Ruotsalainen James Bond riehuu Venäjällä

Martin Österdahlin kirja Armoton todellisuus tarttui mukaan kirjastosta vain tiettyä tarkoitusta varten: täyttämään lukuhaasteen kohdan 26, kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö. Arvasin, että löydän jonkin viihdyttävän ruotsalaisen dekkarin tähän kohtaan!

Tosin Österdahlin dekkari ei toista perinteisiä ruotsidekkari-kliseitä. Se kertoo vuodesta 1996, jolloin Venäjän tilanne ei ole vielä mitenkään tasainen, vaan monet tahot kamppailevat poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Kirjan päähenkilö Max Anger on kuin ruotsalainen James Bond, joka vuoroin järjestää, vuoroin selvittää kansainvälisiä selkkauksia.

Kirja on sujuva lukea kuin mikä tahansa Dan Brown tai Robert Harris. Koko ajan sattuu ja tapahtuu, mutta päähenkilöt ja lukija pysyvät seikkailun tahdissa mukavasti. Kansainvälisen politiikan lisäksi pitää selvittää vähän henkilökohtaisen historian salaisuuksia, eli kiinnostusta pidetään yllä monella tasolla.

Henkilögalleria on hieman kliseinen, mutta ruotsalaisella twistillä - otan vastaan homoseksuaalit hahmot tervetulleena moniäänisyytenä. Tarinan ratkaisut ovat toimivia, ja se on mielestäni aika paljon: homma toimii, kun jälkeenpäin mikään juonenkäänne ei jää kaivelemaan.

Cafe Intrigo

Ad Libris tarjosi tilauksen yhteydessä muutamalla eurolla Håkan Nesserin Café Intrigoa. Totta kai tilasin sen, Nesserhän on dekkarijumala, ja luulin saavani jonkin pokkarin. Paketissa tulikin tiiliskivi, joka sisältää neljä pienoisromaania.

Kaikki ne ovat hyvin tyypillisiä Nesserin dekkareita, pohdiskelevia ja juoneltaan verkkaisia, mutta kuitenkin hieman arvaamattomia. Parissa (Rein ja Rakas Agnes) minäkertoja pimittää lukijalta tietoja melkein tarinan loppuun asti, joten tämä teos pääsee Helmet-lukuhaasteessa paikalle 22, kirjassa on epäluotettava kertoja.

Ihan Nesserin parhaimmistoa nämä tarinat eivät ole, mutta varsin luettavia kuitenkin. Kolmesta näistä on tehty elokuva, jotka varmaan lähtevät levitykseen ihan näinä päivinä. Taidan katsoa.

Ruotsalaisia dekkareita - valitse mieleisesi

Ann Rosman: Fyrmästarens dotter

Rosmanin Fyrmästarens dotter on laadukas perusdekkari. Tarina kulkee melko sujuvasti lomittain nykypäivässä ja menneisyydessä. Henkilöt ovat uskottavia ja tapahtumapaikkana ihana saaristo, usein jopa veneet. Sijoitan tämän kohtaan 25, kirjassa ollaan saarella.

Jan Mårtenson: Döden gör en tavla

Jan Mårtensonin dekkareiden päähenkilö on antiikkikauppias Johan Homann, joka ajautuu selvittämään rikoksia ja murhia, vaikka nauttiikin tosiasiassa eniten hyvästä ruuasta ja siamilaiskissansa seurasta. Tämä kirja on vuodelta 1981, ja kestää vielä ihan hyvin lukemista, vaikka sen tapahtumat ovatkin aika verkkaisia verrattuna nykydekkareihin. Kirjassa seikkaillaan Tukholmassa, Genevessä ja New Yorkissa selvittämässä taideväärennöksiä ja hämäriä kuolemantapauksia. Haasteessa se pääsee kohtaan 39, kirjassa lennetään.

Jan Mårtenson: Silverapostlarna

Päätin testata myös muutaman vuoden takaista Homann-seikkailua. Sankari on 40 vuodessa vanhentunut vain 10 vuotta, mutta hänen elämänsä on muuttunut vauhdikkaammaksi. Myös henkilöitä on tullut lisää, mikä näkyy jo takakannessa, mistä syystä haastekohta 4, kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä, on nyt täytetty.

Sofie Sarenbrant: Avdelning 73

Sarenbrantia on kovasti kehuttu. Valitsin miehen hyllystä Avdelning 73:n, joka ei ole kirjailijan esikoinen. Dekkari jatkaa jo edellisessä kirjassa alkanutta tapahtumasarjaa: rikostutkija Emma Sköld makaa sairaalassa tajuttomana. Kirjan alkuosa on hyvinkin rauhallinen - psykologista jännitystä kasvatetaaan pikkuhiljaa - mutta loppua kohti alkaa tapahtua. Kirja loppuu ihan järkyttävään cliffhangeriin. Meillä oli seuraavakin kirja hyllyssä, joten tartuin siihen, mutta kirjailija oli päättänyt järjestää asiat ihan eri tavalla, mitä minä olisin toivonut. Se kirja jäi sitten lukematta. Tätä en osaa sijoittaa mihinkään haastekohtaan, mutta voihan sitä muutenkin lukea kuin haasteeseen. (Ja on tässä esimerkiksi isovanhempia, jos juuri sinulla on se haastekohta täyttämättä.)

Maria Lang on Ruotsin ensimmäinen dekkarikuningatar

Yksi lempparidekkaristeistani on Maria Lang. Ihastuin hänen kirjoihinsa, ja erityisesti Christer Wijkiin, jo 12-vuotiaana. Vuosien 1949 ja 1988 välillä kirjoitetut tarinat ovat varsin klassisia dekkarijuonia ilman väkivallalla mässäilyä, ja monessa kirjassa on rikostarinan lisäksi jokin ruotsalaiseen kulttuuriin liittyvä teema. Langin avustuksella olen tutustunut esimerkiksi Ruotsin maantietoon, oopperamaailmaan ja moniin ruotsalaisiin kirjailijoihin.

De röda kattorna -dekkarissa seikkaillaan Värmlannissa, Selma Lagerlöfin ja monen muun ruotsalaisen klassikkokirjailijan kotiseuduilla. 25-vuotias Bodil on viettänyt kesäloman Englannissa ja on huolissaan, koska pikkusisko Ingalillistä ei ole kuulunut koko kesän aikana kuin yhden kortin verran. Bodil palaa koti-Ruotsiin ja aloittaa kuumeisen siskon etsinnän.

Romaanin ruotsin kieli on välillä vähän vanhahtavaa, mutta pääasiassa varsin ymmärrettävää. Sama teos löytyy kyllä suomeksikin Punaiset kissat -nimellä. Tämä ei ole parasta Langia, mutta varsin nautittavaa kumminkin. Jos häneen ihastuu, niin kirjat eivät onneksi lopu heti kesken. Silläpä sijoitankin tämän haastekohtaan 24, kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Oletko muuten jo katsonut Netflixistä Maria Lang -filmatisoinnit, joissa Tuva Novotny on Puck ja Ola Rapace Christer Wijk? Suosittelen! On sarjassa mukana Puckin aviomies Einarkin, mutta kuten kuvasta saattaa päätellä, hän ei ole sarjan sankari. Ola Rapace täyttää kaikki odotukset, joita koskaan olen asettanut Christer Wijkille, ja se on aika paljon se.

1793

Tulevaisuuden jälkeen sukelsin historiaan, nimittäin Niklas Natt och Dagin romaaniin (ja vuoteen) 1793. Tämä Tukholmaan sijoittuva historiallinen dekkari esittelee ruotsalaista yhteiskuntaa aikana, jolloin hyvinvointi oli vain harvojen oikeus.

Dekkarijuoni on kuvottava. Hyvin rakennettu ja kiinnostava, mutta pahoinvointia aiheuttava. Romaanin henkilöistä monet ovat iljettäviä, päähenkilötkin ovat varsin ristiriitaisia. Arkipäiväisiäkin tapahtumia kuvataan inhorealistisesti. Kaikki tämä korostaa sitä, että vuonna 1793 Ruotsi ei ollut mikään unelmayhteiskunta.

Toisaalta juuri siksi tämä kirja kannattaa lukea, tutkia menneisyyttä ja oppia siitä. Se täytyy olla myös Natt och Dagin tavoitteena, näyttää, miksi muutos oli välttämätön.

Kirja sopii siis sekä historiafriikeille että dekkarien ystäville, mutta ei  ihmisille, jotka eivät siedä väkivaltaa tai sen jatkuvaa uhkaa.

Dekkarien aatelia

Håkan Nesser on kova. Jo hänen nimensä laittaa odottamaan hyvää dekkaria. Odotuksia kasvattaa, jos samaan kirjaan ovat eksyneet kaksi Nesserin suurta salapoliisia, Van Veeteren ja Gunnar Barbarotti. Tällainen uskomaton paketti on De vänsterhäntas förening.

Tarina alkaa 1950-luvulta, jolloin kaksi opettajan nöyryyttämää alakoululaista päättää perustaa yhdistyksen, johon ovat tervetulleita vain vasenkätiset. Vuosien varrella yhdistyksen jäsenmäärä kasvaa kuuteen. 90-luvun alussa neljä jäsentä menehtyy tuhopoltossa, joka kohdistuu hotelliin, jossa yhdistys kokoustaa vanhojen aikojen muistoksi. Viides katoaa heti palon jälkeen, joten Van Veeteren kumppaneineen ajattelee tapauksen ratkenneen. Hänen ruumiinsa löytyy kuitenkin 20 vuoden päästä, ja 75-vuotispäiväänsä viettävä Van Veeteren tarttuu tapaukseen uudelleen. Samaan aikaan Ruotsissa tapahtuu murha, joka tuo Barbarottin mukaan tutkintaan.

Nesser on taitava, sekä juonen kehittelyssä että kielen käytössä. Minä tykkään myös hänen salapoliisiensa sekavista filosofisista pohdinnoista. Tässä dekkarissa lukija (tai ainakin tämä lukija) arvaa murhaajan ehkä vähän liian aikaisin minuun makuuni, mutta sitä ennen kertoja johdattelee lukijaa harhaan niin monta kertaa, että jännitys säilyy loppuun asti.

Rakkautta Gotlannissa

Teen kirjastossa aika usein herätehankintoja. Kauppakeskuksen kirjastossa tulee usein viikonloppuostosten lomassa valittua lukemista aika nopeasti, niin silläkin kertaa, kun mukaan tarttui Anna Janssonin Anopit ilman rajoja.

Ajattelin, että mukaan tarttui jotain ruotsalaista perusrakkaushömppää. No juu, näin toki olikin, mutta vasta kotona kirjaan tarttuessani tajusin, että kirjailija on yksi ällökkidekkaristeistani ja tapahtumapaikka tietenkin Gotlanti. Visby ja Gotlanti kiinnostavat aina, joten aloitin lukemisen ristiriitaisissa odotuksissa.

Anna Jansson on ihan passeli viihdekirjailija, ainakin tämä kirja oli parempi kuin monet hänen dekkarinsa. Kolme kampaajasiskosta eri puolilla Gotlantia järjestävät kampaamotoiminnan lisäksi vispilänkauppoja asiakkailleen. Samalla käydään toki läpi omiakin rakkaushuolia. Mitään korkeakulttuuria tämä ei todellakaan ole, mutta ihan hauskaa ja viihdyttävää lukemista, johon voi tarttua esimerkiksi siinä tapauksessa, että Gotlanti kiinnostaa.

Kesän viihdevinkit

Lukuhaaste alkaa olla siinä vaiheessa, että en millään saa kaikkia lukemiani kirjoja enää haasteeseen - vaikka olen yrittänyt säästää helpot haastekohdat viimeiseksi.

Tässä postauksessa esittelen lyhyesti joitain kesällä lukemiani kirjoja, joita yhdistää helppolukuisuus ja suuri viihdearvo.

Sain kirjastosta nekin Indrek Harglan apteekkari Melchiorit, joita en vielä ollut ehtinyt lukea, Olavisten kirkon arvoituksen ja Gotlannin pirun, jotka ovat muuten ihan ensimmäinen ja viimeinen kirja tallinnalaisesta apteekkarista kertovassa sarjassa. Hyviä ovat, vieläkin. Arvostan todella Harglan tyyliä - kuinka sujuvasti mutta kuitenkin uskottavasti hän kirjoittaakaan keskiaikaisesta Tallinnasta ja sen asukkaista.

Juhannuksena kävin Visbyssä ja halusin matkalukemiseksi jotakin Gotlantiin sijoittuvaa. Miehen hyllystä löytyi Mari Jungstedtin dekkareita, joista valitsin mukaani ensimmäisen, Den du inte ser -nimisen. Se oli ihan ok, mutta ei mikään ikimuistoinen, joten seuraavan osan taidan lukea vasta seuraavalla Gotlannin-matkallani. Ruotsalaiset naistenlehdet näyttivät kehuneen taitavaa ihmiskuvausta. Itsehän en lainkaan siedä dekkarijuonta häiritsevää päähenkilöiden välistä lempeilyä.

Seuraavalla matkalla luin uima-altaan reunalla Sophie Hannahin The Mystery of Three Quarters -dekkaria. Hannah kirjoittaa Hercule Poirot'lle uusia seikkailuja. Tämäkin oli ihan luettava romaani, mutta ei vedä vertoja Christielle. En pidä siitä, kuinka lähelle Hannahin kertoja menee Poirot'ta, usein jopa hänen päänsä sisälle. Ei ole myöskään Christien voittanutta siinä, kuinka ratkaisu kiertyy auki vasta ihan tarinan lopussa.

Dekkarien lisäksi olen lukenut yhden chicklit-romaanin, Laura Honkasalon Vie minut jonnekin. Tässä ei etsitä rakkautta, vaan omaa itseä ja hyvää tapaa olla ja elää. Kolmikymppinen päähenkilö huomaa, ettei ehkä haluakaan ihan samoja asioita (lapsia, omakotitaloa, farmarivolvoa jne.) kuin avopuolisonsa. Romaani on viihdyttävä, hauskakin, ja tarjoaa myös lukijalle mahdollisuutta miettiä, onko oma elämä sen näköinen kuin itse toivoo.

Hiihtolomalukemista

Hiihtolomasta on jo kuukausi eli on vallan sopiva aika blogata hiihtolomalla luetuista kirjoista. Kun muu perhe lasketteli, minä luin. Tai no, kävelin ja luin, pelkällä lukemisella olisin kuitannut haasteesta useammankin kirjan.

Luin Emelie Scheppin toisen dekkarin Vita spår. Se menee haasteessani kohtaan 42, kirjan nimessä on adjektiivi. Tämä oli ihan oivallinen jännäri huumekaupasta, ja mielestäni parempi kuin Scheppin esikoinen.

Ruotsalaisia dekkareita edustaa myös Leif GW Perssonin Kan man dö två gånger. Häpeäkseni tunnustan, että tämä on ensimmäinen lukemani GW - mutta ei ehkä viimeinen. Tartuin kirjaan, koska minua kiehtoi ajatus siitä, että ruotsalaiselta autiosaarelta löytynyt pääkallo kuuluu naiselle, joka on kuollut vuosia aiemmin tsunamissa. Tämä hedelmällinen lähtökohta dekkarille auttoi minua kuittaamaan haasteen kohdan 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, siis Ruotsiin ja Thaimaahan. Positiivisena yllätyksenä tuli romaanin huumori ja mainio henkilögalleria etunenässä rikoskomisario Evert Bäckström, joka kaikessa sikamaisuudessaan on täydellisen hurmaava.

Ruotsalaista sana- ja kuvataidetta edustaa myös Åren kirjastosta måfålla valitsemani Kvinnor ritar bara serier om mens. Se saa olla haasteen kohta 41, valitse kirja sattumanvaraisesti. Sarjakuva-antologia käsitteli kuukautisia hauskasti, kipeästi, välillä samaistuttavasti ja välillä täysin käsittämättömällä tavalla.

Näiden lisäksi luin lomalla Dan Brownin Origin-romaanin, 46, kirjan nimessä on vain yksi sana. Se oli juuri niin mukaansatempaava kuin danbrownit ruukaavat olla. Tarinakin oli kiinnostava eikä liian vaan juuri sopivan mielikuvituksellinen.

Tartuin lukuhaasteeseen

Tänä vuonna heräsin tähän Helmet-lukuhaasteeseen ajoissa, eli eilen. Vuotta on vielä 11 kuukautta jäljellä, joten ehtinen lukea 50 kirjaa ajoissa. Monenlaisia kirjoja pitäisi ehtiä lukemaan - ja nyt jo mietiskelen, miten kaikki ne kirjat, jotka haluan lukea, saan haasteeseen mukaan. Arvaan kuitenkin, että koska olen kilpailuhenkinen ja haasteita rakastava, luen loppuvuodesta paljon sellaista, mikä muuten jäisi lukematta.

Olen ollut pari viikkoa sairaslomalla, joten minulla on ollut mukavasti aikaa lukea. Emelie Scheppin Märkta för livet (suomeksi Ikuisesti merkitty) on haasteen kohta 3, kirja aloittaa sarjan. Ruotsalainen dekkari kertoo syyttäjä Jana Berzeliuksesta. Vauhdikas murhatutkimus laajenee rikosvyyhdeksi, jossa laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa ovat keskeisiä teemoja. Samalla syyttäjän omasta menneisyydestä paljastuu asioita, jotka yhdistävät hänet rikoksiin. Jana Berzelius -kirjoja on meilläkin hyllyssä vielä vino pino, jota varmaan jonakin laiskana hetkenä käyn madaltamaan. Sarjan aloitus oli ainakin mukaansatempaava ja kiinnostava, joskin ajoittain hämmentävän epälooginen.

Haasteen kohta 38 on kirjan kannessa on kulkuneuvo. Tähän kohtaan haluan sijoittaa Alexander McCall Smithin My Italian Bulldozer -romaanin. Tämän lainasin appiukolta. Tykkään Mma Ramotswe -kirjoista, ja ajattelin, että tämä olisi vähän samanlainen. Kirjan tunnelma onkin samalla tavalla hyväntahtoinen ja kerronta rauhallista. Ei tämä kuitenkaan ihan samanlainen huumoripläjäys ole, vaan romanttinen tunnelmapala, jonka pääsisältö on se, että mies etsii itseään ja rakkautta Toscanassa. Ja jos joku on sitä mieltä, että puskutraktori ei ole kulkuneuvo, niin tässä kirjassa se sitä todellakin on.

Lotus Blues

Joskus olen tainnutkin kirjoittaa Kristina Olssonista. En tykännyt ihan hirveästi. Viime kesäksi mies osti itselleen Lotus Bluesin, jota on kovasti hehkutettu joka paikassa, joten ajattelin kokeilla uudemman kerran.

Kannatti. Kirjan henkilögalleria on kiinnostava. Päähenkilö Martin Benner onnistuu olemaan samaan aikaan ärsyttävä ja sympaattinen. Snobi, pinnallinen ja ilkeäkin naistenmies ja työnarkomaani juristi on myös omistautunut isä ottotyttärelleen. Minä lähdin alussa hieman vastentahtoisesti hänen matkaansa, mutta tarinan myötä häneen ei voinut olla kiintymättä.

Tarinakin on mielenkiintoinen. Bennerin pitäisi etsiä todisteet sille, että itsemurhan tehnyt viisinkertainen sarjamurhaaja on viaton. Hyvin pian sekä päähenkilölle että lukijalle selviää, että tapaus ei ole mikään yksinkertainen juttu, vaan hankala valheiden, korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden verkko, johon takertuu jokainen, joka sitä yrittää selvitellä.

Tästä tulee vähän mieleen Millennium-trilogia - asiat eivät ole sitä, miltä päällepäin näyttävät ja valheita paljastavat henkilöt joutuvat ongelmiin. Myös tätä hupia on jäljellä vielä kaksi osaa. Hyvä niin!

Ruotsalaisista dekkareista

Luin jostakin naistenlehdestä Viveca Stenin haastattelun, ja ajattelin, että hänen kirjojaan voisin kokeilla lukea. Muutaman viikon päästä siitä löysinkin kirjastosta Sisäpiirissä-romaanin. Lainasin, luin ja olin ihan tyytyväinen. Tarinan juoni oli ihan ok ja se syy, miksi alunperinkin kiinnostuin, eli Tukholman saariston ja Sandhamnin kuvaus, riittävää.

Toisella kirjastoreissulla vastaan tuli useampi jatko-osa, jotka otin mukaani ja ryhdyin lukemaan. Kesti yli puoli kirjaa ennen kuin rupesin ihmettelemään sitä, miksi henkilöt olivat niin kovasti muuttuneet. Luinkin Camilla Läckbergia, Merenneitoa tarkemmin sanottuna. Hemmetti, onko pakko laittaa kaikkien ruotsalaisten dekkarien kanneksi auringonlaskun värjäämä merimaisema?! Kyllähän siinä väkisinkin menee sekaisin. Jotakin näiden kirjojen omintakeisuudesta kertoo myös se, että henkilögalleria oli molemmissa ihan riittävän samankaltainen, että olisin heti tajunnut lukevani eri henkilöistä. Nyt olen sitten lukenut muutaman Läckbergin.

Ne ovat kyllä varsin viihdyttäviä. Tapahtumapaikka on Fjällbacka Ruotsin länsirannikolla. Kaiken Tukholman ja Gotlannin jälkeen on melkein eksoottista olla Göteborgissakin! Jokaisessa kirjassa kulkee nykyajan tapahtumien rinnalla jokin lähihistorian mysteeri, mikä kyllä nostaa niiden arvoa ruotsalaisten dekkarien genressä. Luettuani sarjan loppupään suomeksi huomasin, että meillähän on koko alkupää ruotsiksi kirjahyllyssä. Samaten Netflixistä löytyy Fjällbackamorden-sarja, josta katselin jo ensimmäisen osan. Se oli ehkä vähän valmiiksi pureskeltu, mutta kuitenkin ihan katsottava. Nyt on sitten varaa valita, millä lailla aivojaan tänä syksynä turruttaa. Ihan rinnan näitä ei kyllä viitsi nauttia, tai menee jännitys molemmista.

Elämää 14-vuotiaan silmin

Minustahan on aina kiva parittaa ja niputtaa kirjoja erilaisin perustein näissä bloggauksissani. Tällä kertaa tulin lukeneeksi lähekkäin kaksi kirjaa, jotka kertovat maailmasta 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Ensialkuun näitä kirjoja ei olisi arvannut kavereiksi, mutta kyllä ne sitä ovat.

Ensin luin Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaanin. Tämä kirja on niitä, jotka ovat olleet lukulistalla pitkään. Kirja kertoo Pohjanmaan peräkylässä 1980-luvun lopulla asuvasta 14-vuotiaasta nuorukaisesta, jonka elämän täyttävät kirjeiden kirjoittelu parhaiden tyttökavereiden kanssa, Madonna ja haaveilu sirkuselämästä, poptähteydestä tai mistä tahansa muusta kuin omasta, epätäydellisestä ja väärältä tuntuvasta elämästä.

Kohta Ihmepojan jälkeen tartuin Håkan Nesserin kirjaan Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Tämän kirjan takakansitekstin muistan lukeneeni joskus kiinnostavan nimen takia, mutta silloin jätin kirjan vielä hyllyyn. Nyt otin mukaani, koska olen löytänyt Nesserin (vähän samaan tapaan kuin jotkut löytävät Jeesuksen). Tämän kirjan poimin dekkarihyllystä, mutta ihan perinteinen dekkari se ei ole, vaikka kirjassa murha tapahtuukin. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Erik, joka viettää kesälomaa 1960-luvun alussa ruotsalaisessa peräkylässä kesämökillä isoveljensä ja ystävänsä kanssa.

Taustatarinat kirjoissa ovat siis peräkylämaisemia lukuunottamatta hyvinkin erilaiset, mutta kirjoissa on myös paljon yhteistä. Ihmepojan päähenkilön isä saa kirjan alussa sairauskohtauksen ja makaa yhden kesän sairaalassa, kunnes kuolee. Erikin äiti viettää kesänsä syövän takia sairaalassa, ja vaikka häneltä se käykin hitaammin, kuolema odottaa tässäkin tarinassa.

Molemmissa kirjoissa 14-vuotias poika on minäkertoja, ja molemmat pojat käsittelevät myös vanhemman sairastamista ja kuolemaa. Torjuen, väistellen ja varsinkin Ihmepojassa sen lopulta myös hyväksyen. Toisaalta koko elämä 14-vuotiaana on kirjojen mukaan sellaista, että hankalia asioita mieluummin vähän väistää kuin varsinaisesti ajattelee.

Toinen tärkeä teema molemmissa romaaneissa on seksuaalinen herääminen. Ihmepojan päähenkilö on ihastunut samoihin poikiin kuin hänen tyttökaverinsa. Homoseksuaalisuus ei ole kirjassa mikään pääteema, jolla revitellään, vaan ennemminkin yksi osa oman itsen löytämistä, joka kulkee rinnalla siinä pohdinnassa, mitä kaikkea ulkomaailmalle näytetään ja kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla. Kirjan lopussa päähenkilö uskaltaa. Nesserin kirjassa seksuaalisuus on suuremmassa osassa läpi kirjan - 14-vuotiaat henkilöt ajattelevat tyttöjä ja seksiä jatkuvasti ja puhuvatkin siitä säännöllisesti, vaikka kokemukset jäävät tässä vaiheessa lähinnä haaveiksi. Kyllä se oma elämä ja seksuaalisuuskin sen osana sitten tarinan jatkumisen myötä löytyy.

Molemmat kirjat ovat varsin helppolukuisia, mikä johtunee kirjailijoiden omasta, selkeästä ja vauhdikkaastakin tyylistä. Silti molempiin kirjoihin mahtuu suvantokohtia, joissa ajattelulle jää aikaa. Mielestäni näissä molemmissa kirjoissa kuuluu hyvin 14-vuotiaan pojan ääni, jota kannattaa kuunnella, koska todellisuudessahan se, mitä 14-vuotiaiden miehen alkujen suusta tulee, ei aina houkuttele aikuista jäämään kuuntelemaan. Ajatukset vaikuttavat kuitenkin olevan hyvin samanlaisia sekä 60-luvun alussa että 80-luvun lopussa - mikseivät siis myös 2010-luvulla?

Kun en tykkää, niin en tykkää

Ei pitäisi tehdä heräteostoksia. Kirjoissakaan. Cittarissa oli tosi halvalla pokkari, jossa oli Anna Janssonin kaksi ensimmäistä Maria Wern -romaania. Lankesin, lukaisin, lässytykseen tukehduin.

Joskus olen tännekin kirjoittanut yhdestä Maria Wern -dekkarista, johon en ollut erityisen ihastunut. Myös nämä kaksi tarinaa ärsyttivät enemmän kuin ihastuttivat. Sinänsä tarinat molemmissa dekkareissa ovat ihan vetäviä, mielenkiintoisia ja jännittäviä. Mutta kirjojen kerronta saa minut repimään hiuksiani! Pitkään selostetaan asiaankuulumattomia ja pieniä yksityiskohtia (joiden tarkoitus on kai tehdä henkilöitä, miljöitä ja tapahtumia todenmakuisemmiksi) ja sitten juoni hyppää yhtäkkiä hirveällä harppauksella eteenpäin ilman järkevää syytä. Eniten ärsyttää ehkä juuri se, että henkilöistä kerrotaan asioita (tai henkilöt tekevät asioita) joilla ei ole juurikaan tekemistä tarinan kanssa. Toinen raivostuttava juttu on se, että tapahtumat eskaloituvat aina äärimmäisyyksiin.

Ensimmäisessä, Vaitelias jumala -nimisessä romaanissa mielenvikainen murhaaja sieppaa Maria Wernin tyttären, joka löydetään ja pelastetaan juuri ennen paleltumiskuolemaa. Kalpeat ja kuolleet -romaanissa Maria Wern riutuu itse melkein hengiltä toisen murhaajan vankina. Ihan peruskamaa varmaan jokaikiselle ruotsalaispoliisille, että tällaista tapahtuu puolen vuoden sisällä.

Kirjojen puolustukseksi sanottakoon, että ne lukee nopeasti ja tarinoissa on sen verran vahva imu, ettei niitä keskenkään halua jättää. Palasin kuitenkin näiden jälkeen riemulla Cunninghamin kimppuun - siitä myöhemmin.

Joulun dekkaritaivas

Joulunajan luin pelkästään dekkareita. Olipas virkistävää! Suurin osa oli miehen kirjahyllystä; pitäähän minun pysyä kartalla siitä, mitä se lukee.

Aloitin Carin Gerhardsenin Pepparkakshuset-dekkarilla. Se on todella perinteinen ruotsalainen lajityyppinsä edustaja ja, mikä parasta, varsin helppolukuinen. Tosin välillä juoni etenee sutjakasti sen takia, että kaikki juonenkäänteet eivät ole erityisen hyvin motivoituja ja ratkaisut tipahtelevat taivaasta. Kokonaisuus ei kuitenkaan kärsi mahdottoman paljon.

Mies on lukenut koko viime syksyn Jussi Adler-Olsenin kirjoja. Pitihän minunkin viimein tarkistaa tämä Tanskan lahja dekkarimaailmalle. Luin Fasanjägarna-nimisen väkivaltailottelun. Sinänsä kirja on hyvin kirjoitettu: juoni pysyy erittäin hyvin kasassa, kielessä ei ole valittamisen sijaa. Mieskin on kehunut Adler-Olsenia maasta taivaisiin. Minua kuitenkin häiritsi kirjan maailmankuva: päähenkilö Carl Mørck on ainakin tässä kirjassa varsinainen sovinisti - ja aika lailla rasistikin. En tiedä, jaksanko pysytellä moisen mulkeron kelkassa useampaa kirjaa.

Siispä siirryin taas uuteen kirjailijaan, Arne Dahliin ja Mörkertal-romaaniin. Kirja oli keskeltä sarjaa, mikä saattoi olla virhe. Nyt tiedän henkilöhahmojen henkilökohtaisten elämien kaikki edeltävät tapahtumat. Toisaalta minä en lue dekkareita siksi, että haluaisin henkilöiden erityisesti kehittyvän. Toki se on plussaa, että pitkässä sarjassa myös henkilöt ovat realistisia, siis muuttuvat ja kasvavat ihmisinä, mutta pääasia on kuitenkin rikos ja sen selvittäminen. Se sujuu tässä kirjassa mallikkaasti. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta laadukkaasta ja vetävästä tuotteesta kuitenkin.

Parasta jouludekkareissani olivat tietenkin ne kirjat, jotka itse ostin lahjaksi. En miehelle, vaan lapsille. Toinen sai Piiraan maku makea -romaanin ja toinen Kuolema ei ole lasten leikkiä -kakkososan. Kirjat on kirjoittanut Alan Bradley, ja niiden päähenkilö on 11-vuotias Flavia de Luce. Flavia on aivan mainio salapoliisi: nokkela, nuuskiva ja totuutta sopivasti omiin tarpeisiinsa taivutteleva. Lisäksi hän on taitava kemisti, joka on erityisen kiinnostunut myrkyttämisestä. Kirjat sopivat lapsille: niiden maailma on 11-vuotiaan maailma eikä murhilla mässäillä. Mutta kyllä aikuinenkin lukee näitä ilokseen. Juonet eivät ole liian helppoja tai yksinkertaisia, ja 11-vuotiaan maailmassa on hulvattoman hauskaa.

ø

ø

Takuuvarma syysdekkari

Katselin vierestä, kun mies luki Håkan Nesserin De ensamma -dekkaria. Teksti oli miellyttävän suurta ja tulin lukeneeksi monta kappaletta ihan ohimennen – joten arvelin kirjan olevan kaikin puolin helppolukuinen. Kiinnostavakin se vaikutti olevan, koska lähes joka kerran, kun vilkaisin sitä, aukeamalla esiintyi ainakin kerran knulla-verbi. Niin että pitihän minun sitten tarkistaa, mitä nussimiskirjoja se mies lukee.

Jotenkin tämä kirja oli minusta erityisen kiinnostava. Ehkä se johtui kirjan uskonnollisesta pohdinnasta, ehkä siitä, että siinä myös nussittiin ja ryypättiin paljon. Kirja alkaa siitä, että metsästä löytyy keski-ikäisen miehen ruumis. Mies on pudonnut, hypännyt tai tönäisty alas kalliojyrkänteeltä. Sitten paljastuu, että 35 vuotta aiemmin miehen puoliso on pudonnut alas samalta jyrkänteeltä. Tuntuu epätodennäköiseltä, että molemmat olisivat vain pudonneet, joten Gunnar Barbarotti ja Eva Backman alkavat selvittää tapausta.

Romaanin rakenne on kiinnostava; tarina täydentyy vähitellen. Vuorotellen eletään nykypäivässä ja sen poliisitutkinnassa, vuorotellen 70-luvun alkuvuosissa, jolloin se, kenen näkökulmasta tapahtumista kerrotaan, vaihtelee. Lukija tietää enemmän kuin kukaan romaanin henkilöistä, mutta silti lopullista ratkaisua voi vain arvailla ja aavistella ihan loppuun asti.

Nesserin kieli ja kerronta ovat herkullisia, hän keksii uusia sanoja ja käyttää välillä mainioita kielikuvia ja sanaleikkejä. Välillä kerrontaa keventää huumori. Ainakin minä aion palata Barbarottin pariin mahdollisimman pian, tai viimeistään sitten, kun seuraavan kerran kaipaan helppolukuista mutta laadukasta dekkariviihdettä.

Terveisiä rantatuolista

Näin jälkikäteen ajateltuna olin kai varautunut hieman heikosti rantalomaan, kun olin varannut lukemisiksi kaksi naistenlehteä. Tosin lomasta olisi tullut enemmän toimintaloma ja vähemmän rantaloma, jos en olisi sairastunut flunssaan ja ollut pakotettu lojumaan rantatuolissa. Onneksi matkaseura oli kantanut mukanaan lukemista minunkin tarpeikseni.

Aloitin Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa -kirjasta. Romaania oli markkinoitu keski-ikäisen naisen Bridget Jonesina, mutta siinä oli kyllä paljon enemmän asiaa ja vähemmän vitsejä. Ehkä se siis oli hyvä? Ainakin se onnistui kiinnostamaan ja koskettamaan, vaikka vaihdevuosiaan elävän naisen ongelmat dementoituvan äidin kanssa eivät ihan ajankohtaisia olekaan. Oli siinä muutama ihan hyvä vitsikin.

Seuraavaksi luin Johanna Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat. Oi, se vasta olikin hyvä! Lukaisin kirjan parissa tunnissa altaan reunalla, koska se oli niin kertakaikkisen mukaansatempaava. Kirjailija kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan, käy läpi omia muistojaan ja näyttää lukijalle yhdenlaisen esimerkin kaikenkestävästä rakkaudesta. Kun isoisä on kuolemansairas, isoäiti ei halua jäädä yksin, ja yhdessä he suunnittelevat yhteisen lopun. Kirjaa voi lukea rakkaustarinana, oman menneisyyden etsintänä tai palasena juutalaisuuden historiaa. Ja kaiken päälle se on vielä hirmuisen helppolukuinen - ainakin minun mielestäni; matkaseuralaisella kesti kirjan lukeminen monta päivää, koska asioita piti kuulemma pysähtyä pureskelemaan.

Tässä vaiheessa oltiin lomaviikon neljännessä päivässä, joten oli pakko tarttua siihen kolmanteenkin kirjaan, joka matkassa oli. Se oli Melissa Hillin Kirjeitä San Franciscosta. Ihan hömppää, mutta ei mitenkään vastenmielistä, koska jumalattoman paksu kirja oli ahmittu seuraavaan iltaan mennessä.

Loppulomaksi hain hotellin vastaanoton hyllystä lukemista. Kiinnostavimmaksi osoittautui ruotsalainen dekkari, Kristina Ohlssonin Tusenskönor. Se on itse asiassa vieläkin kesken (johtuen ehkäpä kielestä) joten lopullista arviota en voi antaa, mutta ihan kiinnostavalta vaikuttaa tähän asti. Murhat, juonittelu ja pakolaisten salakuljetus ovat tämän dekkarin päärakennusaineet, jos jotakuta kiinnostaa.

Tämän loman opetus: älä koskaan lähde mihinkään reissuun ilman runsasta kirjastoa!