lauantai 30. toukokuuta 2015

Katseita 60-luvulta

Vieläkö joku miettii, mitä tehdä tänä viikonloppuna? Minulla on ehdotus. Vielä tämän ja huomisen päivän Ateneumissa on Ismo Höltön näyttely. Hölttö valokuvasi (erityisesti) 1960-luvulla Suomea ja (erityisesti!) suomalaisia.

Itse olin nähnyt kuvia lehdissä, mutta näyttely meinasi mennä ohi suun - niin lyhyen aikaa se on esillä. Onneksi ehdin: nämä kuvat kannattaa ehdottomasti nähdä.

Hölttö kuvaa ihmisiä läheltä. Kuvattavat katsovat rohkeasti ja avoimesti kameraan. Minusta katsojana on uskomattoman hienoa, että saan katsoa näitä viidenkymmenen vuoden takaisia ihmisiä silmiin ja tavoittaa jotakin heidän tunteistaan ja ajatuksistaan. 

Mietin myös, mitä näistä kuvattavista on tullut. Hölttö kuvaa paitsi ihmisiä, myös 1960-luvun Suomea. Kuvissa näkyy, kuinka erilainen Suomi tuolloin oli Helsingissä ja Pohjois-Karjalassa. Suomi on myös nykyään kovin erilainen kuin tuohon aikaan; monissa kuvissa näkyy, kuinka Suomea ihan konkreettisesti rakennetaan.

Facebookini uutisvirta on viime aikoina täyttynyt hallituspäivittelyistä ja turhautumisen tunteesta. Minä mietin näyttelyä kierrellessäni, etteivät nämä ihmiset varmastikaan ymmärtäneet elävänsä nousukautta, vaikka me nykyaikana näemmekin kuvissa kehityksen ja eteenpäin menemisen hurjan vauhdin. Maailmanpoliittinen tilanne oli 60-luvulla tulenarka, eikä Suomen sisäpolitiikassakaan vallinut täydellinen yhteisymmärrys. Silti ihmiset olivat valmiita tekemään töitä, luottamaan tulevaan ja ottamaan sen vastaan avoimin silmin. Poliittinen analyysini ei ole kovin syvällistä, eikä ota kaikkia puolia huomioon, mutta sen sijaan, että jatkuvasti tuskastelee nykyistä hallitusta ja sen ohjelmaa, voisi vaikka käydä tässä näyttelyssä ja miettiä, mitä sanottavaa näillä kuvilla ja kuvien ihmisillä on justiinsa sulle.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Teinitieteiskirjallisuutta

Kevät on ollut työntäyteinen eikä lukemiseenkaan ole ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi on nuortenkirjat! Huhtikuussa luin vihdoinkin Veronica Rothin Outolinnun. Viidesluokkalainen luki sen jo vuosi sitten ja ihastui, mikä oli siinä mielessä hyvä, että kun minä olin ahminut ensimmäisen osan, löytyi toinen osa Kapinallinenkin meiltä kotoa. Kolmatta osaa Uskollista odottelen vielä kirjastosta, mutta eiköhän näiden kahdenkin perusteella pysty jo bloggaamaan.

Rothin trilogia kertoo Trisistä, joka elää tulevaisuuden dystopiassa. Tämä yhteiskunta on jakautunut alaryhmiin jäsentensä luonteenpiirteiden mukaan. Tris ei kuitenkaan koe kuuluvansa yksiselitteisesti mihinkään ryhmään, mikä tekee hänestä erityisen. Tarinaan kuuluu myös hämäräperäinen salaliitto ja mureneva yhteiskuntajärjestys. 

Ihan perusscifikamaa siis - mutta miten ja milloin tästä tuli nuortenkirjamateriaalia? Alussa mainittu viidesluokkalainen lukee jatkuvasti kirjoja ja kirjasarjoja, joiden peruskuvio on suunnilleen samanlainen. Sinänsähän tällainen juoni tarjoaa hedelmällisen pohjan nuortenkirjojen peruskauralle, siis sille kuinka päähenkilö pohtii loputtomiin omaa identiteettiään ja suhdettaan ympäröivään yhteisöön. Nuortenkirjojen mainstreamia tästä tuli kuitenkin varmaan vasta Nälkäpelin myötä.

Suurinta osaa niistä kirjoista, joita nuori meillä lukee, en viitsi vilkaista toista kertaa. Outolintu-trilogia on kuitenkin genressään myönteisesti erottuva poikkeus. Kerronta on raikasta ja sujuvaa. Henkilögalleria ei ole ihan täydellisen mustavalkoinen, kuten nuortenkirjoissa usein. Tarina yllättää välillä varsin positiivisesti, ja lehdistä olen vähän lukenut ja päätellyt, ettei trilogian loppu ole liian helppo tai halpa.