Pihka

Ane Rielin Pihka on pysäyttävä romaani, joka on monesti luokiteltu psykologiseksi jännäriksi. Sitäkin se on, mutta ei mitenkään perinteisellä tavalla.

Kansikin lupaa jotakin erikoista!

Pihkan tapahtumien keskipisteessä on alakouluikäinen Liv, joka asuu perheensä kanssa pienellä saarella. Perheen talo on saaren syrjäisessä päässä, jota yhdistää muuhun saareen vain kapea kannas.

Perheestä ja sen jäsenistä kerrotaan kolmen sukupolven ajalta; Livin syntymän jälkeen näkökulma on Livin. Asioiden katseleminen lapsen näkökulmasta etäännyttää lukijaa tapahtumista; siitä, että perhe ei lähde kotoaan juuri koskaan, paitsi isä ja Liv usein öisin etsimään "tavaraa, jota muut ihmiset eivät kaipaa", samoin kuin siitä, että isä päättää tukahduttaa isoäidin, että äiti lihoo monisatakiloiseksi eikä pääse liikkumaan sängystä ja että isä virittää pihalle ansoja tunkeutujia varten.

Pihka kertoo tarinan perheestä, jonka jäsenet välittävät toisistaan ja haluavat toisilleen vain hyvää, mutta joka pikkuhiljaa luisuus yhteisön ulkopuolelle ja alkaa toimia erilaisilla säännöillä kuin muut perheet. Tällaisesta aiheesta voisi kirjoittaa henkilökohtaisilla tragedioilla mässäilevän romaanin, mutta Pihka ei ole sellainen. Sen sijaan Riel kertoo sen kummemmin arvottamatta Livin perheen tarinaa - ja usein perhe ja sen jäsenet näyttäytyvät lukijalle kauniina. Minusta kirjaa oli helppo lukea, vaikka sen aihe ei ollutkaan mitenkään helppo. Loppuratkaisu on toimiva, ja kirjan lukemisesta jää hyvä mieli - tosin ajatukset palaavat kyllä Livin luo kerran jos toisenkin lukemisen loputtua.

Olisipa ihan ok olla iso

Minä en ole koskaan ollut lihava. En kyllä laihakaan sitten ihan lapsuusvuosien. Koko aikuisikäni olen ollut terveellisen normaalipainoinen. Paitsi ihan viime aikoina, kun olen tasapainoillut normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla.

Tosin: mitä välii. Ei pitäisi olla. Se on pääteema Pekka Hiltusen romaanissa Iso. Toisaalta: normaalipainostani huolimatta kirjan maailma on minullekin tuttu. Niin keskeinen asema painolla ja sopivassa painossa pysymisellä on tässä maailmassa.

Iso kertoo Annista, 37-vuotiaasta tuplamaisterista, jolla ei ole töitä eikä läheisiä ihmissuhteita. Koska hän on lihava. Anni ei kuitenkaan sulata ajatusta siitä, että hänen pitäisi muuttua, laihtua, tullakseen hyväksytyksi.

Romaani liikkuu eri aikatasojen välillä mestarillisesti. Romaanin nykyhetkessä Anni muuttaa Helsingistä takaisin pitkäaikaiseen kotikaupunkiinsa Tampereelle, rakentaa elämäänsä sillä hetkellä uusiksi ja samalla selvittelee omia ajatuksiaan. Näiden tapahtumien kanssa vuorottelevat leikkaukset Helsingin-aikaan ja painonhallintaryhmän tapaamisiin. Tässä ryhmässä Anni sanoo ääneen sen, mistä on jo pitkään hankkinut tietoa: lihavuus pelkästään ei ole terveysriski, vaan ainoastaan jotakin, minkä (länsimainen) yhteiskunta on luokitellut vääräksi. Anni muistelee välillä myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja nämä muistot lomittuvat sujuvasti muuhun kertomukseen.

Hiltunen rakentaa taitavasti tarinan, johon yhdistyy aimo määrä tietoa ja ajatuksia, jotka kyseenalaistavat vallalla olevan käsityksen lihavuudesta. Usein herättävimmät ajatukset tulevat esiin Annin sisäisessä puheessa, joka muotoutuu sujuvaksi ja ravistelevaksi ohjelmapuheeksi kaikenkokoisen ihmisyyden puolesta. Romaani laittaa miettimään myös omaa suhdetta painoon ja syömiseen. Kuinka voi olla, että minä, normaalipainoinenkin ihminen kipuilen välillä painon kanssa - kuinka paljon vaikeampaa reilusti ylipainoiselle ihmiselle on vain haistattaa paskat normeille ja odotuksille?

Anni kuitenkin pystyy tähän. Vähitellen, osittain, omat heikkoutensa tiedostaen ja lopulta niin rohkeaksi kasvaen, että hän uskaltaa avata suunsa ja puhua julkisesti. Iso on samaan aikaan Annin kasvutarina ja pamfletti lihavuuden hyväksymisen puolesta.