoihin pikapuoleen. Koska muut saivat pukilta kiinnostavampia kirjoja kuin minä, keskityn ensin lukemiseen täällä joulun kyläilypaikassa ja toivon ehtiväni loppuun ennen kuin ne rupeavat vaatimaan lahjojaan itselleen.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Ihmeellinen on Intia

Joulukuun teema on Intia. Ensin luin Tarquin Hallin Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus -dekkarin. Vish Puri on intialainen yksityisetsivä - tarkka kuin Sherlock Holmes, Kiplingin Kimin turbaaninperijä ja yhtä lailla tämänpuoleisten nautintojen ystävä kuin Hercule Poirot. Silti kirjassa on läsnä Intian henkisyys. Itse asiassa todella hyvin mahtuu tuollaiseen helppolukuiseen pokkaridekkariin Intian moninaisuus: on modernia Intiaa, siirtomaavaltaperinteitä, kuvauksia erinäisistä takapajuloista ja epäkohdista, mutta silti värejä, makuja, hajuja ja uskontoja. Eikä tarinakaan ihan mahdoton ole; vähän tässä on sellaista samanlaista leppoisuutta ja laajaa ymmärrystä kaikenlaisia ihmiskohtaloita kohtaan kuin esim. Mma Ramotswe -kirjoissa.

Vish Purin jälkeen vuoroon tuli Yann Martelin Piin elämä. En ole nähnyt elokuvaa enkä tiedä haluanko nähdäkään, mutta hetken mielijohteesta ostin kirjan sillä ajatuksella, että haluan tietää, mikä tässä on se pointti. No, sehän oli paljon muutakin kuin samassa pelastusveneessä tiikerin kanssa ajelehtiminen. Minulle tuli yllätyksenä, kuinka keskeisessä osassa uskonto kirjassa on - se, että uskonto luo mielekkyyden mihin tahansa tilanteisiin. Kirja on myös uskomattoman hauska. Kun nuori Pii tutustuu erilaisiin uskontoihin ja arvioi niitä, on välillä pakko nauraa ääneen. Samaten huumoria syntyy lakonisesta tavasta ilmaista asioita. Vaikka tilanteena "Huomasin, että haikalat sai nopeammin ja helpommin päiviltä iskemällä niitä veitsellä silmiin kuin hakkaamalla kirveellä päähän" ei varmasti olekaan huvittava, on tällaisessa lauseessa varsin ironinen sävy, kun se päättää luvun, jossa vannoutunut vegetaristi kertoo, kuinka hän ensimmäisen kerran onnistui ruokkimaan tiikerin hailla. Tarinakin on tietenkin uskomaton ja melko mukaansatempaavakin, ehdottomasti lukemisen väärti. Vai ehkä sittenkin katsomisen? Välillä tunteita ja maisemia maalaillaan niin laveasti, että ehkä olisi helpompi vain katsoa, kuinka joku toinen rakentaa kuvat silmien eteen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kaikenlaisia peppejä

Tämä syksy on ollut töissä kovin kiireinen, ja vaikka nykyään pidän kiinni siitä, että luen koko ajan ainakin vähän, on lukeminen ollut hidasta eikä varsinkaan lukemisesta kirjoittamiselle ole ollut aikaa. Tein kuitenkin uuden aluevalloituksen, joka säästää aikaa jonkin verran. Tajusin, että istun autossa joka päivä ainakin tunnin, usein lähemmäs kaksi tuntia ja pahimpina päivinä yli senkin. Aloitin tämän ajan hyödyntämisen kuuntelemalla läpi kaikki äänikirjat, joita olen hankkinut töihin. Duudsonien jekkukirjasta en ajatellut puhua sen tarkemmin - ja se tekikin ehkä suuremman vaikutuksen lapsiin, joiden kanssa sen kuuntelin. Enemmän ajatuksia herätti Anja Snellmanin Parvekejumalat, joka kertoo Suomeen muuttaneen somaliperheen tyttärestä Aniksesta ja suomalaiseen perheeseen syntyneestä Allasta, joka palaa islamiin.

Ensin on pakko todeta, että äänikirjan kuunteleminen on alussa todella outoa. En saa pysähtyä makustelemaan niitä kohtia, joita haluaisin, ja toisaalta on pakko olla hidas joissain sellaisissa kohdissa, jotka normaalisti ohittaisin vauhdilla. Rytmiin kuitenkin tottuu vähitellen. Siihenkin tottuu, että pitää olla hetkessä kiinni, ettei mene mitään olennaista ohi. Esimerkiksi aikarakenteen seuraaminen on ensin hankalaa, ja lopussakin joudun pari kertaa tarkistamaan, mikä tapahtuikaan milloin.

Romaanissa kerrotaan tarina kahdesta tytöstä, joilla on erilaiset lähtökohdat ja lopulta myös hyvin erilaiset tavoitteet elämälleen. Helsinkiläisessä Virtasaaren lähiössä asuvien tyttöjen elämät kuitenkin risteävät monin eri tavoin. Kirjan jännite syntyy juuri siitä, miten tyttöjen elämät vertautuvat toisiinsa. Alla, josta on tullut Alla Zahra, kasvaa taiteilijaperheessä ilman rajoja ja rakentaa sitten itselleen tiukat rajat islamin avulla. Anis kasvaa perheen ja yhteisön luomien tiukkojen rajojen sisäpuolella, mutta kyseenalaistaa ne ja haluaa itselleen vapautta.

Suuri kysymys on, miksi joku haluaa rakentaa itselleen juuri ne rajat, jotka toinen kokee taakkana. Molemmat tytöt näyttäytyvät aktiivisina toimijoina. Alla Zahra valitsee itse uskontonsa. Aniksen toimijuutta pyritään rajoittamaan, mutta hän tavoittelee vapautta ja itsenäisyyttä. Molemmat tytöt ottavat vastuun omasta elämästään, vaikka ympäristö yrittää pakottaa heitä tiettyyn muottiin. Kiinnostava yksityiskohta on, että Alla Zahran ulkonäkö on kuin Ruotsin modernin Peppi Pitkätossun, Lisbeth Salanderin, ja hänkin on kuulemma taitava tietokoneiden kanssa. Anis miettii, minkälainen olisi tummaihoinen Peppi.

Kirjassa on monia muitakin kiinnostavia rinnastuksia Aniksen ja Alla Zahran välillä. Anis pääsee yliopistolle kuuntelemaan Al Goren luentoa ja nähdessään alastomat, valkoiset patsaat tuntee olevansa osa suurta länsimaista sivistystä. Alla Zahra ahdistuu patsaiden alastomuudesta. Tytöt ovat myös rakastuneet samaan poikaan, mikä aiheuttaa myös tapahtumien kärjistymisen surulliseen loppuunsa.

Omalla tavallaan Parvekejumalat on todella vaikuttava kirja: lukija tempautuu mukaan tyttöjen tarinaan, ja on helppo samastua molempien päähenkilöiden perustunteeseen, siihen, että on kahden kulttuurin välissä. Silti tähän kirjaan jää ulkopuolisuuden tuntu. Oletan, että sen takia kirjailija on päätynyt somalien nimissä suomenkielisiin ratkaisuihin, kuten tyttöjen nimiin Anis, Vanilja tai Fenkoli ja poikien nimiin Hiirihaukka ja Varpushaukka.

Kirja on aika kriittinen islamia ja somaliyhteisöä kohtaan. Toki se on vain yksi kuvaus siitä, mutta minua hieman häiritsee, että suomalainen kirjailija kirjoittaa ulkoapäin asioista, joista ei voi olla omakohtaista käsitystä. Jään odottamaan sitä aikaa, että Suomessakin on kirjailijoita, jotka voivat kirjoittaa islamista sisältäkäsin. Kritiikki on uskottavampaa, kun se tulee sisältä. Samaten toivoisin, että islam voisi näyttäytyä suomalaisessakin kirjallisuudessa monenlaisessa erilaisessa valossa, osana kulttuuria, erilaisissa muodoissaan, itsestäänselvyytenäkin.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Kirjamessujen jälkimainingeissa

Kirjamessuista on jo kaksi viikkoa ja vasta nyt ehdin päivittämään kuulumisia niiltä. Tänä vuonna piipahdin messuilla kahtena päivänä opiskelijoiden kanssa. Ehdin kyllä nähdä kaiken haluamani, mutta vähän oli sellainen kiireen tuntu, kun piti pysyä aikatauluissa. Suunnittelemattomat haastattelujen ja keskustelujen kuuntelut jäivät myös väliin. Torstaina en oikeastaan ehtinyt seurata yhtään haastattelua. Perjantaille olin tehnyt itselleni aikataulun, ja kävin esimerkiksi kuuntelemassa Ted Forsströmia, joka kertoi uusista sanoistaan. (Ted ottaa kaksi sanaa ja yhdistää ne uudeksi sanaksi, jonka merkitys on suurempi kuin alkuperäisten sanojen yhteenlaskittu merkitys. Esim. amatörnrosa=henkilö, joka ei osaa nukkua aamuisin pitkään.) En kuitenkaan ehtinyt pysähtyä harhailemaan ilman päämäärää, mikä on ikävää, koska se on yleensä tuottanut parhaat messukokemukset.

Hyvin päämäärätietoisesti kävin kuitenkin läpi myyntipöytiä. Kaksi päivää oli hyvä idea ainakin siksi, että kerralla ei tarvinnut kantaa ihan hirvittävän paljon tavaraa kotiin. Ostin joululahjoja, joita olen selaillutkin, mutta joista en sattuneesta syystä voi juuri nyt puhua. Itselleni ostin tietokirjallisuutta (Anna-Maija Castrenin Onko perhettä eron jälkeen?) ja self-helpiä (Tietoinen läsnäolo). Molemmat ovat osoittautuneet varsin kiinnostaviksi. Tutkimus siitä, kuinka eronneet kokevat oman perheensä, osui ja upposi. Ei tässä tutkimuksessa mitään elämää suurempia uusia ajatuksia tullut, mutta ehkä jotakin pureskeltavaa kuitenkin ja varsinkin kättä pidempää uusperheaiheisiin keskusteluihin. Tietoinen läsnäolo on elämän mittainen projekti mutta varsinkin tänä syksynä tuntuu minulle tärkeältä jutulta. Elämässä tapahtuu niin paljon, koko ajan on kiire ja tuntuu, että aika valuu käsien välistä. Ei pysähtymisestä ja muutamasta meditaatioharjoituksesta voi haittaakaan olla.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Flickan som lekte med böcker och Netflix

Nyt viedään Liinaa ja lujaa! Kukako vie? Stieg Larssonpa hyvinkin. Jostain syystä en ole saanut aiemmin tartuttua Millennium-trilogiaan, vaikka olenkin miettinyt, että nämä pitäisi lukea. "Jostain syystä" tarkoittaa, että elin harhaluulossa, että ne ovat vähän puisevia kirjoja. Älkää kysykö, mistä moinen väärä käsitys. Joku on varmasti sanonut jonkin poikkipuolisen sanan, josta olen vetänyt omat johtopäätökseni.

Pari viikkoa sitten lainasin kirjastosta Miehet, jotka vihaavat naisia ja ahmin sen. Sen jälkeen löysin omasta kirjahyllystä Flickan som lekte med elden -kakkososan. Kieli, tylsähkö alku ja syysloma Pariisissa hidastivat vauhtiin pääsemistä, mutta nyt olen puolivälissä, tapahtumat ovat täydessä vauhdissa ja ei tekisi mieli kirjaa käsistään laskea. Varsinkin ensimmäiseen kirjaan ihastuin ihan kunnolla: tarina oli vetävä, juoni vauhdikas, teksti sujuvaa ja taustoitus mainiota. Tässä toisessa kirjassa ärsyttävät sukupuolten vastakkainasettelun alleviivaaminen, jatkuvat seksikuvaukset ja ihmissuhdemärehdintä, mutta vetävyys ja vauhdikkuus toimivat vieläkin. Kolmas on kuulemma ainakin kakkosta parempi, ja ajattelin muodostaa oman käsitykseni aiheesta ensi viikon loppuun mennessä.

Välttelin näitä elokuviakin pitkään, koska halusin ensin lukea kirjat. Ennen syyslomaa katsoin jo The Girl with the Dragon Tattoon. Kyllä kirja oli parempi! Netflixissä odottavat vielä ruotsalaisversiot. Niiltä odotan enemmän; Noomi Rapace on niin hyvä!

(Ja Netflix on niin hyvä! Jahkailin senkin kanssa pitkään. "Ei mulla ole aikaa katsoa mitään eikä siellä varmaan edes ole mitään." No, parilla sarjalla ja muutamalla hyvällä elokuvalla saa hyvän mielen moneksi kuukaudeksi.)

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Sonaatti Miriamille

Muistattekos vielä sen Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja? Se oli pinnalla jokunen vuosi sitten, ja silloin minäkin sen luin ja muistaakseni ihan tykkäsinkin. En kuitenkaan muista kirjasta yksityiskohtia sen tarkemmin. Nyt luin Olssonin Sonaatti Miriamille -romaanin, ja luulen, että se jää paremmin mieleen. Kirja kertoo Adamista, joka menettää tyttärensä, tulevaisuutensa, Uudessa-Seelannissa. Tulevaisuuden menettäminen saa hänet etsimään menneisyyttään. Hän ei tunne sukunsa menneisyyttä, jota hän lähtee etsimään Puolasta. Oman menneisyytensä hän on jättänyt 20 vuotta sitten Ruotsiin, jonne palaa ottamaan sitä takaisin itselleen löydettyään sukunsa menneisyyden Puolasta. Tämä on oikein kiva kirja siitä, ettei itseään voi täysin tuntea, jos ei tunne sukuaan ja sen historiaa.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Tyttö joka muuttui lasiksi

Minkähänlaisella filtterillä minä olen tällä kertaa lukemiseni kirjastosta valinnut? Edellisten satujen päälle luin vielä Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi -romaanin. Unenomaisen ja harmaan eri sävyjä väräjävän kirjan otsikko ei ole symbolinen, vaan kirjan tyttö ihan oikeasti muuttuu lasiksi. Aika erikoinen kirja rakkaudesta, itseensä uskomisesta, edellisten sukupolvien taakan hylkäämisestä ja yksinäisyydestä. Osa kirjan päähenkilöistä on vangittu yksinäisyyteen, osa on valinnut sen tietoisesti. Sen valinneetkin kuitenkin kärsivät siitä; ilman toista ihmistä ihminen on vajavainen. Rohkeaa on rikkoa oman yksinäisyytensä rajat.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Satumaailmoissa

Luin kaksi taianomaista tarinaa peräkkäin ja olen vieläkin vähän ihastunut.

Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka on hassun gootahtava romanttinen romaani, vaikka ei kuitenkaan sellainen perinteinen gothic romance. Malzieu kertoo tarinan Jackista, joka syntyy 1800-luvun Edinburghiin niin kylmänä yönä, että hänen sydämensä jäätyy. Jackin kasvattiäiti vaihtaa sydämen käkikelloon, jonka mekaniikka on niin herkkä, että rakastuminen on Jackille vaarallista. Varsin arvattavasti muutaman vuoden kuluttua poika rakastuu ja traaginen rakkaus johdattaa hänet Ranskaan ja Espanjaan. Jack kokee rakkautta, rikkoo sydämensä, tervehtyy ja saa toimivan sydämen ja varsinkin oppii tuntemaan itsensä. Hauska ja liikuttava aikuisten satu rikkoo järjen ja logiikan rajoja sekä tempaa mukaansa.

Catherynne M. Valenten Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on Ihmemaa Ozin, Narnian tarinoiden ja Ihmemaan Liisan perillinen ja itsekin varsin tietoinen siitä, mihin traditioon asettuu. Silti Syyskuu-tytön seikkailun lukee ilolla ja uusista käänteistä yllättyen. Ehkä tämä sopii enemmän genrestä kiinnostuneille nuorille tai aikuisille kuin lapsille; minunkin oli vaikea päästä alkuun. Vaikea kuvitella, että oma 10-vuotias jaksaisi kiinnostua maalailevasta kielestä, mutta ääneen tämän voisi ehkä lukea ala-asteikäisille.

torstai 15. elokuuta 2013

Kotikutoista

Huomioita ja ajatuksia käsillä tekemisestä, käsitöistä, askartelusta, ekologisuuudesta, vaatteista, sisustamisestakin.





torstai 8. elokuuta 2013

Purjehdusloman antia

Varasin kahden viikon purjehdukselle reilusti lukemista, jopa yli tarpeen. Kuvan kirjoistakin yksi oli vielä reissun jälkeen kesken.

Tuen tarve -tenttiä varten luin kaksi oikeasti varsin hyödyllistä ja käytännönläheistä erityispedagogista teosta, jotka mukavasti valmistelivat työhönpaluuta. Erityisesti Koulusta selviytyminen -kirjassa oli paljon konkreettisia vinkkejä siihen, miten monenlaiset, häiritsevätkin, oppilaat saadaan motivoitua työntekoon. Kannattaa lukaista, jos on tarvetta tällaiseen tietämykseen työn puolesta.

Purjehtiessa saattaa tunnetusti ruveta vähän päätä kiristämään, kun vietetään paljon aikaa pienessä, septitankinhajuisessa tilassa isommalla joukolla. Näin kävi minullekin ja eksyin kauppaan (Nauvosta löytyy sellaisiakin!) etsimään viihdykettä ja lohduketta. Löysin kiinnostavan Språk-lehden, jossa käsitellään erilaisia ruotsin kielen ilmiöitä. Ihan ihanaa miettiä etymologioita ja muita ja ihanaa todeta, että ruotsi on niin hyvin hallussa, että lehden lukeminen tuntuu mielekkäältä ja viihdyttävältä! Siinäkin mielessä mukavaa, että on tuollainen lehti, kun mun henkilökohtainen ruotsivalmentajani ei ole yhtään sanojen alkuperästä kiinnostunut. Huomasin myös, että tokaluokkalaiseni on perinyt äitinsä kiinnostuksen sanoihin: "Mikä se bryn oikein on [sanassa ögonbryn]? Siihen löytyi kyllä valmentajaa kovistelemalla vastauskin.

Ainoa lomaromaani oli Alexander McCall Smithin The Sunday Philosophy Club. Minä en edes tiennyt, että Mma Ramotswen luoja on tehnyt tällaisiakin. Tämä oli ihan erilainen kuin Mma Ramotswet - tapahtumapaikka on Edinburgh, päähenkilö on varsin rikas nelikymppinen hienostonainen - mutta kuitenkin niin samanlainen siinä mielessä, että kirja on ensisijaisesti ihmisluonteen omintakeista pohdiskelua ja vasta toissijaisesti dekkari. Tosin monen mielestä dekkarius on varmasti kyseenalaista tämän kirjan tullessa kyseeseen. Ruotsalaisten dekkarien ystävä ei tähän ihastu, mutta Isabel Dalhousie -romaanit ovat mukavia makupaloja filosofisiin pohdintoihin tykästyneille.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Vähän niin kuin matkakirja

Joka loman aikaan pitää lukea jotakin, mikä liittyy loman ohjelmaan. Tänä kesänä matkustettiin Etelä-Ranskassa, ja matkan jälkeen kertasin lomatunnelmia lukemalla Peter Maylen The Marseille Caperin. Juonta ei kirjassa varsinaisesti ole, mutta Mayle osaa kuvailla ruokia, maisemia, turistikohteita ja tunnelmia. Kirjan lukaisee nopeasti, joten se sopii kesälomalaiselle mainiosti.

Mitähän lukisin purjehdusreissulla?

torstai 11. heinäkuuta 2013

Minä, ihan mummo

Luin elämäni ensimmäisen lailahirvisaaren. Sen 1,5 vuotta sitten joululahjaksi saamani Minä, Katariina -romaanin. Tunteeni ovat ristiriitaiset. Joskus yläasteiässä lueskelin kaariutrioita. Jännittävät historialliset tarinat ja romantiikka ajoivat ahmimaan. Minulle luvattiin, että tässäkin kirjassa on seksiä, mutta pyh! Ikääntynyt keisarinna muistelee rakastajiaan hyvin ylimalkaisesti, ja kirjan rajuimpia "paljastuksia" on se, että kuusikymppinen keisarinna pitää itsellään parikymppistä rakastajaa. Mutta minustakin on tullut niin keski-ikäinen, että jännittävämpää oli lukea Katariinan noususta keisarinnaksi. 14-vuotias Sophie matkustaa Stettinistä Venäjälle, kihlautuu ja menee naimisiin Pietarin kanssa, elää voimakastahtoisen keisarinna Elisabetin määräysvallan alaisena ja kasvaa 20 vuodessa vahvaksi naiseksi, joka on valmis ottamaan Venäjän valtaistuimen itselleen.

Tarina on vaikuttava, mutta toisaalta niin laaja, että välillä tuntuu siltä, ettei kirjailijakaan saa siitä kokonaan otetta. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ja täyttävät kirjan sivut. Toisaalta tämä ilmaisutapa sopii vanhenevalle keisarinnalle, joka haluaa selittää oman menneisyytensä parhain päin. Todellisilla tapahtumilla ei ole niin väliä, tsarinnan tunteilla ja ajatuksilla on.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kesäloman self-help

Ehkä näistä jotakin hyödyllistä jää mieleen...

Vuoden mutsi ei ole sinänsä ajankohtainen, mutta on kiva tutkia, kuinka paljon oppaat vauvavuoteen muuttuvat niinkin lyhyessä ajassa kuin kymmenessä vuodessa.



maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kesäloman herkut

Ei kannata odottaa paljon bloggausta tämän kesän kirjoista, erityispedagogiikan perusopintojen tenttikirjoista. Kyllä nämäkin kirjat ajatuksia herättävät, mutta ihan mielelläni säästän teidät tällaisilta ajatuskuvioilta: minun lapsenihan ovat ihan hulluja, ja sehän on itsestäänselvää, koska minäkin olen, ei kun ei, kyllä minun lapseni sittenkin ovat erittäin normaaleja, mutta minä olen hullu, koska olen valinnut tällaisen alan...

Ehkä mä ehdin joitakin dekkareita lukemaan reissuissa. Toivottavasti.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Ihme perhe

Kirjastokäynnillä tarttui mukaan saksalaisen David Safierin Happy Family. Takakansi lupasi viihdettä ja vauhdikasta menoa, mutta silti yllätyin saksalaisen viihdekirjallisuuden tyylistä. Tuli mieleen Neropatin päiväkirjat, joita 9-vuotias lukee; kuvituskin oli samanlaista. Juonikuviotkin olivat lähinnä lastenkirjallisuudesta tuttuja. Jos samanlainen tematiikka kuin Satunnainen-kirjassa (perheen jäsenten erillistymis- ja yhdentymisprosessi) kiinnostaa, tämä kirja tarjoaa viihteellisen vaihtoehdon. Jos omat lapset alkavat lähestyä jo teini-ikää, tätä voisi ehkä lukea kesämökillä ääneen iltaisin (jos teinit eivät olisi sulkeutuneet puhelimiensa kanssa ulkohuussiin ja saunan eteiseen).

torstai 2. toukokuuta 2013

Rakkausjuttuja

Mistä tuntee tosirakkauden? Vastaushan on varsin selvä: Löydät hänen kirjahyllystään aina luettavaa. Hän lukee kaiken, mitä ehdotat. (Lehtiartikkelin, nettivitsit, gradun käsikirjoituksen, imelän rakkausromaanin... you name it.) Hän tuo sinulle rakkausromaanien klassikon ja sanoo, että ajatteli meitä lukiessaan sitä.

Tarina on tosi ja klassikko oli Haruki Murakamin Norwegian Wood. Rakkausromaanina se ei ehkä ole täydellinen, mutta ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvauksena hieno. Murakami piirtää lukijan silmien eteen kuvan, joka on aito ja todentuntuinen. Minusta kirjassa on erityisen hienoa se, kuinka 60-luvun Japanista 80-luvulla kirjoitettu kirja voi koskettaa minua, suomalaista lukijaa 2010-luvulla. Eikä pelkästään koskettaa, vaan tuntua omalta ja sellaiselta, että se voisi olla minunkin elämästäni (tai ehkä jonkun ystävän elämästä). Murakami on tavoittanut jotakin ajatonta, ainakin jotakin, joka on yhteistä länsimaisille (tässä kirjassa Japani näyttäytyy ehdottomasti sellaisena) postmoderneille ihmisille. Onko se rakkauden arvaamattomuus vai se, että yksilö rakentaa itse oman onnensa saamistaan mahdollisuuksista - kannattaa lukea ja tutkiskella omaa mieltään.

Ai miksikö se ajatteli meitä lukiessaan romaania? Koska se on itse samanlainen oman tiensä kulkija kuin Toru Watanabe ja koska minä olen samanlainen rääväsuu kuin Midori. Imartelevaa...

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Case Histories

Aloitin taas kirjan lukemisen olan yli ja vieressä makoillen. Vaikutti helppolukuiselta ja hauskalta, joten kun Kate Atkinsonin Case Histories vapautui, aloitin alusta ihan itsekseni. Miten dekkareita voikin olla niin monenlaisia - ja silti niin monenlaiset dekkarit voivat olla hyviä.

Case Histories alkaa muutamalla tarinalla - rikostapauksella - jotka voisivat olla vaikka itsenäisiä novelleja. Ylipäätään kirja on sellainen, että siitä voi helposti lukea pätkän sieltä, toisen täältä, ja saada silti paljon (=monta tarinaa) irti. Kaikkia tarinoita yhdistää kuitenkin Jackson Brodie, yksityisetsivä, joka tutkii useampaa tapausta. Lopussa kaikki tarinat kietoutuvat toisiinsa.

Tämä on sellainen dekkari, josta voisin kuvitella tykkäävän niidenkin, jotka eivät yleensä dekkareita lue. Suurkuluttajakin piti. Ja minä, joka luen kyllä dekkareita, mutta enemmän kuitenkin muuta. BBC on kuulemma tehnyt Jackson Brodiesta Case Histories -nimisen sarjankin. Pitäisiköhän kaivella muutama jakso netistä? Jotkut dekkarit taipuvat huonosti tv-sarjoiksi, mutta toisten erinomaisuus vain kertautuu tv-ruudulla (ja BBC jos kuka osaa dekkareiden filmatisoinnin!).

Sain muuten kirjan ja ruusun päivänä uusimman Mma Ramotswe -dekkarin (jotka nekin ovat kyllä aika erilaisia kuin monet muut dekkarit). Kai minun olisi periaatteessa pitänyt saada kukkia (vastalahjaksi siitä Lundbergin Isistä, jonka nyt innostuin ostamaan), mutta kirja sopii minulle kyllä paremmin. Taidankin aloittaa sen lukemisen jo tänä iltana - perjantaitunnelma kohdillaan!

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Satunnainen

Lainasin äitiltä Ali Smithin Satunnaisen. Ryhdyin lukemaan sitä vähän niin kuin paremman puutteessa, mutta pääsinkin yllättävän nopeasti vauhtiin, joten kirja oli pakko lukea loppuun.

Romaani kertoo kesälomaa viettävästä perheestä, jonka vuokrahuvilan ovelle ilmestyy Amber, kolmikymppinen nainen, jota kukaan perheestä ei tunne entuudestaan ja jota kukaan ei opikaan tuntemaan. Sen sijaan Amber, joka jää taloon viikoiksi, saa perheenjäsenet tutustumaan itseensä ja omaan elämäänsä, tarttumaan siihen uudestaan ja paremmin.

Kirjassa on monta kertojaääntä: perheen teini-ikäiset lapset, äiti, isäpuoli ja Amber itse. Alan olla jo aika väsynyt tähän tyylikikkaan, mutta tämän kirjan puolustukseksi pitää sanoa, että ainakaan samaa asiaa ei kerrota monesta eri näkökulmasta, vaan kertojan vaihtuessa siirrytään myös ajassa eteenpäin. Silti jokaisen perheenjäsenen tarina ja kehitysprosessi säilyy kiinnostavana ja ehyenä.

Kirjan kieli on todella täyttä, ihan erilaista kuin mistä yleensä tykkään. Minä nautin yksinkertaisesta lauseesta, joka sisältää paljon rivienvälistä informaatiota. Tähän kirjaan on kirjoitettu ne rivien välitkin. Teksti matkii ajatusta, joka säntäilee ja mutkittelee ja muistaa monta asiaa samassa hetkessä. Ajatuksena se kuulostaa mielestäni ahdistavalta, mutta Smith on niin taitava, että kirjaa on miellyttävä lukea.



tiistai 16. huhtikuuta 2013

Tyyntä ja myrskyä

Olin ajatellut lukea Ulla-Lena Lundbergin Jään ruotsiksi, mutta se tuli minun luokseni suomeksi, enkä ehkä olisi kaikkea ruotsiksi ymmärtänytkään, näin tarkemmin ajatellen. Jää kertoo merestä, saaristosta, yhteisöstä, perheestä, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, noin esimerkiksi, ja niin vetävästi, että kun olin nauttinut kerronnasta kaksi kolmasosaa, ihmettelin, eikö tässä mitään käännekohtaa tulekaan. Silti hämmästyin, kun se vasta ihan lopussa tuli - eikä se olisikaan voinut tulla yhtään aiemmin - enkä tahtonut sitä edes todeksi uskoa.

Miten minä oikein luen kirja-arvostelut vai oliko loppu kaikissa tarkoituksella jätetty hämärän peittoon? Luulen, että kirja on parempi, kun ei tiedä, mitä odottaa. Siksi en aio puhua ihan suoraan lopun tapahtumista, mutta kyllähän nokkela lukija ne rivien välistä arvaa. Puhun kuitenkin enemmän teille, jotka olette Jäänne jo lukeneet. Loppu herätti minussa todella voimakkaan tunnereaktion, jossa yllätyksellä oli varmaankin osansa. Merkitystä oli kuitenkin silläkin, että tunsin jo kirjan alussa jonkinlaista sielunyhteyttä Mona Kummeliin, ja kun Mona lopussa kokee saman kohtalon, jonka itsekin olen kokenut, suru nousi pintaan. Ei enää omasta kohtalostani, mutta Monan puolesta - hänen tulevaisuutensa on varmasti kovin erilainen kuin minun nykyisyyteni. Sannan ja Lilluksen puolesta, ja oman Sannani ja oman Lillukseni puolesta - miten heissäkin oli niin kovin paljon yhtäläisyyksiä keskenään!

Ihastuin Lundbergiin Marsipaanisotilaan kautta. Miten niin kevyesti, yksittäisiin tilanteisiin keskittymällä saa kerrottua niin paljon? Haluaisin itsekin osata kirjoittaa samalla tavalla, niin, että arkisten asioiden kuvauksesta syntyy tärkeitä ja koskettavia tarinoita. Kirjan ja ruusun päivä on viikon päästä. Saisinkohan kukkia, jos ostan Isin?

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Opettajan lukemistosta

Ammattikoulun äidinkielen opettajana pääsee aika harvoin puhumaan kaunokirjallisuudesta, mutta nyt ajattelin nipistää tunneista osan kirjallisuudelle. Idean sain lukuviikon (http://www.lukukeskus.fi/lukuviikko) oppituntivinkeistä. Kävin tänään lainaamassa kirjastosta Cécile Slankan 101 tapaa jättää rakas. Kirjeitä joka lähtöön. Kirjasessa, jonka lukaisin samantien, on 101 erilaista erokirjettä. Lyhyet, muutaman lauseen mittaiset kirjeet ovat sopivaa luettavaa kirjoja kammoaville opiskelijoille. Toivon, että opiskelijat osaavat myös lukea rivien välistä, millaisia kirjoittajat, vastaanottajat ja päättyvät parisuhteet ovat. Uskon, että monet jopa nauttivat kirjeiden purevasta huumorista.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Lyhyt lehtikatsaus

Postissa tuli Trendi. Vähän ihmetytti: viimeksi olin lukenut sitä muutama vuosi sitten ja todennut, että se on tarkoitettu huomattavasti minua nuoremmalle lukijakunnalle. Viihteelliselle lukemistolle on kuitenkin jatkuva tilaus, joten tartuin lehteen. Hämmästyin. Lehtihän oli selvästi tarkoitettu kaksvitosille vakisuhteessa eläville ja lapsia harkitseville naisille. Siis melkein niin kuin minulle, siis sitä lukuun ottamatta että minä olin sellainen kymmenen vuotta sitten. Mutta jos viisi vuotta sitten Trendi oli suunnattu alle parikymppisille, kai se on sitten kasvanut lukijakuntansa mukana aikuisemmaksi. Melkein tuli mieleen Olivia alkuvuosinaan, jolloin se oli ehkä vähän kevyempi kuin nykyinen Olivia, jonka koen (yhä) hyvin omakseni: samaan aikaan syvällinen ja kepeä ja aina monipuolinen kokonaisuus, joka sopii (nykyään) tällaiselle lapsia hankkineelle, oman tyylinsä löytäneelle lähes uraohjukselle. En aio tilata Trendiä tämänkään kokemuksen jälkeen, mutta se sai minut pohtimaan, kuinka mukavaa on, että olen löytänyt oman lehteni. Trendinkin lukijat tarvinnevat oman lehtensä!

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Sairaslomalukemisto

Sairastaminen kesken kiireisen työviikon on harvinaisen turhauttavaa, ja turhautumisen tunnetta tulee helposti paenneeksi telkkarin iltapäivien tosi-tv-maailmaan tai Me Naiset & Matkaopas -lehteen. (Been there, done that.) Sairastamisesta tulee kuitenkin melkein mukavaa, kun käden ulottuvilla on kirja, joka on riittävän helppolukuinen, mukaansatempaava ja kevyt kannatella. Kuten Graham Mooren The Sherlockian (2011).

Amerikkalainen dekkarin keskiössä ovat Sherlock Holmes -intoilijat, The Baker Street Irregulars -seura, jonka suurin intohimo on löytää Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja. Eräs heistä kertoo löytäneensä päiväkirjan, mutta juuri ennen sen paljastamista muille hänet murhataan. Kerhon tuorein ja nuorin jäsen ryhtyy selvittämään niin murhatun kuin päiväkirjankin kohtaloa. Samaan aikaan nykypäivän tarinan rinnalla kulkee tarina Conan Doylen elämästä kadonneen päiväkirjan kirjoitusaikoihin. Kuten arvata saattaa, menneisyydessäkin tapahtuu jännittäviä asioita.

Kirja on... noh, varsin amerikkalainen. Monia asioita pohjustetaan niin paljon, että tottuneempi lukija on jo arvannut monia juttuja, kun ne sitten lopulta paljastuvat. Teksti ei myöskään ole erityisen monimerkityksellistä. Helppolukuisuus ei kuitenkaan sinällään ole pahe, ja kirja on erittäin mukaansatempaava, mikä on taatusti hyve. Kirjan kaksi tarinaa myös limittyvät mukavasti, ja varsinkin 1900-luvun taitteeseen sijoittuva seikkailu on ihan kiinnostava. Kaiken lisäksi kirjassa on osuvaa huumoria, joka paikkaa lukukokemuksen muita aukkoja. Kannattaa harkita lomalle, työmatkoille tai norovirukseen.

Kaamokseen ja sieltä pois

Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))

Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.

Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

"Hiihto"loma Eilatissa

Tänä vuonna hiihtolomaa vietettiin Eilatissa. Loma oli varsinainen aktiiviloma: reissattiin, sukelleltiin, shoppailtiin jne. Silti jäi aikaa lukea lentokoneessa, vähän rannalla ja iltaisin hotellihuoneessa. Heti kun ei tv tai tietokone häiritse, tulee tartuttua kirjaan. Näin tekivät muuten myös 7- ja 9-vuotiaat, jotka molemmat lukivat yhdet paksut kirjat ja aloittivat seuraavia.

Niin minäkin, niin minäkin. Jännästi tuli taas teemoitettua matkaa, vaikka en siihen mitenkään ennakolta pyrkinytkään. Mukana oli jo Suomessa aloitettu Nesbøn Punarinta. Romaanin sivujuoni sijoittuu toiseen maailmansotaan; kirjassa kerrotaan Saksan puolesta taistelleista norjalaisista vapaaehtoisista. Punarinnan jälkeen tartuin mukana olleeseen Dora, Doraan. Joka kertoo siis Jäämerelle matkaavasta Albert Speeristä. Levänneet ruumiini ja mieleni olivat vihdoin valmiit tähän kirjaan, jonka lukemisessa pääsin jo hyvään vauhtiin. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta lukea Suomen jäätävistä pakkasista aurinkoisella hiekkarannalla, joten suuntasiin kirjakauppaan. Sieltä tarttui mukaani Nicole Kraussin The History of Love. Jonka monet päähenkilöt ovat muuttaneet Amerikkaan joko juuri ennen toista maailmansotaa tai sen jälkeen. Olipas mielenkiintoista lukea yhden viikon aikana niin monia erilaisia näkökulmia ja ajatuksia samasta sodasta.

Loman toinen kirjallinen teema oli tietenkin rakkaus. Nicole Kraussin kirja (joka muuten suomeksikin löytyy nimellä Rakkauden historia) kertoo yli 80-vuotiaasta Leosta, joka on muuttanut Puolasta Amerikkaan rakastettunsa perässä, mutta menettänyt hänet, ja murrosikäisestä Almasta, joka on menettänyt isänsä ja oikeastaan myös äitinsä, joka isän kuoleman jälkeen elää vain surulle. Päähenkilöitä yhdistää Alman äidin lempikirja, joka kertoo - yllätys, yllätys - rakkaudesta. Ihanaa, romanttista, hauskaa, viisasta ja helppolukuista = niin paras lomakirja.

Ihan yhtä hyvä oli matkaseuralta lainattu Erica Bauermeisterin Elämän lempeät maut. Tämä kirja kertoo ravintoloitsija Lillianista ja ihmisistä, jotka kokoontuvat hänen ravintolassaan järjestettävälle kokkikurssille. Bauermeisterin tyyli on samaan aikaan niukka ja ylitsepursuavan runsas. Välillä hän uppoutuu kuvailemaan pieniä hetkiä - vaikkapa kastikkeen tekeytymistä - välillä vyöryttää muutamassa sivussa lukijan eteen yhden ihmisen kokonaisen elämäntarinan. Silti kokonaisuus on tasapainoinen, vähän samalla tavalla muhkea ja maistuva kuin hyvä viini tai täyteläinen tomaattikastike. Kirja on tosi nopealukuinen (ohutkin!) mutta sen henkilöhahmot eivät jää latteiksi, vaan alkavat elää omaa elämäänsä lukijan päässä. Tämän kirjan ajattelin ostaa ihmiselle, joka rakastaa tehdä ruokaa ja on auttamattoman romanttinen.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Dekkariviihdettä

Yritti tulla tauko lukemiseen... Pitelin käsissäni Dora, Doraa (ja hylkäsin sen taas), lueskelin aikakauslehtiä, kiertelin kirjahyllyä ja lukaisinkin sieltä jonkin vanhan tyttökirjan - mutta millään en tahtonut löytää mitään, missä olisivat yhdistyneet lukemisen keveys ja useamman päivän virikkeet. Sitten muistin, että minähän olen saanut perinnöksi pinon Jo Nesbøn dekkareita. Nyt Harry Holen seikkailut saavat viihdyttää minua hetken aikaa; toivottavasti siihen asti, että sisälläni viriää halu lukea myös se Dora, Dora ja Uuni ja mitä niitä nyt oli. Harry Holet ovat ihan kelpo dekkareita: ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ei sellaistakaan, joka jäisi ärsyttämään. En ihmettele niiden suosiota. Tosin ehkäpä kaikki luettuani analysoin sitä, miksi ne tuntuvat olevan enemmän mieslukijoiden kuin naisten mieleen. (Vai kuvittelenko vain?) Vielä en osaa sanoa aiheesta mitään sen syvällisempää kuin "tissit", mutta lupaan palata asiaan.

On minulla myös lukemisen sivuprojekti, mutta koska se on kestänyt jo muutaman viikon, eikä loppua näy, mainostan vain tässä, että jänniä juttuja luvassa myöhemmin.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Aina ajankohtaista

Yritin lukea Dora, Doraa, mutta jo muutaman sivun jälkeen tuli sellainen rimakauhu - tämä on liian tiivistä, liian haastavaa, en minä pysty tähän. Totesin, että jos riskinä on lukemisen jumittuminen, ei itseään tarvitse väkisin haastaa, ja siirsin sen odottamaan vuoroaan yöpöydälle. Sen sijaan tartuin klassikkoon, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaaniin. Myönnän, en ollut lukenut kyseistä romaania aiemmin (tai en ainakaan muista lukeneeni!), vaikka kirjan aihepiiri ja merkitys tuttuja minulle olivatkin ennestään.

Oi tätä intertekstien määrää, mikä minulle aukesi tämän kirjan myötä. Calpurnia Taten (sen nuortenkirjan sankarittaren) nimi sai uutta arvoa; Harper Leen kirjan kotiapulaisen nimi on Calpurnia. Esimerkiksi näin: jälkimmäinen Calpurnia asettuu mustien ja valkoisten väliin, kun ensimmäinen Calpurnia on vanhan ja uuden ajan taitteessa. Mietin lukiessani myös useasti Donna Tarttin Pieni ystävä -romaania, joka ihan selvästi on yhdenlainen vastine Satakielelle.

Oikeastaan mietin ihan kaikkia Etelävalloista kertovia romaaneja, jotka olen lukenut. Mietin sitä, kuinka niissä kaikissa on jotakin samaa, jotakin jonka täytyy olla Etelävaltojen syvempi olemus. Mietin, kuinka hienoa on, että kirjallisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden tutustua ympäristöön, jossa en ole koskaan käynyt. Mietin, kuinka kirjojen kautta voin myös hetken kulkea jonkun toisen kengissä, nähdä elämän jonkun toisen ihmisen kautta.

Mietin, miksei kukaan ole koskaan laittanut James Hirvisaarta elämään Scoutin kengissä. Ei tulisi ehkä lipsauteltua niin herkästi maahanmuuttajien sterilisoimisesta. Mietin, kuinka hienoa olisi opettaa sellaisia nuoria, jotka voisi laittaa lukemaan erilaisia kirjoja, tai edes sellaisessa koulussa, jossa voisi lukea kirjoja ääneen. Kyllä yksi äidinkielen opettajan tärkeä tehtävä on maailmankuvan avartaminen.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Taistelu ja mitä sen jälkeen tuli

Oh! Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Ah! Onkohan multa taas mennyt monta hyvää kirjaa ohi suun, kun en tykännyt niin paljon Maata meren alla -romaanista enkä sitten ole vaivautunut tutustumaan muihinkaan Ala-Harjan teoksiin. Tämä oli kyllä mainio. Kaikesta kohusta huolimatta kirja on vähäeleinen, mutta silti siinä on imua.

Normandialaisen maihinnousuoppaan Julien elämä järkkyy, kun mies pettää ja lapsi sairastuu. On pakko lukea vauhdilla eteenpäin, jotta saisi tietää, miten Emma selviää sairaudesta, ja miten Julie kokoaa itsensä, kun koko elämä hajoaa ympäriltä.

Ennakkoon ajattelin, että maihinnoususivujuoni saattaa olla vähän raskas. No myönnetään! Olin lukenut arvostelut niin kursorisesti, että olin siinä käsityksessä, että kirjassa on rinnakkaisjuoni, joka sijoittuu Normandian maihinnousun aikaan. Sen sijaan Julien menetys ja tasapainon saavuttaminen vertautuvat luontevasti sota-aikaan, maihinnousuun ja sen seurauksiin; kevyesti mutta samalla päivänselvästi.

Jännityksellä odotan, onko tämä lukuinto nyt tullut jäädäkseen. Joululoman alkamisen jälkeen olen ahminut jokaisen aloittamani kirjan. Mahtava tunne - eikä nyt ajatella, että kyllä se todennäköisesti ohi menee, kunhan työmäärä taas vähän kasvaa ja kirjahyllyssä huutelee enää Herman Hesse ja lauantaina saamani Stjärntecken berättar -kirja.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Uusi rakkauteni: scifi

Enpä ikinä olisi arvannut kirjoittavani moista otsikkoa mihinkään. Mutta en toisaalta myöskään tiennyt alkavani lukemaan scifiä, kun tartuin Hunger Gamesiin. Olen kyllä kuullut/lukenut muutaman positiivisen arvion sen viihdearvosta ja lukenut elokuva-arvostelun, mutta tietämykseni oli aika heikolla pohjalla. Arvioisin, ettei kirjaa ole Suomessa julkisuudessa hehkutettu mitenkään erityisen paljon. Ehkä yläasteen opettajat tietävät, kuinka mainiosta nuortenkirjasta on kyse, luettavat ja keskusteluttavat oppilaita. Toivottavasti!

Itse luin kirjat (kaksi ensimmäistä, mutta aion kyllä lukea sen kolmannenkin) englanniksi ja ilahduin kirjojen helppolukuisuudesta. Sellaisiahan ne nuortenkirjat tuppaavat olemaan... Mutta helppolukuisuudesta huolimatta varsinkin ensimmäinen kirja on sisällöltään varsin vaikuttava.

Kirja kertoo Katnissista, 16-vuotiaasta tytöstä, joka elää Panemissa, valtiossa, joka on perustettu entisten Yhdysvaltojen paikalle. Valtion hallinto on Capitolissa, turmeltuneessa mutta hyvinvoivassa pääkaupungissa. Capitolin hyvinvoinnin varmistavat 12 aluetta, joilla tuotetaan erilaisia tavaroita Capitolille. Alueiden asukkaat elävät tiukan valvonnan alla ja köyhyydessä. Tämän minä kyllä tiesinkin ennen kuin rupesin lukemaan kirjaa, mutta en tiennyt, kuinka tarkasti tätä järjestelmää on kuvattu kirjassa ja kuinka teknologiaan perustuva Panemin yhteiskuntarakenne on. Capitol on kummallinen utopia, jossa teknologia on valjastettu viihdyttämään ihmisiä.

Kaikki Capitolin onni ja autuus revitään 12 alueen asukkaan selkänahasta. Jotta kukaan ei kyseenalaistaisi maailmanjärjestystä, järjestetään joka vuosi Hunger Games, Nälkäpeli. Jokaiselta alueelta valitaan mies- ja naispuolinen teini-ikäinen edustaja raakaan selviytymiskamppailuun, joka kuvataan ja näytetään ympäri Panemia. Capitolille se on viihdettä, alueiden asukkaille tietenkin kauhunäytelmä. Tämä on ehdottomasti raadollisin tosi-tv-fantasia, johon olen törmännyt kirjallisuudessa tai elokuvissa. Mutta silti varmasti tuttu jokaiselle lukijalle, ja erityisesti niille teini-ikäisille. Samoilla periaatteilla tehtyjä ohjelmiahan me katsomme koko ajan tv:stä.

Katniss osallistuu Hunger Gamesiin, oppii aika paljon itsestään (niin kuin kunnon nuortenkirjassa kuuluu) ja ymmärtää myös, että voi uhmata järjestelmää. Tämä halu nousta järjestelmää vastaan on toisen ja kolmannen kirjan keskeisin aihe. Hirrrmuisen kiinnostavaa! Ensinnäkin se maailma, joka ensimmäisessä kirjassa rakennetaan, ja sitten se, kuinka sellaisen maailman voi muuttaa!

Jos opiskelisin vielä (viimeisintä pääainettani nimistöntutkimusta), voisin tehdä jollekin kurssille analyysin kirjojen nimistä. Capitolissa näyttää olevan vallalla roomalainen nimimuoti: Portiat ja Flaviukset lienevät yhtä rappeutuneita kuin antiikinaikaiset esikuvansa. Alueilla on erilaisia nimimuoteja. Rikkaammilla alueilla, joiden asukkaiden elämä on lähempänä Capitolin elämää kuin köyhien alueiden asukkaiden, on käytössä myös roomalaisia nimiä, mutta myös sellaisia nimiä, joissa on konkreettista loistoa ja näyttävyyttä. Vai mitä sanotte nimestä Glimmer? Monet nimistä ovat luontonimiä, kuten Katniss tai Primrose. Osa nimistä tuntuu liittyvän siihen teollisuudenalaan, jota alueella harjoitetaan. Teknologiaa tuottavan alueen asukkaiden nimet Beetee ja Wiress ovat aika selkeitä esimerkkejä tästä. Tämänkään ajan nimiä ei ole tulevaisuudessa aivan unohdettu, mutta esimerkiksi kristinuskoon pohjautuvia nimiä tulevaisuuden maailmassa ei juurikaan enää ole, tai ne ovat muovautuneet uuteen uskoon, kuten Peeta. Peetalla on kuitenkin kirjassa ihan Pietarin hommia vastaava tehtävä: olla Katnissin elämän peruskallio ja uuden aatteen apostoli koko yhteiskunnalle. (Vaikka netin jännillä keskustelupalstoilla keksitään myös sekin, että se on melkein niin kuin pita, mikä johtuu tietenkin siitä, että Peetan vanhemmat ovat leipureita. http://www.goodreads.com/topic/group_folder/119455)Olisipas jännää paneutua näihin merkityksiin enemmänkin!

perjantai 4. tammikuuta 2013

Siis vau. Eiku Vieras. Mutta siis vau.

Pakko se on myöntää: Riikka Pulkkinen on ehdottomasti paras nuori suomalainen kirjailija. Sillä tavalla hyvä, että kirjat ovat hyviä, mutta paras sillä tavalla, että uusi kirja on toistaiseksi ollut aina edellistä parempi. Rajan kohdalla minä vielä ajattelin, että kyllähän minä itsekin osaisin, Totta oli jo jotain sellaista, jollaista kirjoittaa oikea, hyvä kirjailija, jotakin, jota on turha enää edes kadehtia, kun voi vain tunnustaa alemmuutensa. Tämän Vieraan olen ahminut parissa päivässä. Tarina ja teksti tempaavat mukaansa ja pitävät otteessaan.

Ihan hassua, sillä jos joku minua kirjassa ärsyttää, niin kertojanääni. Ei kolmekymppisen naisen ole luontevaa puhua niin kuin kirjan Maria puhuu, pitkin ja monimutkaisin lausein, analysoiden kaiken. Eivät edes teologit puhu niin, minä kyllä tiedän! Kieli on kuitenkin samaan aikaan kevyttä ja merkityksiä pulppuilevaa, niin että sitä on pakko lähteä seuraamaan. Kieli juoksee eteenpäin ja lukija koittaa pysyä perässä. Suvantokohtiakin tulee, ja niihin voi sitten pysähtyä maistelemaan merkityksiä.

Ai pitäisikö tässä kertoa siitäkin, mistä kirja kertoo? No, nuoresta naispapista, joka karkaa New Yorkiin etsimään merkitystä elämälleen. Ja vähän muustakin, mutta en minä edes halua paljastaa enempää. Teemasta voin sanoa sen verran, että minusta Pulkkinen kirjoittaa menettämisestä. Läheisen menettämisestä, uskon menettämisestä, itsensä menettämisestä... ja siitä, miten ihminen voi taas löytää itsensä. Minusta menettäminen on teema, joka on läsnä jokaisessa Pulkkisen kirjassa, oikeastaan sen ympärillä on kaikki.

Toki kirjassa on muitakin teemoja, mutta menettäminen on se, joka tulee minuun. Kirja myös tuntuu todella valmiilta: sen maailma on loppuun asti pohdittu ja todenmakuiseksi viimeistelty. Ihailen teologisten pohdintojen maailmaa, jonka Pulkkinen rakentaa. En osaa arvioida, onko hänen kuvauksensa anoreksiasta yhtä todentuntuinen, mutta epäilen niin olevan. Pulkkinen ei jätä kirjailijantyötään puolitiehen. Tietenkin löytyy yksityiskohtia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, mutta pitäähän sitä jäädä jotakin parannettavaa ensi kertaankin!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Unelmien Barcelona

Minun unelmieni Barcelona on Carlos Ruiz Zafonin kirjoissa. En pääse sinne, enkä oikeastaan haluakaan - Espanjan historia ei ole oikeastaan mitään kauhean kaunista koettavaa. Siltikin historian rumuuksien sekaan voi onnistua punomaan uskomattoman kauniita tarinoita.

Luin Tuulen varjon aika pian sen suomentamisen jälkeen ja ihastuin. Täysin ja kokonaan. Enkelipelikin tempaisi mukaansa tuohon utuiseen mutta silti väkevään maailmaan, jonka Ruiz Zafon rakentaa. Nyt pyysin ja sain joululahjaksi Taivasten vangin. Tässäkin kirjassa oli kaikki se, mikä näissä kirjoissa vetää puoleensa: jännitys, huumori, uskomattoman kuvainnollinen kieli ja (tällä kertaa vain hitunen) romantiikkaa. Mutta tarina... Siitä jäi puuttumaan jotakin. Tai ehkä ongelma oli nimenomaan siinä, että muista kirjoista on puuttunut jotain, jota tämä kirja täydentää. Vaikka näistä kirjoista sanotaan, että jokaisen voi lukea omana teoksenaan, tuntuu tämä kirja välillä ratsastavan muiden maineella. Tosin kahdesta aiemmasta teoksesta jääneitä langanpäitä tarina sitoo hienosti yhteen - ja rakentaa myös uusia alkuja. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on tulossa vielä neljäskin kirja. Kyllä minä senkin luen; joitain asioita ei halua jättää tekemättä edes pettymyksen riskin uhalla.