Jotkut kirjoittaa ja toiset lukee

Taas äiti kysyi, enkö ole lukenut syyskuussa mitään. Olen toki - luin esimerkiksi Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Juu, kyllä se niin on, että usein niissä kirjoissa, joita julkisesti kovasti kehutaan, on jotakin merkittävää. Voihan Salmelaa tietysti kritisoidakin: esimerkiksi näkökulman vaihtaminen neljän (Vai montako niitä nyt oli?) kertojan avulla on vähän passé. (Jep, suhtaudun kirjallisuuteen vähän niin kuin jotkut vaatteisiin. Jokin on aina muotia, jokin on silloin tällöin muotia ja jokin on vain hetken muotia. Itseeni suhtaudun varsin ironisesti.) Mutta onhan se ihan helvetin hauskaa, että kertoja on auto tai kissa tai hieman yksinkertainen pehmolelupossu! Niin, oikeastaan kirja oli ensisijaisesti ja erityisesti hauska. Ja ironinen. Ilmankos kaikki hipsteritoimittajat ihastuivat siihen. Ja minä.

Aivan ihmeellistä, miten Slovakiasta suomeen muuttanut Salmela on voinut ottaa suomen kielen haltuun niin hyvin, että on osannut kirjoittaa tuollaisen kirjan. En tiedä, millaisen kirjan minä saisin aikaiseksi englanniksi tai ruotsiksi, mutta tuskin lukukelpoista kuitenkaan. Sisuunnuinpa sitten kuitenkin Salmelan suorituksesta sen verran, että päätin oppia paremmin ainakin ruotsia. Luin vihdoin loppuun sen Tusenskönorin (Kts. edellinen julkaisu.) ja Mats Lindstedtin Hemmapappa - med rätt att byta blöjor -tekeleen. (Anteeksi Mats Lindstedt, tarkoitin tietenkin teoksen!) Jos joku blogin lukija suunnittelee isyyttä, koti-isyyttä tai ylipäätään vanhemmuuden jakamista, niin tämän kirjan lukeminen ei varmaan haittaakaan. Itse asiassa siitä voi olla jopa hyötyä. Se on muuten omakustanne, eli sitä tuskin löytyy kirjastoistanne tai kirjakaupoistanne, mutta laittakaa virkailija tai myyjä tilaamaan!

Isiä ja poikia

Ostin ystävälle lahjaksi Nick Hornbyn Juliet riisuttuna, ja (tietenkin) luin sen ennen lahjan antamista. En ole mikään fanaattinen Hornby-fani, mutta olen kyllä pitänyt kirjoista ja niiden pohjalta tehdyistä elokuvista. Tämä Juliet, se kuitenkin jotenkin erityisesti kolahti. Romaani kertoo Tucker Crowesta, menneiden aikojen rocktähdestä, Duncanista, Tuckerin fanista, ja Anniesta, Duncanin elämänkumppanista. Tai oikeastaan romaani kertoo kyllä lähinnä Anniesta ja Tuckerista ja suhteesta, joka muodostuu heidän välilleen, kun Annie kirjoittaa fanifoorumille arvostelun Tuckerin uudesta levystä, joka ei itse asiassa ole mikään uusi levy, vaan kokoelma vanhan menestyslevyn demonauhoja. Ehkä minua viehättää se, että Annien ja Tuckerin suhde alkaa kirjeenvaihtosuhteena. Sähköpostillahan tässä on itsekin kaikki viimeisimmät parisuhteen tapaiset aloitettu ja pitkälti hoidettu ja usein lopetettukin. Toisaalta minua ihastuttaa Tuckerin ja hänen poikansa Jacksonin suhde. No, kaikki se, kuinka kaikki romaanin ihmissuhteet menevät limittäin ja vaikuttavat toisiinsa, se on niin aitoa ja totta. Ja myös hauskaa lukea.

Kun olin lukenut Julietin, kysyin lukuvinkkejä toiselta ystävältä, joka käski lukemaan Cormac McCarthyn Tien. Juu, sen saman, josta on tehty elokuva. Ahdistava elokuva. Kun yritin torjua lukusuosituksen vetoamalla ahdistukseen ja siihen, ettei kirja ole tyyliseni, päädyinkin jotenkin varaamaan kirjan saman tien kirjastosta ja lupaamaan, että luen sen heti, kun saan sen käsiini ja mieluiten kertaistumalla. Ei se ole minun tyyliseni, koska teksti on maalailevaa ja aiheen takia tunnelma on ahdistava, jos ei hirvittävä. Romaani kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat maailmanlopun maisemassa. Luonto on tuhoutunut, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet eivät ole enää kovinkaan inhimillisiä. En minä oikeastaan olisi halunnut lukea koko kirjaa, mutta minun oli pakko, koska sen tunnelma puristi otteeseensa. Sitä paitsi minun oli pakko saada tietää, mitä lopussa tapahtuu, muuttuvatko olosuhteet ja parempaan vai huonompaan. Mutta en kerro, lue itse kiinnostava kirja ihmisyydestä, toivosta ja isän ja pojan suhteesta.

Terveisiä rantatuolista

Näin jälkikäteen ajateltuna olin kai varautunut hieman heikosti rantalomaan, kun olin varannut lukemisiksi kaksi naistenlehteä. Tosin lomasta olisi tullut enemmän toimintaloma ja vähemmän rantaloma, jos en olisi sairastunut flunssaan ja ollut pakotettu lojumaan rantatuolissa. Onneksi matkaseura oli kantanut mukanaan lukemista minunkin tarpeikseni.

Aloitin Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa -kirjasta. Romaania oli markkinoitu keski-ikäisen naisen Bridget Jonesina, mutta siinä oli kyllä paljon enemmän asiaa ja vähemmän vitsejä. Ehkä se siis oli hyvä? Ainakin se onnistui kiinnostamaan ja koskettamaan, vaikka vaihdevuosiaan elävän naisen ongelmat dementoituvan äidin kanssa eivät ihan ajankohtaisia olekaan. Oli siinä muutama ihan hyvä vitsikin.

Seuraavaksi luin Johanna Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat. Oi, se vasta olikin hyvä! Lukaisin kirjan parissa tunnissa altaan reunalla, koska se oli niin kertakaikkisen mukaansatempaava. Kirjailija kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan, käy läpi omia muistojaan ja näyttää lukijalle yhdenlaisen esimerkin kaikenkestävästä rakkaudesta. Kun isoisä on kuolemansairas, isoäiti ei halua jäädä yksin, ja yhdessä he suunnittelevat yhteisen lopun. Kirjaa voi lukea rakkaustarinana, oman menneisyyden etsintänä tai palasena juutalaisuuden historiaa. Ja kaiken päälle se on vielä hirmuisen helppolukuinen - ainakin minun mielestäni; matkaseuralaisella kesti kirjan lukeminen monta päivää, koska asioita piti kuulemma pysähtyä pureskelemaan.

Tässä vaiheessa oltiin lomaviikon neljännessä päivässä, joten oli pakko tarttua siihen kolmanteenkin kirjaan, joka matkassa oli. Se oli Melissa Hillin Kirjeitä San Franciscosta. Ihan hömppää, mutta ei mitenkään vastenmielistä, koska jumalattoman paksu kirja oli ahmittu seuraavaan iltaan mennessä.

Loppulomaksi hain hotellin vastaanoton hyllystä lukemista. Kiinnostavimmaksi osoittautui ruotsalainen dekkari, Kristina Ohlssonin Tusenskönor. Se on itse asiassa vieläkin kesken (johtuen ehkäpä kielestä) joten lopullista arviota en voi antaa, mutta ihan kiinnostavalta vaikuttaa tähän asti. Murhat, juonittelu ja pakolaisten salakuljetus ovat tämän dekkarin päärakennusaineet, jos jotakuta kiinnostaa.

Tämän loman opetus: älä koskaan lähde mihinkään reissuun ilman runsasta kirjastoa!

Afrikasta niin kuin se on

Kolmen viikon lomailun jälkeen mieleni oli palautunut työvuoden jäljiltä ja pystyin keskittymään lukemiseen. Keskittymistähän ei tarvita ihan kaikenlaisissa lukusuorituksissa, mutta Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vaati täysipainoista paneutumista.

Kyllä minä olen katkera, kun ikäiseni ihmiset kirjoittavat romaaneja, jotka häikäisevät hyvyydellään ja saavat ajattelemaan, että tällaisen kirjan minä olisin halunnut kirjoittaa. Vaikka en minä olisi osannut Afrikasta kirjoittaa yhtä elävästi ja todellisesti kuin Hirvonen. Voin vain todeta, että tuollaistahan se on. Toisaalta sillä tavalla irvokasta ja epätoivoista kuin vain Afrikassa, toisaalta ihan samalla tavalla kurjaa kuin kaikkialla muuallakin - ja tietenkin myös yhtä kaunista kuin missä tahansa muualla.

Vaikka todenmukainen Afrikka-kuvakin on ihan riittävä syy lukea tämä kirja, Hirvosella on myös ihmiskuvauksen lahja. Kirjan henkilöt ovat rikkinäisyydessään ja pyrkimyksessään korjata säröjään aitoja. Hirvonen kuvaa hyvin sitä, kuinka satunnaista ihmisten välinen kohtaaminen on, ja millainen voima siinä on, kun se onnistuu.

Ai että, kyllä kannatti lukea. Nyt voinkin hyvällä omallatunnolla keskittyä kevyempään kesälukemiseen. Vai joko tänä kesänä lukisin ne Hesset, jotka kymmenen (10) vuotta sitten poimin yliopiston kirjaston poistoista ja jotka ovat vieläkin lukematta?

Väreilevä kaupunki

Olen aiemminkin myöntänyt henkilökohtaisen ongelmani keskittyä tekstiin, joka viipyilee, kuvailee ja keskittyy yksityiskohtiin. Sen vuoksi minulta meni kolme kuukautta Grégoire Polet'n Väreilevän kaupungin lukemiseen. Keskenkään en kuitenkaan voinut jättää. Romaani kertoo kuudesta päivästä Pariisissa (mikä ihana kaupunki!) ja useista (kiinnostavista!) ihmiskohtaloista, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Kirjan nimi on osuva: kerronta väreilee, pysähtyy herkuttelemaan yksityiskohdilla ja sitten yllättäen hypähtää toisaalle. Kaikki kietoutuu kuitenkin yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka ei päästä lukijaa otteestaan. Välillä kerronta on hidasta - se lähestulkoon pysähtyy paikalleen - mutta välillä tekstissä on hurjaa imua. Vaikka toisaalta romaani kertoo nimenomaan Pariisista, suuresta orgaanisesta kokonaisuudesta, joka koostuu yksittäisistä ihmisosasista, toisaalta myös noiden yksilöiden kohtalot kiinnostavat ja pakottavat lukemaan eteenpäin. Romaani kertoo henkilöidensä tarinoista vain lyhyen hetken verran, mutta silti hahmot jäävät päähän kummittelemaan, samoin kuin kirjan unenomainen tunnelma. Tämä kirja olisi pitänyt lukea yksinäisenä ja syksyisenä mökkiviikonloppuna, mutta toi se hetkittäisiä haikean ja kauniin melankolian tuulahduksia kiireiseen kevääseenkin.

Comic relief

Mademoiselle Henriikka http://www.city.fi/yhteisot/blogit/henriikkar/117909/ kyseli Facebookissa, mitä lukisi kesällä. Vastasin sarjakuvia. Ei se tarkemmin ajatellen mikään vitsi ollutkaan.

Lainasin kirjastosta viimeksi parikin sarjakuvaromaania: Lucie Durbianon Aarre on nopeasti lukaistava romanttinen seikkailu, jossa on pieni sinisukkainen pohjavire. Ville Rannan Kajaani kertoo Elias Lönnrotin vuosista Kajaanin piirilääkärinä. Rannan tyyli on kertakaikkisen vastaanpanematon. Kuvat eivät ole ensikatsomalla erityisen kauniita, mutta lähemmällä tarkastelulla ne paljastuvat varsin ilmeikkäiksi. Ranta kuvaa taidolla ihmistä, inhimillisyyden kaikkia puolia: kauneutta, rikkinäisyyttä, likaa, seksuaalisuutta... Myös Lönnrotin kohdalla. Seksuaalisuutta (ja hmm... ihmisen kaikkia puolia... rikkinäisyyttä, riippuvuutta toisesta, tarvetta uskoa...) Ranta kuvaa muuten erityisen taitavasti Paratiisisarjassa. Suosittelen varauksetta! Helsinkiläiset kirkkoon kuuluvat lukijat voivat ihailla Rannan piirrosjälkeä Kirkko&Kaupungin yleisönosastolla. Ne mielipiteet ovat herkullisen rehellisiä, jopa räävittömiä, mutta jonkun pitääkin paljastaa narrit.

Osaan minä vieläkin lukea!

Vihdoinkin kehtaan katkaista hiljaiselon. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi lukenut. En vain ole kehdannut kuuluttaa julkisesti, että olen minä lukenut yhden dekkarin ja vähän chick litiä ja Image-lehtiäkin olen lukenut. Juoppohullun päiväkirjankin luin ja siitä kirjoittamista harkitsinkin, mutta aika ajoi sen ohi (niin minun elämässäni kuin muutenkin).

Mutta tänään, tänään sain luetuksi oikean kirjan. Tai siis kirjan, jonka kehtaan tunnustaa lukeneeni. Se oli Tiina Lymin Susi sisällä. Sujuvaa komediaa pettämisestä. Vai onko se silloin automaattisesti tragikomiikkaa? Ei tämä kirja kuitenkaan pelkkää huumoria ole, vaan pinnan alla kuohuu. Lymi käsittelee aihetta kepeästi ja helppolukuisesti. Lukija pääsee tekstin tasolla helpolla. Aihe nousee ajatuksiin kuitenkin lukemisen jälkeenkin. Heti tiedän, keille suosittelen tätä kirjaa! Nimet jääkööt mainitsematta, mutta uskoisin, että kirja toimii vertaistukena, jos on joutunut katsomaan seksiaddiktin tai pettäjän sähläämistä läheltä.

Lymi on kirjoittanut tarinan sekä näytelmäksi että kirjaksi. Teksti on visuaalista; on helppo nähdä mielessään, miltä tilanne näyttäisi. Se ei kuitenkaan vähääkään syö kirjan hyvyyttä, vaan pikemminkin parantaa sitä. Tämä oli myös niitä kirjoja, joita lukiessaan nauraa ääneen. Monta kertaa.