Joululahjakirjoja

Kuten yleensäkin, ostin taas joululahjoiksi ison kasan kirjoja, luin ne itse ja paketoin sitten saajille. Tämä on lyhyt katsaus siihen, minkälaisia kirjoja minä valitsin lahjaksi ja kenelle annoin mitäkin.

Satu Vasantolan Kaikki kadonneet on romaani Annusta, jonka äiti on kuollut, isä joutunut vankilaan ja pikkusisko Maaru kadonnut. Aikuisena Annu työskentelee naistentautien lääkärinä, kohtaa monenlaisia asiakkaita ja työstää omaa menneisyyttään. Tämän romaanin muoto ja kerronta ovat hyvällä tavalla perinteisiä. Aikatasoja toki on monia, mutta näkökulma on aina Annun. Lopussa lapsuudessa syntyneet solmut aukeavat, eli romaani palkitsee lukijansa. Tämä sopii lahjaksi äidille tai tädille. (Niin hyvin ennustin äidin kirjamaun, että hän olikin tämän jo aikaisemmin lukenut.)

Jenni Kokanderin Sukupuuttoon kuolleiden planeetta onkin sitten hyvin erilainen romaani. Minulta kesti hävyttömän pitkään ennen kuin tajusin, että kyseessä on romaani - luulin sitä ensin novellikokoelmaksi. Useammasta osasta koostuvassa romaanissa eri osilla on omat kertojansa ja näkökulmansa. Pikkuhiljaa tarinan osaset pusertuvat lähemmäksi toisiaan ja kokonaisuudesta tulee toimiva, sellainen, että jokaista osasta tarvitaan. Romaanin kantava teema on perheenjäsenten välinen riippuvuus, ja siihen löytyy ilahduttavan monta erilaista katselukulmaa. Tämän annoin ystävälle, joka tykkää yllättyä positiivisesti lukiessaan.

Iikka Kiven Menisit ennemmin terapiaan on self help -opas, joka pilkkaa self helpia ja maailmaa, jossa self helpistä on tullut normaali käytäntö. Kiven tyyli vuoroin naurattaa, vuoroin ärsyttää. Sopii lahjaksi veljelle tai langolle, joka nauttii älyllisestä huumorista ja ajoittaisista puujalkavitseistä.

Virve Fredmanin Täydellinen iho. Opas korealaiseen ihonhoitoon on juuri sitä, mitä nimi tai varsinkin alaotsake lupaa. Kirja käy läpi korealaisen ihonhoidon kaikki eri vaiheet ja korealaisten yleisimmin käyttämät tuotteet sekä listaa yrityksiä ja kauppoja. Luin mielenkiinnolla, otin omaan ihonhoitorutiiniini kokeiluun muutaman jutun ja paketoin tämän kangasmaskin kanssa ystävälle, joka voisi hyötyä omasta ajasta ja hemmottelusta.

Paula Heinosen Hyvinvointia vaihdevuosiin. Terveyttä ja energiaa oikealla ravinnolla oli otsikoissa viime syksynä. Koska itse kärsin ajoittain kuumista aalloista ja usein huonoista yöunista, luin tämän ahmien. Mutta plääh. En voi itse käyttää hormonikorvaushoitoja, joten olen jo aiemmin etsinyt apua muualta, ja tämä kirja ei oikeastaan antanut minulle juurikaan uutta tietoa. Olen ihan empiirisesti tutkinut, että liiallinen sokerin, rasvan ja vehnän käyttö pilaavat yöunet - aivan saman tien. Samaten olen havainnoinut liikunnan positiivisen vaikutuksen omaan hyviinvointiin. Jos haluaa viedä oman ruokavalionsa aivan äärimmäisyyksiin, tästä kirjasta saa siihen hyviä ohjeita, siis ihan reseptejäkin. Varoituksen sana: jos kaikki koululääketieteen ulkopuolelle jäävä puoskarointi saa sinut ottamaan askeleen taaksepäin, tämä ei ehkä ole kirjasi. Heinonen sanoo edustavansa funktionaalista lääketiedettä, mikä ei kyllä ole varsinaisesti lääketiedettä, vaan tässä tapauksessa nimenomaan ravinnon ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Itse ärsyynnyin vain silloin tällöin, mutta yhtään epäileväisempi yksilö saattaa kyllästyä nopeammin. Sopii hyvän ystävän tai siskon pakettiin.

Monenlaisia sukutarinoita

Tähän bloggaukseen olen koonnut kirjoja, joita yhdistää se, että ne kertovat perheen tai suvun tarinan. Keskenään nämä tarinat ovat hyvinkin erilaisia, mutta jokainen valottaa omalla tavallaan sitä mekaniikkaa, jolla jokaiselle perheelle tai suvulle rakentuu oma historiansa.

Koko Hubara: Bechi

Bechi kertoo äidin ja tyttären suhteesta. Romaanissa keritään auki kolmikymppisen Bechin ja hänen jemeninjuutalaisen äitinsä Shoshanan muistoja. Suvun tarina alkaa Shoshanan vanhempien muutosta Israeliin, sitten Shoshana lähtee ovet paukkuen Suomeen. Raskaana oleva Bechi hakee omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa. Romaanin keskeisiä teemoja ovat rasismi ja äitiys - samoin yksilön rajojen ylitystä pohditaan jokaisessa sukupolvessa. 

Mielestäni Bechi on taitavasti rakennettu tarina, joka jää lukemisenkin jälkeen mieleen pyörimään. Vähempää en olisi odottanutkaan Koko Hubaralta! 

Soili Pohjalainen: Valuvika

Valuviassa kaupunkilainen ja kolmikymppinen Maria lähtee Pohjois-Karjalaan katsomaan Arttu-ukkinsa perään. Humoristisessa romaanissa eri sukupolviin kuuluvat päähenkilöt törmäävät monta kertaa toistensa omituisuuteen. Maria tutustuu paremmin ukkiinsa, vähitellen myös äitinsä ja mummonsa menneisyyteen. Sitä kautta löytyy rauha oman itsen ja oman elämän ka

nssa.

Tätä romaania oli hauska kuunnella, tarina tempaisi mukaansa.

 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Tämäkin romaani kertoo yhden perheen tarinaa 70-luvulta nykyhetkeen. Alussa perheen äiti sairastuu ja kuolee, sitten isä ja kaksi lasta yrittävät pärjätä kolmistaan, lopussa lapsistakin on jo tullut isovanhempia. Romaani on lakonisen toteava, samaan aikaan viiltävän suora ja hulvattoman hauska. Erityisesti nautin lapsuusvuosien kuvauksesta, mutta läpi kirjan kerronta on terävää ja tarkkanäköistä. 

Ihmettelen, että en ole romaanista nähnyt yhtäkään arvostelua tai sitä hehkuttavaa mainosta. Sen räiskyvänvärinen kansi kiinnitti huomioni äänikirjapalvelussa, ja onneksi.

 

Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

Tämä on takuuvarmaan Moriartya: rakkautta, huumoria, muutama salaisuus ja hankalia, moraalisia valintoja. Koko tarina rakentuu sen ympärille, kuinka 1930-luvun lamavuosina Sydneyssä pienellä saarella asuvat sisarukset Connie ja Rose löytävät naapurien mökkiinsä hylkäämän vauvan. He adoptoivat Enigman, jonka mysteeristä tulee koko Australiaa vielä vuosikymmenienkin jälkeen kiinnostava uutinen. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin jälkeläiset tuskailevat elämänvalintojensa kanssa, ja samaan aikaan Enigman arvoitus alkaa avautua. 

Ahmin.

Mies- ja naisnäkökulmia

Tartuin vähän arvellen tähän romaaniin; mitä annettavaa miehisillä kasvukertomuksilla minulle olisi? Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää osoittautui kuitenkin antoisaksi ja jopa samaistuttavaksi romaaniksi.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa: nykyajassa eronnut luokanopettaja Mika yrittää selvitä yksinhuoltajaisänä ja nettideittien maailmassa, ja 1910-luvulla Mikan isoisä huutolaispoika Kelpo yrittää lähinnä selvitä.

Molemmat tarinat kulkevat eteenpäin luontevasti. Kelpon elämän kuvaus on kiinnostavaa, vaikkakin ajoittain hieman ulkokohtaista, ja Mikan tarina soljuu eteenpäin tunnistettavana ja samaistuttavana. Lopussa tarinat sidotaan yhteen, minun mielestäni varsin sujuvasti. Tykkäsin tästä romaanista yllättävän paljon!

Varsinkin kun tämän jälkeen luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön, jossa siis Seitsemän veljeksen tarina on sijoitettu nykyajan Kumpulaan ja näkökulma on tarinan naishahmojen. Tätä romaania kohtaan odotukseni olivat korkealla, mutta vähän petyin siihen, kuinka hitaasti pääsin tarinan matkaan, ja kuinka vasta oikeastaan ihan lopussa hahmot alkoivat tuntua aidoilta ja oikeilta. Sinänsä romaanin rakentelu oli kiinnostavaa, mutta tällä kertaa minä tykkäsin enemmän miehisistä kasvutarinoista kuin naisten näkökulmista. 

Vél d'Hiv - vaiettuja tarinoita historiasta

Holokaustista kirjoitetaan jatkuvasti, ja säännöllisesti minäkin tartun niihin kirjoihin - varsinkin, jos näkökulma on sellainen, josta en ole aihetta aiemmin katsellut.

Viimeksi luin Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah -romaanin. Romaani kertoo siitä, kuinka kesällä 1942 Pariisin poliisi tekee laajan ratsian ja kerää suurimman osan kaupungin juutalaisista pyöräilystadionille odottamaan siirtoa muualle. 10-vuotias Sarah odottaa äitinsä ja isänsä kanssa pääsyä pyöräilystadionilta pois. Hänellä on kiire kotiin, koska 4-vuotias pikkuveli odottaa piilossa lukitussa komerossa. Kodin sijasta Sarah joutuu leirille.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Pariisissa asuva amerikkalainen Julia tekee lehtijuttua Vélodrome d’Hiver -ratsiasta. Yllättäen Julia törmää ranskalaisen miehensä perheen perhesalaisuuteen, joka liittyy jotenkin Sarahiin. Kun Julia selvittää menneisyyden tapahtumia, hänen oma elämänsä mullistuu.

Romaanin aihe on kiinnostava, silläkin, että se on Ranskassa yhä varsin vaiettu. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat tarinassa luontevasti rinnakkain, ja pääpaino on nykyisyydessä, mikä tekee kirjasta miellyttävän lukea myös heille, joita holokaustitarinat liikuttavat ylenpalttisesti.

Hippasen minua ärsyttää kertomistyyli, jota kutsuttakoon vaikka viihdekirjamaiseksi tyyliksi. Varsinkin nykyajassa kulkevassa tarinassa esiintyvä ulkonäön, vaatteiden, ihmissuhteiden kiemuroiden yms. kuvailu tuntuu turhalta - se jopa vähän syö vakavaa sisältöä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä: tarina rullaa sujuvasti, asia on tärkeä ja lukeminen tuntuu mukavalta.

Kuinkakohan pitkään näitä holokaustiromaaneja kirjoitetaan? Vielä tapahtumat ovat lähellä, ja on kiire kerätä kokijoiden ja silminnäkijöiden tarinat talteen. Tuleekohan holokaustista jossain vaiheessa vain yksittäinen tapahtuma historiassa, jotain, jota tapahtui niin kauan sitten, ettei sitä oikein jaksa muistaa? Vai pysyykö tämä poikkeuksellinen julmuus jälkipolvien mielessä hamaan maailmaan tappiin asti? 

Kirjasta on tehty myös elokuva Sarah's Key. Ennen elokuvaa kirja oli julkaistu Suomessa nimellä Avain.

Kaikuja 60-luvulta

Pidän Laura Honkasalon kirjoista. Niiden maailma tuntuu tutulta ja riittävän arkiselta, mutta silti uskottavalta ja huolella rakennetulta. Näin on myös Perillä kello kuusi -romaanissa.

Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvulle. Päähenkilö on Vuokko, edustusrouva, jolla on työhönsä uppoutunut rakennusinsinöörimies Risto, moderni omakotitalo Espoossa ja kaksi melkein aikuista tytärtä, joista varsinkin 16-vuotias Piitu on romaanissa keskeisessä osassa. Vuokon elämä menee sekaisin, kun hän tapaa Martin, nuoremman miehen, johon hän rakastuu.

Vuokon tarinan rinnalla kulkee Aunen tarina. Aune on Riston täti, vannoutunut vanhapiika, joka on keskittynyt suvun perinteiden kunnioittamiseen ja työhönsä sihteerinä. Työpaikalla tapahtuvat muutokset saavat myös Aunen elämän mullistumaan.

Välillä tarina siirtyy 90-luvulle. Risto on kuollut, ja tyttäret siivoavat hänen jäämistöään. Samalla siivotaan muistoja, suvun historiaa ja sen tarinoita, jotka näyttäytyvät eri näkökulmista kovin erilaisina.

Mielestäni tässä romaanissa kiinnostavinta oli ajankuva - 1960-luku piirtyy lukijan silmien eteen uskottavana. Tarina ja henkilöt edustavat omaa aikaansa, 50 vuoden takaista maailmaa. Rakastumiseen, eroamiseen ja elämänmuutosten tekemiseen liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin ajattomia.

VMP

Lainasin äitin hyllystä Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun. Takakansi lupasi katemortonmaista tarinaniskentää ja kartanoihin sijoittuvia salaisuuksia. Odotukset olivat siis korkealla.

Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.

Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.

Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.

Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.

Hienoja henkilökuvauksia

Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen, ja alkuvuodesta luin Pintti-romaanin. Sen sijoitan kohtaan 36, kirjassa ollaan yksin.

Pintti seuraa pienen teollisuuspaikkakunnan ja lasitehtaan elämää kolmen sisaruksen silmin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen kolmelle erilliselle päivälle noin yhden vuoden aikana. Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, ja oleellista on kolmen sisaruksen keskinäinen suhde ja heidän perheensä, ovat henkilöt kuitenkin jokainen vuorollaan varsin yksin elämässään päivän ajan.

En yleensä tykkää yhdenpäivänromaaneista (ja jostain lehtihaastattelusta luin, ettei tykkää Kinnunen itsekään), mutta jotakin kiehtovaa tässä romaanissa ja sen muodossa on. Kinnunen kirjoittaa hahmonsa eläviksi ja kiinnostaviksi; lukija pääsee vuorollaan jokaisen kolmen sisaruksen iholle.

Neljäntienristeyksen henkilöhahmot olivat myös kiehtovia, ja saman suvun tarina jatkuu myös Lopotti-romaanissa. Lopotissa pääosissa ovat Helena, Neljäntienristeyksen sokea tytär, ja Tuomas, Helenan veljen Johanneksen poika. Helena lähetetään Helsinkiin sokeiden kouluun ja homoseksuaali Tuomas etsii itseään ja paikkaansa suvussa. Vaikka tarinalla on kaksi päähenkilöä, kertoo se silti koko suvusta, ei vain sen yksittäisistä jäsenistä. 

En voi kuin ihailla Kinnusen taitoa kertoa koko suvun tarinaa yksittäisten henkilöiden kautta. Lukijan silmien eteen piirtyvät niin kotiseutu kuin suvun henkilötkin yhtä selvinä kuin he olisivat omaa sukua. Edellisessä bloggauksessa ihastelin Sofi Oksasen Helsingin homobaarien kuvausta, ja tässä  kirjassa Kinnunen (mitä ilmeisimmin) kertoo Turun homobaarikulttuurista 90-luvulla. Hyvin kuvaukseen pääsee sisälle, vaikkei itse olisi samoilla baaritiskeillä notkunutkaan.

Sijoitan Lopotin haastekohtaan 48, kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

5 Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ei ole vielä löytänyt tietään luokseni, mutta viime syksyn Finlandia-ehdokas Synninkantajat löytyi joululomalla äidin työpöydältä.

Synninkantajat kertoo 1970-luvun lopun lestadiolaisuudesta ja hoitokokouksista, joissa ihmiset pakotettiin tunnustamaan syntinsä ja tekemään pesäeron syntiin, käytännössä siis esimerkiksi lupaamaan, että jatkossa ei tervehditä uskottomia naapureita.

Rauhala kuvaa tätä aikaa muutaman keskeisen päähenkilön kautta. Aaron on alakouluikäinen poika, jolla on läheiset välit sekä isänisään Taistoon että äidinäitiin Aliisaan. Taisto on paikallisen rauhanyhdistyksen aktiivi, jolla on keskeinen rooli hoitokokouksissa. Aliisa laulaa kirkkokuorossa (syntiä), hänellä on ystäviä lestadiolaisten ulkopuolella (syntiä) ja kaiken kukkuraksi hänen tyttärensä Auroora heilastelee uskottoman nuorukaisen kanssa (syntiä). Sekä Auroora että Aliisa ovat hoidon tarpeessa, mutta eivät tahdo siihen suostua.

Kaikki nämä neljä päähenkilöä kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan, ja varsinkin Aaron jää puristuksiin keskelle eri suuntiin hapuilevia henkilöitä. Välillä otetaan etäisyyttä 1970-luvusta ja ääneen pääsee Taiston toinen lapsenlapsi, mies, joka tasapainottelee oman perheensä ja sukunsa tarinan välillä. Tehdessään tilejä selviksi menneisyyden kanssa hän matkustaaa, tutustuu erilaisiin kulttuuri-ilmiöihin ja minun tulkintani mukaan myös kirjoittaa sukunsa tarinaa, eli tämän romaanin tarinaa. Minusta kertojaratkaisu toimii hienosti: välillä ollaan tapahtumien keskipisteessä, välillä analysoidaan kauempaa.

Taivaslaulua on kehuttu sujuvasta kielestä. En pysty vertaamaan, mutta kyllä tässäkin romaanissa kieli kiinnittää huomion. Nimittäin luontokuvaukset ja luontoon liittyvät vertauskuvat. Ne ovat hienosti kirjoitettuja, mutta minä ahdistun pitkistä luontokuvauksista, minkä takia tämän romaanin lukeminen oli välillä pakkopullaa. Lestadiolaisuudessa vertauskuvien hakemiseen luonnosta on pitkät perinteet, ja romaanissakin se on nimenomaan Taisto, joka näkee luonnon tapahtumat selkeämmin kuin sen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Rinnastus toimii mainiosti.

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tähän kohtaan sijoitan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Se on syystäkin käännetty useille kielille.

Minähän rakastan sukujen tarinoita, ja Kinnunen kertoo yhden suvun tarinat sujuvasti. Hän ei turhia selittele, vaan näyttää, miten elää kolme peräkkäistä sukupolvea. Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa tämän kirjan itse, niin hyvä tämä on!

Minulla ei kuitenkaan ollut tarinaa kätilö Mariasta, joka elää jossakin selkosilla aviottoman lapsensa kanssa. (Selkoset tarkoittaa siis Koillismaata tai Kainuuta. Tarkemmin kirjassa ei eritellä kylää, mutta Kuusamosta olen joskus kuullut puhuttavan tämän kirjan yhteydessä.) Yhtään huonommaksi ei jää jo mainitun lapsen Lahjan tarina tai Lahjan miniän Kaarinan tarina. Äänen saa myös Lahjan aviomies Onni.

Tässä romaanissa kuvataan hienosti seutukuntaa ja sen uskonnollisuutta, jonkin verran myös kyläyhteisöä ja paljon sitä, minkälaista on elää syystä tai toisesta yhteisön ulkopuolella tai sen puristuksissa. Tarina kuljettaa lukijaa niin, että minä luin tämän päivässä enkä olisi malttanut kädestä laskea.

Riikka Pulkkinen on vaan niin hyvä!

Lukaisin helmikuussa Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin. Sen saivat kaikki halukkaat ladata helmikuun ajan e-kirjastosta itselleen. Tällainen mahdollisuus oli osa kirjastojen ja kustantajien yhteistä Koko kansa lukee -kampanjaa.

Minä olen kirja kirjalta yhä vaikuttuneempi Pulkkisesta. Kuten aiemmatkin pulkkiset, tämäkin romaani sisälsi oman henkilöhistorian ja sukuhistorian selvittelyä sekä ihmisenä kasvua. Perusnykyromaanimatskua siis, mutta ah, niin taitavaa! Lisäksi romaanissa oli kummallisia maagisen realismin sivumakuja, joita usein kammoan, mutta tähän nekin oli kiedottu kovin luontevasti.

Romaani kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälupauksesta, ja Joachimista, kannuksensa jo lunastaneesta ohjaajasta, jotka yhdessä tekevät näytelmää Berliinin muurin murtumisesta. Mielestäni kirjan keskeisiä teemoja ovat sisaruus ja muutkin perhesuhteet samoin kuin oman paikan löytäminen perheen historiassa - mutta myös maailmanhistoriassa. Berliinin ja Saksan yhdistyminen on koko romaanin läpi kulkeva sivujuoni.

Toistaiseksi Pulkkinen on onnistunut ihan mihin tahansa aiheeseen tarttuessaan. Toki jotkin onnistumiset ovat olleet minun mielestäni parempia ja suurempia kuin toiset; tämä Paras mahdollinen maailma ei ehkä ole ihan paras mahdollinen pulkkinen, mutta ei huonoinkaan. Mielenkiinnolla jään taas odottamaan lisää.

Kirottu Istanbul

Lähi-itä-aiheinen kirjallisuusmatkani jatkuu.

Turkkilaisen Elif Shafakin Kirottu Istanbul kertoo kahden parikymppisen tytön ja heidän sukujensa tarinan. Asya asuu Istanbulissa isoäidin ja lukuisien tätien kanssa. Armanoush asuu Arizonassa ja San Franciscossa. Hänen isänsä on armenialainen ja äitinsä periamerikkalainen - mutta nykyään naimisissa turkkilaisen Mustafan, Asyan enon, kanssa.

Armanoush matkustaa Istanbuliin selvittämään isänpuoleisen sukunsa juuria ja majoittuu serkkupuolensa kotona. Tämä kohtaaminen auttaa molempia nuoria naisia löytämään oman tarinansa.

Shafak on rohkeasti tarttunut aiheeseen, joka Turkissa halutaan vaeita kuoliaaksi eli armenialaisten kansanmurhaan ja turkkilaisten ja armenialaisten väliseen suhteeseen. Lopullisia ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta esittelemällä erilaisia ihmiskohtaloita se antaa monta hyvää näkökulmaa aiheeseen. Se myös auttaa ymmärtämään molempia osapuolia, turkkilaisia ja armenialaisia. Kumpaakaan puolta ei kuitenkaan päästetä helpolla, vaan Shafak näyttää myös, kuinka naurettavia ihmiset voivat olla jumittuessaan omiin oikeiksi luulemiinsa mielipiteisiin. Tai kuinka naurettavia ihmiset ihan ylipäätään ovat; kirjan huumori on välillä lämmintä ja välillä pisteliästä mutta asettaa aina ihmiset omalle paikalleen.

Romaanin kerronta on aisteja hivelevä: tarina pursuilee makuja, tuoksuja ja näkyjä. Minulle ainakin tuli hirveä hinku matkustaa Istanbuliin mahdollisimman pian (tai viimeistään sitten kun näkee, mihin suuntaan poliittinen tilanne tällä kertaa keikahtaa).

Tässäkin kirjassa ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa muodostaen tarinoiden verkon, joka huimaa ja huumaa. Minä tykkään tällaisista jutuista: salaisuuksista, yllättävistä yhtymäkohdista, yksittäisistä valinnoista, jotka ohjaavat ihmisen tai pidemmän päälle koko suvun elämää.

Aavikon tyttäret

Pitkällä sairaslomallani hortoilin aika monta kertaa kaupungilla ilman sen kummempaa tekemistä, ja monesti ohjauduin myös kirjakauppaan. Eräällä kerralla mukaan tarttui alehyllystä Nura Farahin Aavikon tyttäret. Se oli ollut lukulistallani jo pitkään mutta ei vaan ollut tullut vastaan. Mielelläni ostin sen omakseni, kun muutamalla eurolla sain.

Kun opetin vielä lukiossa, keräsin listaa muun kuin länsimaisen kirjallisuuden klassikoista ja toisaalta kirjoista, jotka kertovat kulttuurien kohtaamisesta tai vähemmistökulttuureista. Kyllä tämäkin kirja sille listalle olisi päässyt, koska se on ensimmäinen suomalaisen somalitaustaisen kirjailijan romaani. Voi olla, että kirja ei aivan täytä noita luettelemiani kriteereitä, mutta jonkinlainen kirjallinen virstanpyykki se suomalaisen kirjallisuuden kentässä on; nyt meillä on myös somalitaustaisia maahanmuuttajakirjailijoita!

Vaikka sana onkin vähän tyhmä, ja koko käsite alleviivaa me ja muut -asetelmaa. Mutta virstanpyykki se silti on, koska näen tämän maahanmuuttajakirjailija-ajatuksen välttämättömänä väliasemana matkalla kohti monikulttuurisempaa kirjallista kulttuuria. Toisaalta aina on tärkeää tuntea omat juurensa, ja jokainen kirjailija hyödyntää niitä omassa tuotannossaan.

Niin myös Nura Farah. Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pikkutytöstä keski-ikäiseksi naiseksi. Samalla kerrotaan myös muista naisista, jotka kuuluvat Khadijan elämään. Tapahtumat sijoittuvat Somaliaan 1900-luvun puolivälin tienoille. Somalia itsenäistyi vuonna 1960, ja kirjassa tämä tapahtuu, kun Khadija on kolmen lapsen äiti.

Romaani kertoo paimentolaisyhteisön elämästä ja naisen asemasta siinä. Kirja ei alleviivaa, vaan kertoo tarinoita, joiden kauttaa aukeaa ikkuna tähän kulttuuriin ja sen tapoihin. Tarinankertojana Farah onkin taitava: kertomuksista muodostuu kokonaiskuva yhden naisen elämänpolusta.

Toisaalta romaania vaivaa pieni keskeneräisyyden tunne. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja välillä ongelmat ratkeavat liian helposti. Tämä sopii tarinamaisuuteen, mutta suuri sukuromaani tämä kirja ei vielä ole. Ehkä seuraava romaani jo on? Joka tapauksessa Aavikon tyttäretkin on lukemisen arvoinen teos! Se näytti ainakin minulle palasen maailmaa, johon en olisi ilman kirjaa päässyt. 

Sukuhistoria

Tiedättehän sen tunteen, kun on niin syvällä jonkin kirjan maailmassa, että vaikka sitä maalaisi lautoja ja naulaisi niitä terassin kattoon, niin samalla miettii, mitä henkilöille mahtaa seuraavaksi tapahtua ja miksi ne käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät?

Tällä kertaa tällainen kirja oli Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Romaanin alussa viisikymppinen Helena, Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, valmistautuu uransa merkittävimpään ensi-iltaan. Takaumina kerrotaan kuitenkin Helenan suvun tarinaa niin, että kaiken kaikkiaan kirja kertoo tämän tanskalaisen suvun tarinaa neljän sukupolven ajalta.

Tarina alkaa, kun natsi-Saksa valloittaa Tanskan. Naisiin menevä kyläpastori Thorvald ja hänen uskollinen vaimonsa Greta kuuluvat vastarintaliikkeeseen. Sodan jälkeen tarina seuraa pappispariskunnan kaksosten, pohdiskelevan Leon ja iloluonteisen Leifin, aikuistumista ja perheenperustamista. Leo ja oopperalaulajan urasta haaveileva Ninni saavat tyttären Helenan. Uraansa keskittyvän Helenan tarinan kautta tutustutaan myös hänen ulkopuolisuutta tuntevaan tyttäreensä Sophieen.

Jokainen sukupolvi vuorollaan tekee omat virheensä. Yksittäisistä henkilökohtaisista valinnoista tulee merkityksellisiä ja ne vaikuttavat ihmiskohtaloihin monta sukupolvea eteenpäin. Puhumattomuuden takia omaa menneisyyttä ja sitä kautta myös omaa itseä on vaikea ymmärtää.

Juuri tällaista kaunokirjallisuuden pitää olla: Tarina imaisee mukaansa heti alussa ja pitää pihdeissään loppuun asti. Kirjan henkilöt ovat tosia ja persoonallisia, mutta heidän tekonsa kuitenkin sellaisia, että lukijan omasta henkilöhistoriasta löytyy sopivia vertailukohtia. Tapahtumat lomittuvat todelliseen historiaan luontevasti.

Miksen minä muuten ole aiemmin lukenut juuri mitään, missä kerrottaisiin, millaista Tanskassa oli toisen maailmansodan aikana? Kirja oli hirveän kiinnostava tästäkin syystä. Lukijat, antakaa toki vinkkejä, jos tiedätte muita kaunokirjallisia teoksia, joiden kautta voisin tutustua Tanskan lähihistoriaan!

Tapahtumien rytmi kiihtyy kohti loppua, niin että kirjaa ei malta laskea käsistään. Aivan loppu tulee vähän töksähtäen ja on ehkä hieman ohut verrattuna siihen johtaneisiin tapahtumiin - mutta hyvin Holst kannattelee tarinan ihan loppuun saakka. Ei kannata jättää lukematta tämän yhden poikkipuolisen sanan takia! Vaikka monenlaiset kirjat voivat olla vaikuttavia ja ihania, minä tykkään eniten tällaisista paksuista ja monikerroksisista tarinoista. Siksi olen aina iloinen, kun löydän uuden sellaisen.

Sonaatti Miriamille

Muistattekos vielä sen Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja? Se oli pinnalla jokunen vuosi sitten, ja silloin minäkin sen luin ja muistaakseni ihan tykkäsinkin. En kuitenkaan muista kirjasta yksityiskohtia sen tarkemmin. Nyt luin Olssonin Sonaatti Miriamille -romaanin, ja luulen, että se jää paremmin mieleen. Kirja kertoo Adamista, joka menettää tyttärensä, tulevaisuutensa, Uudessa-Seelannissa. Tulevaisuuden menettäminen saa hänet etsimään menneisyyttään. Hän ei tunne sukunsa menneisyyttä, jota hän lähtee etsimään Puolasta. Oman menneisyytensä hän on jättänyt 20 vuotta sitten Ruotsiin, jonne palaa ottamaan sitä takaisin itselleen löydettyään sukunsa menneisyyden Puolasta. Tämä on oikein kiva kirja siitä, ettei itseään voi täysin tuntea, jos ei tunne sukuaan ja sen historiaa.