Kyllä ne Finlandia-palkinnot ihan aiheesta saadaan

Sain joululahjaksi Pajtim Statovcin Bollan, mutta sain tartuttua siihen vasta nyt loppukeväästä. Ajattelin, että se varmasti on loistava kirja, mutta arvelin sen myös olevan aika raskas kirja henkisesti, joten napostelin kaikenlaista hömppää ja annoin Bollan odottaa.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Bolla kertoo kahden miehen rakkaudesta. Toinen heistä on albaani ja toinen serbi, ja valitettavasti he tapaavat juuri ennen Kosovon sotaa. Bolla on myös tarina maahanmuutosta ja paluusta vanhaan kotimaahan, siitä, miten vaikeaa on sekä lähteä että palata.

Statovci kirjoittaa sujuvaa kieltä, jonka rytmi on välillä kiihkeä, välillä tasaisesti soljuva. Hän menee luontevasti monenlaisten hahmojensa nahkoihin ja kirjoittaa tarinoita, jollaisia en itse osaa edes kuvitella. Rajuista kohtaloista huolimatta hahmot ovat uskottavia ja heidän tunteensa ja ajatuksensa tunnistettavia. Statovcin romaanit vievät maailmoihin, joita en tunne, mutta jotka tarinoiden myötä tulevat minullekin tutuiksi.

Sijoitan tämän haastekohtaan 10, kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa.

Suomesta ja suomalaisuudesta

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut useamman Suomeen ulkomailta muuttaneen kirjoittajan tekstejä Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta. On kiinnostavaa ja usein hauskaakin katsella itseään ulkopuolelta, jonkun toisen silmin.

Varailin kirjastosta luettavaa ja jostain pulpahtivat mieleeni Wolfram Eilenbergerin kirjat Minun suomalainen vaimoni ja Minun kolmikieliset kaksoseni. Sain ja luin ne saman tien.

Ensimmäinen on genrensä tyypillinen edustaja: lyhyissä tekstikatkelmissa esitellään kaikki se outo, mitä Suomessa on. Pidän kuitenkin Eilenbergerin tyylistä. Vaikka kirja on hulvattoman hauska, hän onnistuu välillä filosofoimaan syvällisesti. Lisäksi tekstillä on kehyskertomus: kirjan alussa valmistaudutaan suomalais-saksalaiseen hääjuhlaan ja lopussa se on juuri päättynyt. Noin puolessavälissä kirjaa tajusin, että minähän olen lukenut tämän aiemminkin, mutta hyvin se kesti toisenkin lukukerran.

Toisessa kirjassa Eilenberger ja vaimo ovat saaneet kaksoset, jotka ovat tapahtumahetkellä 7-vuotiaita. Tällä kertaa kaikki rakentuu sen ympärille, että kertojan pitäisi saada välitettyä lasten syntymäpäiväkutsut muille vanhemmille. Siinä sivussa pohditaan vanhemmuutta ja lasten kanssa elämistä Suomessa, Berliinissä, USA:ssa ja Kanadassa. Lukija saa taas nauttia humorististen sattumusten kuvauksista ja syvälle menevistä pohdinnoista.

Rodullistettua kirjallisuutta

En pidä yhtään sanasta rodullistettu. Ymmärrän kyllä, että asiat pitää tehdä näkyviksi, jotta ne voisivat tulla normaaleiksi, ja ehdottomasti kannatan sanojen haltuunottoa. Mutta rodullistettu-sanassa kaikuu siirtomaavaltahistoria ja kallonmittaaminen. Siinä mielessä ruskea tyttö -sanapari on oikein tervetullut!

Jos et yhtään tajunnut, mitä horisen, aloita lukemalla Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on johdanto siihen, että Suomessakin on muita värejä kuin valkoista, ja siihen, miten ruskeuteen pitäisi suhtautua. Ruskeille tytöille tämä on varmasti myös oman oikeutuksen manifesti. Tarpeellista, kiinnostavaa ja yleissivistävää. Minä sijoitan tämän haastekohtaan 1, kirjan kannessa on ihmiskasvot. Jos et saa kirjaa käsiisi, aloita täältä: www.ruskeattytot.fi

Vähän samasta aiheesta, mutta huomattavasti heppoisemmin kirjoittaa Chimamanda Ngozi Adichie kirjasessa Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifesti. Kyseessä on pitkä kirje, jossa kirjailija kertoo ystävälleen, miten kasvattaa tyttärestään feministi. Nigeriassa kasvanut kirjailija liittää feminismiin myös ylpeyden omasta igbo-kulttuurista. Minä sijoitan tämän kirjan haastekohtaan 10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirja on myös mielenkiintoinen todistuskappale siitä, minkälaisiin asioihin feministi törmää Nigeriassa. Osa on samoja kuin Suomessa, osa hyvinkin erilaisia.

Haastekohtaan 9, alle 18-vuotiaan suosittelema kirja, pääsee Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka asuu köyhällä mustien asuinalueella, mutta käy koulua valkoisten asuinalueella. Jo tästä ristiriidasta olisi riittänyt romaanin aiheeksi, mutta Starr joutuu näkemään lähietäisyydeltä, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä. Jos on yhtään katsonut uutisia viime vuosina, tietää kyllä, minkälaiseen mediamylly tällaisten tilanteiden ympärille muodostuu, ja romaani kertookin siitä, kuinka Starr painiskelee halun puhua ja tarpeen piiloutua välillä. Vaikka tämä on nuortenkirja, pystyy aikuinenkin nauttimaan lukemisesta. Tarinan herättämät ajatuskulut ovat varmasti yhtä tärkeitä nuorille ja aikuisille.

22 Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Tähän haastekohtaan ajattelin lukevani jonkin hienon ilmastodystopian, mutta kohta täyttyikin puolivahingossa ihan muulla.

Kirjastosssa tartuin Ansu Kivekkään Perhosveitsi-romaaniin. Takakansiteksti lupaili huumoria ja dekkaria, ja tapahtumien keskiössä on vantaalainen erityisluokka, joten minä olin aivan myyty jo ennen lukemista.

Olipas raikasta lukea välillä Vantaasta ja vantaalaisista! Kirjassa kuvataan paljonkin vantaalaisia paikkoja, ja päähenkilöt ovat sellaisia stereotyyppisiä vantaalaisia, joiksi ainakin me espoolaiset kuvittelemme vantaalaiset: alkoholisoituneita, maahanmuuttajia, lähiöiden asukkaita. [Huomautettakoon, että espoolaisuuteni on vasta pinta, joka on kertynyt seitsemän vuoden ajan. Vähintään yhtä kauan olen asunut aivan Vantaan rajalla juuri tuollaisessa edellä kuvaillussa lähiössä.]

Perhosveitsessä kerrotaan ysiluokasta, jonka kaikki oppilaat ovat erityisoppilaita. Kaikki kirjan henkilöt kietoutuvat jollakin tavalla tämän ysiluokan oppilaisiin; mukana menossa on varsinkin opettajia ja perheenjäseniä. Ysiluokan uusi opettaja on ympäristöihminen, joka herättää nuorisossa kiinnostukseen ympäristöasioihin, myös ilmastonmuutokseen. Se ei ole tässä kirjassa mikään keskeinen teema, mutta oleellinen juonen kannalta.

Oleellista on näyttää monenlaisia ihmiskohtaloita ja kertoa, että huonoista lähtökohdista huolimatta voi ottaa aktiivisen toimijan roolin. Tämä tärkeä teema kietoutuu sujuvaan tarinaniskentään, naurua kirvoittavaan replikointiin ja erilaiseen dekkarijuoneen.

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Alkuvuodesta luin kirjoja ja kaikille löytyi jokin paikka haasteessa. Nyt menen kirjastoon mukanani muistilappu, johon olen listannut puuttuvat haastekohdat. Puutetta paikkaamaan lainasin Pajtim Statovcin Tiranan sydän -romaanin.

On kyllä sääli, jos Statovci saa paikkansa kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa vain maahanmuuttajakirjailijana, koska romaani oli mielestäni loistava. Aiheena tosin oli maahanmuuttajuus; romaani kertoo nuorukaisesta, joka lähtee teini-ikäisenä kotimaastaan Albaniasta ja matkustaa sitten maasta toiseen omaa paikkaansa etsien.

Oman paikan etsiminen on yksi kirjan teemoista, mutta vielä suurempaan asemaan nousee identiteetin rakentaminen erilaisista palasista. Kirja herättää pohtimaan, kuinka paljon ja mitä osia voimme tietoisesti identiteettiimme valita. Kirjan päähenkilö asettuu eri sukupuoliin, jopa erilaisiin seksuaali-identiteetteihin tietoisesti. Hän valitsee itselleen kotimaan, menneisyyden, äidinkielen ja tulevaisuuden - kerta toisensa jälkeen.

Statovci kuljettaa tarinaa sujuvasti. Päähenkilön elämä rakentuu pala palalta. Lukija pääsee lähemmäs tarinan minäkertojaa kuin ihmiset, joita hän matkallaan kohtaa, ja tarina pitää loppuun asti otteessaan.

Luin tätä kirjaa rannalla hellepäivänä. Lukemiseni keskeytti ohikulkevan naisen kiljahdus. Hän selitti minulle auttavalla suomen kielellä, että Tirana on hänen kotikaupunkinsa ja siksi hän innostui nähdessään kirjani. Sitten hän kysyi, mistä romaani kertoo. Minäpä sitten avasin tätä tematiikkaa selkosuomella - mutta iloitsin siitä, kuinka kirjallisuus luo yhteyksiä ihmisten välillä mitä erikoisimmilla tavoilla.

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tähän kohtaan sijoitan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Se on syystäkin käännetty useille kielille.

Minähän rakastan sukujen tarinoita, ja Kinnunen kertoo yhden suvun tarinat sujuvasti. Hän ei turhia selittele, vaan näyttää, miten elää kolme peräkkäistä sukupolvea. Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa tämän kirjan itse, niin hyvä tämä on!

Minulla ei kuitenkaan ollut tarinaa kätilö Mariasta, joka elää jossakin selkosilla aviottoman lapsensa kanssa. (Selkoset tarkoittaa siis Koillismaata tai Kainuuta. Tarkemmin kirjassa ei eritellä kylää, mutta Kuusamosta olen joskus kuullut puhuttavan tämän kirjan yhteydessä.) Yhtään huonommaksi ei jää jo mainitun lapsen Lahjan tarina tai Lahjan miniän Kaarinan tarina. Äänen saa myös Lahjan aviomies Onni.

Tässä romaanissa kuvataan hienosti seutukuntaa ja sen uskonnollisuutta, jonkin verran myös kyläyhteisöä ja paljon sitä, minkälaista on elää syystä tai toisesta yhteisön ulkopuolella tai sen puristuksissa. Tarina kuljettaa lukijaa niin, että minä luin tämän päivässä enkä olisi malttanut kädestä laskea.

33. Selviytymistarina

Teini meni koulun kanssa katsomaan Wonder-elokuvan, ja opettaja pakotti oppilaat lukemaan kirjan ennen elokuvan katselua. Minäkin halusin lukea R.J. Palacion Ihme-romaanin.

Ihme kertoo 11-vuotiaasta Augustista, jonka pää on vaikeasti epämuodostunut, ja tarkemmin sanottuna hänen ensimmäisestä vuodestaan oikeassa koulussa.

Ihme on tyypillinen nuortenkirja. Se kertoo vaikeasta aiheesta huumorin kautta, tapahtumapaikka on koulu juuri sellaisena kuin se kaikissa nuortenkirjoissa ja -elokuvissa esiintyy, siinä päähenkilö kasvaa vähän enemmän itsekseen, tarinalla on useampi kertoja, jotka vuorottelevat jne.

Ihme on poikkeuksellisen ajatuksia herättävä ja lämminhenkinen tarina, jonka soisi jokaisen teinin lukevan. (Voi olla, että elokuvankin näkeminen riittää. Isompi teini näki leffan ja oli täysin myyty.) Augustin ja hänen ystäviensä kokemukset opettavat empatiaa ja erilaisuuden ymmärtämistä.

Opettajille vinkki: Tässä romaanissa on varsin lyhyet luvut ja teksti on helppolukuista. Suosittelen koulukirjastoihin koko luokan lukukirjaksi.

Kaikenlaisia peppejä

Tämä syksy on ollut töissä kovin kiireinen, ja vaikka nykyään pidän kiinni siitä, että luen koko ajan ainakin vähän, on lukeminen ollut hidasta eikä varsinkaan lukemisesta kirjoittamiselle ole ollut aikaa. Tein kuitenkin uuden aluevalloituksen, joka säästää aikaa jonkin verran. Tajusin, että istun autossa joka päivä ainakin tunnin, usein lähemmäs kaksi tuntia ja pahimpina päivinä yli senkin. Aloitin tämän ajan hyödyntämisen kuuntelemalla läpi kaikki äänikirjat, joita olen hankkinut töihin. Duudsonien jekkukirjasta en ajatellut puhua sen tarkemmin - ja se tekikin ehkä suuremman vaikutuksen lapsiin, joiden kanssa sen kuuntelin. Enemmän ajatuksia herätti Anja Snellmanin Parvekejumalat, joka kertoo Suomeen muuttaneen somaliperheen tyttärestä Aniksesta ja suomalaiseen perheeseen syntyneestä Allasta, joka palaa islamiin.

Ensin on pakko todeta, että äänikirjan kuunteleminen on alussa todella outoa. En saa pysähtyä makustelemaan niitä kohtia, joita haluaisin, ja toisaalta on pakko olla hidas joissain sellaisissa kohdissa, jotka normaalisti ohittaisin vauhdilla. Rytmiin kuitenkin tottuu vähitellen. Siihenkin tottuu, että pitää olla hetkessä kiinni, ettei mene mitään olennaista ohi. Esimerkiksi aikarakenteen seuraaminen on ensin hankalaa, ja lopussakin joudun pari kertaa tarkistamaan, mikä tapahtuikaan milloin.

Romaanissa kerrotaan tarina kahdesta tytöstä, joilla on erilaiset lähtökohdat ja lopulta myös hyvin erilaiset tavoitteet elämälleen. Helsinkiläisessä Virtasaaren lähiössä asuvien tyttöjen elämät kuitenkin risteävät monin eri tavoin. Kirjan jännite syntyy juuri siitä, miten tyttöjen elämät vertautuvat toisiinsa. Alla, josta on tullut Alla Zahra, kasvaa taiteilijaperheessä ilman rajoja ja rakentaa sitten itselleen tiukat rajat islamin avulla. Anis kasvaa perheen ja yhteisön luomien tiukkojen rajojen sisäpuolella, mutta kyseenalaistaa ne ja haluaa itselleen vapautta.

Suuri kysymys on, miksi joku haluaa rakentaa itselleen juuri ne rajat, jotka toinen kokee taakkana. Molemmat tytöt näyttäytyvät aktiivisina toimijoina. Alla Zahra valitsee itse uskontonsa. Aniksen toimijuutta pyritään rajoittamaan, mutta hän tavoittelee vapautta ja itsenäisyyttä. Molemmat tytöt ottavat vastuun omasta elämästään, vaikka ympäristö yrittää pakottaa heitä tiettyyn muottiin. Kiinnostava yksityiskohta on, että Alla Zahran ulkonäkö on kuin Ruotsin modernin Peppi Pitkätossun, Lisbeth Salanderin, ja hänkin on kuulemma taitava tietokoneiden kanssa. Anis miettii, minkälainen olisi tummaihoinen Peppi.

Kirjassa on monia muitakin kiinnostavia rinnastuksia Aniksen ja Alla Zahran välillä. Anis pääsee yliopistolle kuuntelemaan Al Goren luentoa ja nähdessään alastomat, valkoiset patsaat tuntee olevansa osa suurta länsimaista sivistystä. Alla Zahra ahdistuu patsaiden alastomuudesta. Tytöt ovat myös rakastuneet samaan poikaan, mikä aiheuttaa myös tapahtumien kärjistymisen surulliseen loppuunsa.

Omalla tavallaan Parvekejumalat on todella vaikuttava kirja: lukija tempautuu mukaan tyttöjen tarinaan, ja on helppo samastua molempien päähenkilöiden perustunteeseen, siihen, että on kahden kulttuurin välissä. Silti tähän kirjaan jää ulkopuolisuuden tuntu. Oletan, että sen takia kirjailija on päätynyt somalien nimissä suomenkielisiin ratkaisuihin, kuten tyttöjen nimiin Anis, Vanilja tai Fenkoli ja poikien nimiin Hiirihaukka ja Varpushaukka.

Kirja on aika kriittinen islamia ja somaliyhteisöä kohtaan. Toki se on vain yksi kuvaus siitä, mutta minua hieman häiritsee, että suomalainen kirjailija kirjoittaa ulkoapäin asioista, joista ei voi olla omakohtaista käsitystä. Jään odottamaan sitä aikaa, että Suomessakin on kirjailijoita, jotka voivat kirjoittaa islamista sisältäkäsin. Kritiikki on uskottavampaa, kun se tulee sisältä. Samaten toivoisin, että islam voisi näyttäytyä suomalaisessakin kirjallisuudessa monenlaisessa erilaisessa valossa, osana kulttuuria, erilaisissa muodoissaan, itsestäänselvyytenäkin.