lauantai 21. heinäkuuta 2012

Riisuttu mies

Lukuvuoden lopussa opettajan työhön kuuluu erottamattomasti elokuvien näyttäminen. Tai no, minun työhöni se kuuluu muulloinkin: mielestäni elokuvat ovat silloin tällöin käytettynä mitä parhainta pedagogiikkaa. Esimerkiksi Jalla jalla toimii suvaitsevaisuuskasvatuksena ja omanarvontunnon kasvattajana kiinteistönhoitajille. Olen joskus ostanut Aku Louhimiehen Riisuttu mies -elokuvan omaan kaappiini sillä ajatuksella, että sitä voisi joskus töissä käyttää, mutta en ole sitä itsekään ehtinyt katsomaan. Paitsi toukokuun lopulla, kun otin sen mukaan töihin yhdeksi vaihtoehdoksi, ja opiskeluryhmä päätyi juuri siihen.
Olipas niin kiinnostava elokuva, että on vielä heinäkuussakin pakko palata kirjoittamaan siitä, kun en toukokuussa ehtinyt! Ja vaikka tämä onkin pääasiassa kirjablogi.
Samuli Edelmann on Antti Pitkänen, pappi, joka painiskelee oman uskonsa kanssa eikä muutenkaan oikein tiedä, mitä elämältään haluaa. Hänen vaimonsa (Matleena Kuusniemi), pappi hänkin, haluaa miehestään piispan. Nuoruudenystävä (Mikko Kouki), luonnollisesti pappi, haluaa tavoittaa yhteiskunnan hyljeksimät. Ja onnistuukin siinä niin hyvin, että viina vie kuin kadun miestä. Pitkänen painii erilaisten vaatimusten kanssa: pitäisi olla uskollinen ystävä ja rakastava aviomies, samoin hyvä seurakunnan johtaja ja vakuuttava piispanvaaliehdokas. Pakkaa tulee sekoittamaan vielä nainen, johon Pitkänen ihastuu: vapaamielinen Vilma (Laura Malmivaara), joka ajaa Pitkäsen miettimään suvaitsevaisuutta ja kirkon tapaa kohdata erilaisuutta.
Harvassa kotimaisessa elokuvassa on pohdittu pappeutta ja uskallettu kurkistaa papin julkisivun taakse. Riisuttu mies todella riisuu papin alastomaksi. Välillä elokuva pohtii rohkeastikin ristiriitaa kirkon koneiston ja yhden papin kutsumuksen välillä. Samoin on mielenkiintoista, että uskalletaan näyttää pappi, joka on myös ihminen. Toisaalta elokuvassa ärsyttää se, että papit ovat yksityiselämässäänkin kummallisia hihhuliseurakuntanuoren irvikuvia, joiden suusta tulee jatkuvasti raamatunlauseita tai virrenpätkiä. Hei, en minäkään ole kotona ensisijaisesti opettaja, vaikka töissä olenkin! Samanlaisena ammattina pidän papinkin työtä - jopa sitä kutsumuspuolta - ei tuo opettajan työ niin ruusuista ole, että sitä viitsisi tehdä ilman jonkinlaiseta paloa siihen. Ärsyttää myös se, että ilmeisesti Louhimiehen mielestä se riittää hätkähdyttämään, että pappi juo viinaa, harrastaa seksiä (myös jonkun muun kuin puolisonsa kanssa) ja jopa riitelee vaimonsa ja esimiehensä kanssa. Elokuvassa on paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta se lässähtää, kun ajatukset jäävät monessa kohtaa kesken ja kovin pinnallisiksi.
Kummallinen on myös lopun kohtaus, jossa Pitkänen ratsastaa aasilla kirkkoon pitämään piispanvaalisaarnaansa. Joo, onhan se vahva ja kiinnostava rinnastus, mutta aasi turkulaisella kaupunkipihalla keskellä talvea? Mitvit? Onneksi elokuva ei lopu siihen - imelä happy endkin tuntuu hyvältä ratkaisulta skitsofreenisen aasin jälkeen.

Kesäkirjasto 2012

Ihanaa, kun on kesä ja loma, eli aikaa ja virtaa lukea. Minä kyllä luen ihan vääriä kirjoja ihan väärissä paikoissa. Ehkä myös väärään aikaankin.
Maalla luin Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -romaanin. No okei, oli ne hiljaisia päiviä sielläkin, ja kesälomasta siinäkin kirjassa oli kyse, mutta lomasta saksalaiseen pikkukaupunkiin, joten ehkä kirja olisi ennemmin sopinut kaupunkilomalle. Helppolukuisuutensakin takia sen olisi voinut ottaa aktiiviselle lomareissulle iltalukemisiksi, mutta toisaalta jos reissaa puolison kanssa, kirjan parisuhdekriiseily saattaa lisätä lomamatkoihin muutenkin usein kuuluvia riitoja. Tosin Loe vetää taas tuttuun tapaansa niin yli, että kirja saattaa auttaa asettamaan omat riidanaiheet oikeisiin mittasuhteisiin.
Helsingissä luin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjaa. On se kyllä uskomaton teräsmummu! Varsinkin kun kirjasta päätellen se ressaa ihan samoista asioista kuin muutkin mummut - ja silti lähtee seitsenkymppisenä valtamerilaivaseikkailulle.
Villa johdatteli meritunnelmaan, mutta purjehtimaan otin mukaan Mikko Rimmisen Nenäpäivän. Oli hieman outoa lukea aurinkoisella veneen kannella loskaisesta Keravasta, mutta hyvä kirja se oli, minkä tietenkin puoli Suomea jo tiesikin. Hämmästyttää miten hyvin Rimminen sukeltaa keski-ikäisen naisen ajatuksiin - ja onnistuu olemaan samaan aikaan koskettava ja hauska.
Kun Nenäpäivä loppui, ehdin aloittaa reissussa Johan Bargumin Seglats i september -romaanin, mutta kotiin Helsinkiinhän se loppu jäi luettavaksi. Tai lukisin, jos löytäisin - oli näet melko mukaansatempaava alku - mutta kirja on kai matkakumppanin laukussa odottamassa jälleennäkemistä.