maanantai 23. maaliskuuta 2015

Mitt liv som pingvin

Puolivahingossa muksujen mukana kirjastosta kotiin rantautui Katarina Mazettin romaani Mitt liv som pingvin. Mazetti on kirjoittanut paljon lastenromaaneja (mikä selittää tätä vahinkoa) mutta tämä oli nyt aikuisten romaani. Yleisestä kiinnostuksesta me talon molemmat aikuiset tutustuimme teokseen vuoronperään. 

Romaani kertoo risteilystä Antarktikselle. Laivan kyydissä ovat kolmikymppinen ja lapseton Wilma, samanikäinen eronnut ja lapsensa menettänyt Thomas, pitkälle eläkeikään ehtinyt maailmanmatkaaja Alba ja aika monta kanssamatkustajaa. Kolme nimeltä mainittua ovat kuitenkin tarinan pääkertojat, joiden silmin tapahtumia kuvataan. 

Romaani on positiivisella tavalla kevyttä luettavaa: teksti kulkee, on täynnä humoristisia havaintoja ja kirjan juoni tähtää onnelliseen loppuun. Välillä kirja on jopa silkkaa hömppää romanttisine juonikuvioineen ja siksikin, että henkilöt ovat kovin litteitä ja karikatyyrimaisia. Kirjassa käsitellään kuitenkin myös vakavia asioita, esimerkiksi sitä, miten ihminen vastoinkäymisiä kohtaan. Alkaa tuntua varsin tyypillisesti ruotsalaiselta tällainen hömppään sekoittuva vakavien asioiden pohdinta. En mitenkään vastusta sitä: mukavan lukukokemuksen täydentää se, että kirjan syvällisemmät teemat jäävät hetkeksi päähän pyörimään.

Meillä tästä kirjasta tykkäsi niin mies kuin minäkin, joten ihan tyypillisestä rakkaushömpästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Voisin kuvitella, että kirja henkilöidensä vuoksi saattaa kiinnostaa myös eroisiä tai Parkinsonin tautiin sairastuneita. Ja matkustamisesta innostuvia! Kirjassa kuvataan risteilyä, maisemia ja eläimiä niin elävästi, että matkakuume herää väkisinkin.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Ronja Rövardotter

Bloggaan vaihteeksi teatterista. Kävimme viime viikonloppuna koko perheen kanssa katsomassa Åbo Svenska Teaterissa Ronja Rövardotteria. Minun odotukseni olivat aika korkealla; onhan kyseessä ehkä kaikkien aikojen lempikirjani. Eikä varmaan ole yllättävää, ettei mikään pysty täyttämään minun odotuksiani, tai ainakin pitäisi olla jokin TSH-tyyppinen spektaakkeli, että vakuuttuisin.

Ei tässä Ronjassa mitään isoa vikaakaan ollut: se oli vain vähän vaisu. Juoni seurasi orjallisesti kirjan tarinaa, lavastus oli varsin perinteinen, mukana ei ollut mitään twistiä, ja koska se tarina on niin iso (ainakin minun päässäni), ei sitä saa enää uudestaan kerrottua yhtä hyvin. Näyttelijät olivat kyllä osaavia, mutta kukaan ei oikein noussut lavasäteilyllään ylitse muiden - enkä tarkoita tällä sitä, että kaikki olisivat säteilleet todella paljon. Toki tämä oli lastennäytelmä ja lapsille varmasti tosi kiva ja kiinnostava, mutta kyllä minusta hyvän lastennäytelmän pitäisi säväyttää myös aikuista. Tämä ei säväyttänyt.

Parasta näytelmässä oli akrobatia. Jokikohtauksessa ajattarat liitelivät ilmassa liinojen avulla, ja lopun juhlakohtauksessa ryövärit tekivät erilaisia sirkustemppuja. Miksi tätä kivaa tuli vasta lopussa, kun sillä olisi voinut värittää näytelmää paremmaksi heti alusta alkaen?

Teatterin paras anti:

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Talvilomalukemisto

Lentokoneessa, hotellihuoneessa ja altaan reunalla tuli luettua keskimääräistä vähemmän, mutta sainpahan yhden kirjan valmiiksi, nimittäin Jonas Jonassonin Analfabeten som kunde räkna -veijariromaanin. Jos kellot helähtivät, niin pitikin: tämä on sama kirjailija ja sama tyylilaji kuin siinä satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta.

Analfabeten on Nombeko, sowetolainen tyttö, joka aloittaa viisivuotiaana työnteon käymälöidentyhjentäjänä, päätyy työnjohtajaksi, sitten kotiorjaksi Etelä-Afrikan ydinaseohjelman suunnittelijan kotiin ja lopulta Ruotsiin.

Mukana menossa ovat myös ruotsalaiset kaksoset Holger 1 (tyhmä kuin saapas) ja Holger 2 (varsin fiksu), kolme kiinalaista siskosta (myös melko typeriä), Mossadin agentteja, muutama kuningas ja liuta pääministereitäkin. Noin muutaman henkilön mainitakseni. Meno on sellaista kuin farsseissa tapaa olla, mutta romaanin henki on positiivinen, tyyli huippuhauska ja kirjailijan poliittisen lähihistorian tuntemus päätähuimaava. Varsinkin viimeinen hengästytti. Olin kyllä kiinnittänyt asiaan huomiota jo Satavuotiaassa, mutta se, että tämän toisenkin kirjan kaikki juonenkäänteet jollakin tapaa nivoutuvat maailmanhistoriaan, on jo huomionarvoista.

Kaikkinensa siis hurjan viihdyttävä lukukokemus! Kun se loman puolessavälissä loppui, minua vähän kylmäsi. Toinen lomakirjani oli nimittäin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey. Minulla ei ole sydämessäni heikkoa kohtaa Morrisseylle. Teini-iässä tutustuin oikeaan musiikkiin (U2, Depeche Mode jne.) yhden kaverin isän levyhyllyn välityksellä. Koska hänellä oli musiikkimaussaan The Smithsin mentävä aukko, sellainen syntyi myös minulle. Siskoni on varmaan huomannut tämän, koska sain häneltä Pyhä Morrissey -kirjan joululahjaksi. Minua ahdisti lukukokemus etukäteen. Nylenin esseekokoelmien vaikeampia esseitä ovat ne Morrissey-aiheiset, vaikka muuten tykkään hänestä kovasti, ja nyt minun olisi pitänyt lukea pelkästään Morrissey-aiheinen kirja.

Jokin noissa lomissa kuitenkin muuttaa ihmisen perusluonteenrakennetta hetkellisesti, koska parissa päivässä sain kirjan kunnolla vauhtiin. Onhan se kirjallisesti ja taiteellisesti aika kamala teos: kliseitä vilisevä julkinen rakkauskirje Mozille. Toisaalta mukana on monia teräviä huomiota, hauskoja ajatuskulkuja ja erittäin taitavaa tekstintulkintaa. Epäilen, että lukuprosessiani auttoi alkuun se, että teneriffalainen hotellimme oli täynnä pohjoisenglantilaisia naisia, jollaisena Simpson myös Morrisseya pitää. Tai sitten se, että all inclusiveen kuului monta hyvää kesädrinksua, jotka vauhdittivat luku-urakkaa.

Ihan loppuun en kirjassa loman aikana päässyt, ja aamubussissa sen lukeminen vaatikin paljon enemmän ponnistelua kuin aurinkotuolissa. Toisaalta nyt loman jälkeen olen vähitellen alkanut laajentaa The Smiths -tietämystäni myös Spotifyn avulla, joten (siskon) tavoite on saavutettu: yleissivistys on kasvussa.