lauantai 28. joulukuuta 2013

Kirjavinkkausta kaivataan!

Kasvatuksessa minulla on ollut tapana luottaa kirjoihin. Koska itse olen oppinut kirjoista niin paljon, olen aina, kun lapsilla on ollut erilaisia vaiheita, painunut kirjastoon ja etsinyt asiaan sopivan kirjan. Näin meillä on käsitelty pikkusiskon syntymää, isän kuolemaa, päiväkodin ja koulun aloitusta ja vaikkapa sisarusten välistä riitelyä. Nykyään lapset ovat jo niin isoja, että tätä kasvatusmetodia ei ole tarvittu vähään aikaan, mutta nyt minulla olisi kysymys teille, arvoisat lukijani.

Osaatteko vinkata alakoululaiselle sopivia kirjoja, joissa käsitellään valehtelemista? Ei mitään patologista tarinointia, vaan sellaista pikkukoululaisille tyypillistä huijaamista, että jostakin puhutaan totena, kun toivotaan, että se olisi näin. Tämän ei tarvitse olla kirjan johtava teema, mutta kuitenkin läsnä niin paljon, että se herättää lukijankin ajattelemaan. Muuten tietenkin kirja saisi olla hyvä, hauska ja mukaansatempaava. Ja sellainen, että se löytyy ruotsinkielisenä. Tuleeko mitään mieleen?

Ps. Palaan joululahjoihin pikapuoleen. Koska muut saivat pukilta kiinnostavampia kirjoja kuin minä, keskityn ensin lukemiseen täällä joulun kyläilypaikassa ja toivon ehtiväni loppuun ennen kuin ne rupeavat vaatimaan lahjojaan itselleen.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Ihmeellinen on Intia

Joulukuun teema on Intia. Ensin luin Tarquin Hallin Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus -dekkarin. Vish Puri on intialainen yksityisetsivä - tarkka kuin Sherlock Holmes, Kiplingin Kimin turbaaninperijä ja yhtä lailla tämänpuoleisten nautintojen ystävä kuin Hercule Poirot. Silti kirjassa on läsnä Intian henkisyys. Itse asiassa todella hyvin mahtuu tuollaiseen helppolukuiseen pokkaridekkariin Intian moninaisuus: on modernia Intiaa, siirtomaavaltaperinteitä, kuvauksia erinäisistä takapajuloista ja epäkohdista, mutta silti värejä, makuja, hajuja ja uskontoja. Eikä tarinakaan ihan mahdoton ole; vähän tässä on sellaista samanlaista leppoisuutta ja laajaa ymmärrystä kaikenlaisia ihmiskohtaloita kohtaan kuin esim. Mma Ramotswe -kirjoissa.

Vish Purin jälkeen vuoroon tuli Yann Martelin Piin elämä. En ole nähnyt elokuvaa enkä tiedä haluanko nähdäkään, mutta hetken mielijohteesta ostin kirjan sillä ajatuksella, että haluan tietää, mikä tässä on se pointti. No, sehän oli paljon muutakin kuin samassa pelastusveneessä tiikerin kanssa ajelehtiminen. Minulle tuli yllätyksenä, kuinka keskeisessä osassa uskonto kirjassa on - se, että uskonto luo mielekkyyden mihin tahansa tilanteisiin. Kirja on myös uskomattoman hauska. Kun nuori Pii tutustuu erilaisiin uskontoihin ja arvioi niitä, on välillä pakko nauraa ääneen. Samaten huumoria syntyy lakonisesta tavasta ilmaista asioita. Vaikka tilanteena "Huomasin, että haikalat sai nopeammin ja helpommin päiviltä iskemällä niitä veitsellä silmiin kuin hakkaamalla kirveellä päähän" ei varmasti olekaan huvittava, on tällaisessa lauseessa varsin ironinen sävy, kun se päättää luvun, jossa vannoutunut vegetaristi kertoo, kuinka hän ensimmäisen kerran onnistui ruokkimaan tiikerin hailla. Tarinakin on tietenkin uskomaton ja melko mukaansatempaavakin, ehdottomasti lukemisen väärti. Vai ehkä sittenkin katsomisen? Välillä tunteita ja maisemia maalaillaan niin laveasti, että ehkä olisi helpompi vain katsoa, kuinka joku toinen rakentaa kuvat silmien eteen.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kaikenlaisia peppejä

Tämä syksy on ollut töissä kovin kiireinen, ja vaikka nykyään pidän kiinni siitä, että luen koko ajan ainakin vähän, on lukeminen ollut hidasta eikä varsinkaan lukemisesta kirjoittamiselle ole ollut aikaa. Tein kuitenkin uuden aluevalloituksen, joka säästää aikaa jonkin verran. Tajusin, että istun autossa joka päivä ainakin tunnin, usein lähemmäs kaksi tuntia ja pahimpina päivinä yli senkin. Aloitin tämän ajan hyödyntämisen kuuntelemalla läpi kaikki äänikirjat, joita olen hankkinut töihin. Duudsonien jekkukirjasta en ajatellut puhua sen tarkemmin - ja se tekikin ehkä suuremman vaikutuksen lapsiin, joiden kanssa sen kuuntelin. Enemmän ajatuksia herätti Anja Snellmanin Parvekejumalat, joka kertoo Suomeen muuttaneen somaliperheen tyttärestä Aniksesta ja suomalaiseen perheeseen syntyneestä Allasta, joka palaa islamiin.

Ensin on pakko todeta, että äänikirjan kuunteleminen on alussa todella outoa. En saa pysähtyä makustelemaan niitä kohtia, joita haluaisin, ja toisaalta on pakko olla hidas joissain sellaisissa kohdissa, jotka normaalisti ohittaisin vauhdilla. Rytmiin kuitenkin tottuu vähitellen. Siihenkin tottuu, että pitää olla hetkessä kiinni, ettei mene mitään olennaista ohi. Esimerkiksi aikarakenteen seuraaminen on ensin hankalaa, ja lopussakin joudun pari kertaa tarkistamaan, mikä tapahtuikaan milloin.

Romaanissa kerrotaan tarina kahdesta tytöstä, joilla on erilaiset lähtökohdat ja lopulta myös hyvin erilaiset tavoitteet elämälleen. Helsinkiläisessä Virtasaaren lähiössä asuvien tyttöjen elämät kuitenkin risteävät monin eri tavoin. Kirjan jännite syntyy juuri siitä, miten tyttöjen elämät vertautuvat toisiinsa. Alla, josta on tullut Alla Zahra, kasvaa taiteilijaperheessä ilman rajoja ja rakentaa sitten itselleen tiukat rajat islamin avulla. Anis kasvaa perheen ja yhteisön luomien tiukkojen rajojen sisäpuolella, mutta kyseenalaistaa ne ja haluaa itselleen vapautta.

Suuri kysymys on, miksi joku haluaa rakentaa itselleen juuri ne rajat, jotka toinen kokee taakkana. Molemmat tytöt näyttäytyvät aktiivisina toimijoina. Alla Zahra valitsee itse uskontonsa. Aniksen toimijuutta pyritään rajoittamaan, mutta hän tavoittelee vapautta ja itsenäisyyttä. Molemmat tytöt ottavat vastuun omasta elämästään, vaikka ympäristö yrittää pakottaa heitä tiettyyn muottiin. Kiinnostava yksityiskohta on, että Alla Zahran ulkonäkö on kuin Ruotsin modernin Peppi Pitkätossun, Lisbeth Salanderin, ja hänkin on kuulemma taitava tietokoneiden kanssa. Anis miettii, minkälainen olisi tummaihoinen Peppi.

Kirjassa on monia muitakin kiinnostavia rinnastuksia Aniksen ja Alla Zahran välillä. Anis pääsee yliopistolle kuuntelemaan Al Goren luentoa ja nähdessään alastomat, valkoiset patsaat tuntee olevansa osa suurta länsimaista sivistystä. Alla Zahra ahdistuu patsaiden alastomuudesta. Tytöt ovat myös rakastuneet samaan poikaan, mikä aiheuttaa myös tapahtumien kärjistymisen surulliseen loppuunsa.

Omalla tavallaan Parvekejumalat on todella vaikuttava kirja: lukija tempautuu mukaan tyttöjen tarinaan, ja on helppo samastua molempien päähenkilöiden perustunteeseen, siihen, että on kahden kulttuurin välissä. Silti tähän kirjaan jää ulkopuolisuuden tuntu. Oletan, että sen takia kirjailija on päätynyt somalien nimissä suomenkielisiin ratkaisuihin, kuten tyttöjen nimiin Anis, Vanilja tai Fenkoli ja poikien nimiin Hiirihaukka ja Varpushaukka.

Kirja on aika kriittinen islamia ja somaliyhteisöä kohtaan. Toki se on vain yksi kuvaus siitä, mutta minua hieman häiritsee, että suomalainen kirjailija kirjoittaa ulkoapäin asioista, joista ei voi olla omakohtaista käsitystä. Jään odottamaan sitä aikaa, että Suomessakin on kirjailijoita, jotka voivat kirjoittaa islamista sisältäkäsin. Kritiikki on uskottavampaa, kun se tulee sisältä. Samaten toivoisin, että islam voisi näyttäytyä suomalaisessakin kirjallisuudessa monenlaisessa erilaisessa valossa, osana kulttuuria, erilaisissa muodoissaan, itsestäänselvyytenäkin.