torstai 31. joulukuuta 2009

Lomalukemistoni

Siskokulta oli ostanut kaikille joululahjaksi levyjä. Veljet olivat tyytyväisiä saadessaan sellaista musiikkia, jota pitää kuunnella pitkään, kunnes se sitten kolahtaa. Paras musiikki on kuulemma sellaista, että ensin se ei kuulosta oikein miltään paitsi ehkä vaikealta, mutta kun levyä on pyörittänyt kymmeniä kertoja, siitä löytyy aina jotain uutta. Minä olin todella iloinen saadessani levyn, josta tiesin jo nimestä, että tästä tykkään: minun musiikkini kuulostaa hyvältä heti ensimmäisestä kerrasta alkaen!

Moni suhtautuu kirjoihin samalla tavalla kuin minä populaarimusiikkiin. Jos tarina ei vedä mukaansa heti alusta, kirja jää lukematta. Kirjojen suhteen minä jaksan olla kärsivällinen. Monesti tarina pääsee vauhtiin vasta pitkäveteisen alun jälkeen. Tai kirjan kieleen pääsee sisälle vasta puolessavälissä. Oikeastaan suhtaudun hieman epäilevästi liian helppoihin kirjoihin. Aliarvioidaanko tässä nyt lukijaa, kun kaikki vaikuttaa niin helpolta? Tai jos teksti rullaa liian sujuvasti, lukija alkaa pelätä lopun lässähtävän.

Luin joululomalla Miina Supisen Liha tottelee kuria. Sen lukeminen oli niin vaivatonta, että vaikka tarkoitus oli joulunpyhinä vain lukaista muutama sivu yöpalaksi, ahmin sitä useampanakin yönä (vaikka eihän siitä riittänyt niin pitkäksi aikaa kuin olisi toivonut!). Sepäs oli tavattoman hauska kirja! Kärjistetystä huumorista huolimatta oli helppo nähdä kirjan henkilöissä tuttuja luonteita ja kuvioita omasta lähipiiristä, ja jotain myös omasta itsestä. Supisen teksti on kuitenkin sellaista, ettei yhtäläisyyksien tajuaminen kirjan ja todellisuuden välillä aiheuta häpeää ja syyllisyyttä, vaan itselle on helppo nauraa. Minua ilahdutti myös se, että kirjan huumori kantaa loppuun saakka - oikeastaan se vain paranee loppua kohti. Lisää tällaista ja pian, kiitos!

Joulu ei ollut kirjojen suhteen yhtä tuottoisaa aikaa kuin yleensä. Jos ei oteta lukuun niitä kirjapaketteja, jotka annettin lapsille ja vanhemmille yhteisiksi, sain YHDEN kirjan. Ja se vaikutti sellaiselta, että en usko kertovani siitä täällä uskomattoman upeana lukukokemuksena. Onneksi sain ihanilta työkavereilta läksiäislahjaksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Työurani on sellaisessa vaiheessa, että saan vain määräaikaisia työsuhteita, mutta ainakin saan vuoden tai puolen välein mukavia läksiäislahjoja!

Ihanaa aikaa tämä loma, kun on aikaa lukea ilman sen kummempia tavoitteita tai päämääriä. Em. teosten lisäksi olen lukenut lapsille Kolmea iloista rosvoa ja Saiturin joulua (uppoaa hyvin jo 6-vuotiaaseenkin) ja itsekseni lehtiä ja sarjakuvia (Fingerporia, Myrkkyä ym. klassikoita...). Niin, ja muutama tovi vierähti äidin kirjoittaman sukuhistorian kanssa. Siinä oli samojen muovikansien väliin koottu monta arkillista kiinnostavia juttuja isotädeistä ja -sedistä. Loppujen lopuksi kirjoissa ja elämässä on kyse samasta asiasta: tarinoista ja niiden tulkinnasta.