Malttakaa vielä hetki!

Kyllä minä luen! En vain ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani. Mutta nyt lomailen, joten oletettavasti saan myös tekstin tai pari julkaistua. Ehkä jo huomenna. Joka tapauksessa pian.

Älsklingssvenska

Tykkäsin kyllä ruotsista jo yläasteella (vaikka opettajasta en kauheasti tykännytkään), mutta varsinaisesti ruotsista tuli minulle rakkauden kieli vasta aikuisiällä. Siis silleen ihan konkreettisesti tuli, kun tuo rakastettuni haluaa puhua omaa äidinkieltään vapaa-ajallaan, koska puhuu töissä tätä ensimmäistä kotimaista, ja minä taas koen suomenkielisen identiteettini niin vahvaksi ja hyvin tuetuksi, että ihan hyvin voin puhua ruotsia iltaisin ja viikonloppuisin.

Tai voisin, jos osaisin. Vuoden jälkeen se alkaa jo sujua, mutta olen kyllä hyödyntänyt kaikki mahdolliset apukeinot. Yksi niistä on ollut Fröken Senjan Senja opettaa -kielikoulu Facebookissa. facebook.com/senjaopettaa Nyt opettajatar Larsen on kerännyt koulunsa parhaat palat myös kirjamuotoon. Oletan, että kaikki lukijat ovat jostakin tiedotusvälineestä lukeneet tai kuulleet parviälyn synnyttämästä kirjasta ja uudenlaisesta joukkorahoituksesta, jolla se oli ensin aikomus julkaista ja jonka poliisihallitus viime hetkellä torppasi. Jos jollekulle asia on vieras, täältä voi perehtyä hankkeen historiaan ja dramaattisiin juonenkäänteisiin: senjaopettaa.fi

Minuun tämä kirja liittyy sillä tavalla, että loppukesästä Fröken peräänkuulutti Facebookissa oikolukijoita, ja hetken mielijohteesta ilmoittauduin mukaan. Laskeuduin viimeisellä lomaviikolla töiden tekoon lukemalla kirjaa alusta loppuun ja lopusta alkuun, kerta toisensa jälkeen. Mutta siitä tuli hyvä!

Sain omat kappaleeni viime viikolla, ja vaikka olen tekstin jo aika monta kertaa läpi lukenut, en ole voinut olla selailematta kirjaa. On se vaan hieno. Ja hauska. Ja sivistävä. Ja koska olen laiska, kopioin tähän saman arvion, jonka oikolukijan ominaisuudessa kirjasta annoin jo elokuussa: "Kieltä itsenäisesti opiskellessa on hankala arvata erilaisten merkitysten sävyeroja tai sitä, missä yhteydessä mitäkin nettisanakirjan antamaa vaihtoehtoa pitäisi käyttää. Senjan oppitunneilla oppii uusia sanoja ja näkee erilaisten idiomien käyttöä oikeanlaisessa ympäristössä. Laiskaa lukijaa viehättää se, että kirjaan on koottu Facebook-keskustelujen parhaat palat – siis ne, jotka usein jäävät lukematta, kun keskustelu on valunut Facebookin uutisvirtaa pitkin unohduksiin." Toimii muuten ihan saletisti uuden tiedon lähteenä niin suomen kuin ruotsin puhujillekin - ja niillekin, jotka osaavat jo molempia.

Tältä se näyttää. Taustan syklaami on omistettu lukioaikaiselle ruotsinopettajalleni, jonka katseestakin kukkaset lakastuivat. Tämän kirjan kyljessä ne kukoistavat, kuten huomaatte.

Lisää kesäpaljastuksia

Luulette varmaan, että olen lukenut loppukesästä Odysseuksen ja Hermann Hessen koko tuotannon, kun en ole ehtinyt bloggaamaan. Tai sitten epäilette, että olen tyttären tapaan ahminut Lasse-kirjoja, enkä luonnollisestikaan ole kehdannut paljastaa touhujani kenellekään. Helen Fisher on varmaan melkein niin kuin Lasse-kirjat... Joku lähikirjastossani on ollut innokas ostamaan Fisheriä ja vielä asettelemaan sitä houkuttelevasti hyllyyn. Joten minä olen tänä kesänä perehtynyt rakkauteen melko kvasitieteellisestä mutta varsin viihdyttävästä näkökulmasta. Hieman käytännönläheisempää oman elämän haltuunottoa olen harjoittanut lukemalla myös pari opasta uusperheille. Luin myös Jari Sinkkosen ja Timo Parvelan "Kouluun! Kirja ekaluokkalaisen vanhemmille" kuopuksen koulun aloittamisen kunniaksi. Ehkä kirja sopii paremmin sellaisille vanhemmille, joilla ei ole ollut mitään asiaa alakouluun kymmeniin vuosiin. Ihan mielenkiintoinen se kuitenkin oli, varsinkin Sinkkosen kirjoille tyypilliset sosiaaliporno-osuudet: "Kerran vastaanotolleni tuli lapsi, joka..." On niin tavattoman ihanaa huomata, että omat, välillä todella huonokäytöksiset lapset eivät todellakaan ole mitenkään pahimmasta päästä, vaan ihan normaaleja pikkukoululaisia. Huomenna alkaa taas koulutyö, mutta aion viettää lopun kesälomaani parhaalla mahdollisella tavalla: sängyssä peiton alla Mary Russell -dekkaria lukien.

Riisuttu mies

Lukuvuoden lopussa opettajan työhön kuuluu erottamattomasti elokuvien näyttäminen. Tai no, minun työhöni se kuuluu muulloinkin: mielestäni elokuvat ovat silloin tällöin käytettynä mitä parhainta pedagogiikkaa. Esimerkiksi Jalla jalla toimii suvaitsevaisuuskasvatuksena ja omanarvontunnon kasvattajana kiinteistönhoitajille. Olen joskus ostanut Aku Louhimiehen Riisuttu mies -elokuvan omaan kaappiini sillä ajatuksella, että sitä voisi joskus töissä käyttää, mutta en ole sitä itsekään ehtinyt katsomaan. Paitsi toukokuun lopulla, kun otin sen mukaan töihin yhdeksi vaihtoehdoksi, ja opiskeluryhmä päätyi juuri siihen.

Olipas niin kiinnostava elokuva, että on vielä heinäkuussakin pakko palata kirjoittamaan siitä, kun en toukokuussa ehtinyt! Ja vaikka tämä onkin pääasiassa kirjablogi.

Samuli Edelmann on Antti Pitkänen, pappi, joka painiskelee oman uskonsa kanssa eikä muutenkaan oikein tiedä, mitä elämältään haluaa. Hänen vaimonsa (Matleena Kuusniemi), pappi hänkin, haluaa miehestään piispan. Nuoruudenystävä (Mikko Kouki), luonnollisesti pappi, haluaa tavoittaa yhteiskunnan hyljeksimät. Ja onnistuukin siinä niin hyvin, että viina vie kuin kadun miestä. Pitkänen painii erilaisten vaatimusten kanssa: pitäisi olla uskollinen ystävä ja rakastava aviomies, samoin hyvä seurakunnan johtaja ja vakuuttava piispanvaaliehdokas. Pakkaa tulee sekoittamaan vielä nainen, johon Pitkänen ihastuu: vapaamielinen Vilma (Laura Malmivaara), joka ajaa Pitkäsen miettimään suvaitsevaisuutta ja kirkon tapaa kohdata erilaisuutta.

Harvassa kotimaisessa elokuvassa on pohdittu pappeutta ja uskallettu kurkistaa papin julkisivun taakse. Riisuttu mies todella riisuu papin alastomaksi. Välillä elokuva pohtii rohkeastikin ristiriitaa kirkon koneiston ja yhden papin kutsumuksen välillä. Samoin on mielenkiintoista, että uskalletaan näyttää pappi, joka on myös ihminen. Toisaalta elokuvassa ärsyttää se, että papit ovat yksityiselämässäänkin kummallisia hihhuliseurakuntanuoren irvikuvia, joiden suusta tulee jatkuvasti raamatunlauseita tai virrenpätkiä. Hei, en minäkään ole kotona ensisijaisesti opettaja, vaikka töissä olenkin! Samanlaisena ammattina pidän papinkin työtä - jopa sitä kutsumuspuolta - ei tuo opettajan työ niin ruusuista ole, että sitä viitsisi tehdä ilman jonkinlaiseta paloa siihen. Ärsyttää myös se, että ilmeisesti Louhimiehen mielestä se riittää hätkähdyttämään, että pappi juo viinaa, harrastaa seksiä (myös jonkun muun kuin puolisonsa kanssa) ja jopa riitelee vaimonsa ja esimiehensä kanssa. Elokuvassa on paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta se lässähtää, kun ajatukset jäävät monessa kohtaa kesken ja kovin pinnallisiksi.

Kummallinen on myös lopun kohtaus, jossa Pitkänen ratsastaa aasilla kirkkoon pitämään piispanvaalisaarnaansa. Joo, onhan se vahva ja kiinnostava rinnastus, mutta aasi turkulaisella kaupunkipihalla keskellä talvea? Mitvit? Onneksi elokuva ei lopu siihen - imelä happy endkin tuntuu hyvältä ratkaisulta skitsofreenisen aasin jälkeen.

Kesäkirjasto 2012

Ihanaa, kun on kesä ja loma, eli aikaa ja virtaa lukea. Minä kyllä luen ihan vääriä kirjoja ihan väärissä paikoissa. Ehkä myös väärään aikaankin.

Maalla luin Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -romaanin. No okei, oli ne hiljaisia päiviä sielläkin, ja kesälomasta siinäkin kirjassa oli kyse, mutta lomasta saksalaiseen pikkukaupunkiin, joten ehkä kirja olisi ennemmin sopinut kaupunkilomalle. Helppolukuisuutensakin takia sen olisi voinut ottaa aktiiviselle lomareissulle iltalukemisiksi, mutta toisaalta jos reissaa puolison kanssa, kirjan parisuhdekriiseily saattaa lisätä lomamatkoihin muutenkin usein kuuluvia riitoja. Tosin Loe vetää taas tuttuun tapaansa niin yli, että kirja saattaa auttaa asettamaan omat riidanaiheet oikeisiin mittasuhteisiin.

Helsingissä luin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjaa. On se kyllä uskomaton teräsmummu! Varsinkin kun kirjasta päätellen se ressaa ihan samoista asioista kuin muutkin mummut - ja silti lähtee seitsenkymppisenä valtamerilaivaseikkailulle.

Villa johdatteli meritunnelmaan, mutta purjehtimaan otin mukaan Mikko Rimmisen Nenäpäivän. Oli hieman outoa lukea aurinkoisella veneen kannella loskaisesta Keravasta, mutta hyvä kirja se oli, minkä tietenkin puoli Suomea jo tiesikin. Hämmästyttää miten hyvin Rimminen sukeltaa keski-ikäisen naisen ajatuksiin - ja onnistuu olemaan samaan aikaan koskettava ja hauska.

Kun Nenäpäivä loppui, ehdin aloittaa reissussa Johan Bargumin Seglats i september -romaanin, mutta kotiin Helsinkiinhän se loppu jäi luettavaksi. Tai lukisin, jos löytäisin - oli näet melko mukaansatempaava alku - mutta kirja on kai matkakumppanin laukussa odottamassa jälleennäkemistä.

Hohoi, kustantajat!

Miksi ihmeessä ette tappele verissäpäin Laurie R. Kingin Mary Russell -suomennosoikeuksista? Vai tappeletteko, ja juuri siksi niitä ei ole vielä julkaistu suomeksi?

En olisi ilman apua osannut ryhtyä lukemaan Mary Russell -kirjoja, mutta onneksi sain tönäisyn oikeaan suuntaan. Mainioita nämä salapoliisiromaanit, joiden päähenkilö on Sherlock Holmesin "feministinen sidekick" - kuten kirjailija itse henkilöään kuvaa sarjan ensimmäisen osan, The Beekeeper's Apprenticen, esipuheessa. Kirjat ovat nannaa perinteisten dekkarien ystäville, mutta ne vievät Holmesin aivan uudelle tasolle. Luulen myös, etteivät useimmat Holmes-fanit pidä tätä sankarisalapoliisin päivitystä hullumpana. Itse ainakin näin lukiessani Jeremy Brettin hahmon seikkailemassa sanavalmiin ja älykkään nuoren naisen kanssa. Se, mikä saa Holmesin näkymään uudessa valossa, on kuitenkin Mary Russell, parikymppinen yleisnero, jonka mielestä naiset ovat vähintään yhtä eteviä kuin miehet. Holmesinkin on pakko yhtyä kantaan, ja ajan myötä hänestä ja Russellista tulee tasa-arvoisia kumppaneita.

Parasta kirjoissa on Russellin ja Holmesin välinen terävä sananvaihto. Hassumpaa ei ole kieli muutenkaan. Helppolukuista, soljuvaa ja kuitenkin mainiolla tavalla 1900-luvun alun puheenpartta matkivaa.

Glennkill

Oletteko lukeneet Leonie Swannin dekkaria Glennkill vuodelta 2005? Ihan mainio juttu, jonka luin ekan kerran jo muutama vuosi sitten. Nyt teki kamalasti mieli lukea jotakin kevyttä ja viihdyttävää, mutta varmasti hyvää, ja mieleeni tuli kyseinen teos. Sen verran useita vuosia sen lukemisesta kun on kuitenkin vierähtänyt, etten enää ollut ollenkaan varma, kuka oli syypää. Kaipasin kuitenkin lukemiseen vähän haastetta, joten päätin lukea kirjan tällä kertaa ruotsiksi.

Tenho on tallella. On ihan järjettömän hauskaa seurata, kuinka omalaatuisista yksilöistä koostuva lammaslauma selvittää paimenensa murhaa. Kielenkään takia ei ole tarvinnut stressata - vaikka ihan jokaista sanaa en ymmärräkään, juonta on helppo seurata, ja toisaalta maataloussanasto karttuu kuin vahingossa. Lampaanlogiikallaan Glennkillin lampaat selvittävät murhan ja vaikka päättely ei ihan nappiin osukaan, lampaat saavat kerrottua ihmisille versionsa tapahtumista, mikä taas johtaa siihen, että tapaus ratkeaa.

Jos olette kirjan lukeneet, kuka lampaista on teidän suosikkinne? Minusta yhtä parasta on vaikea valita - kaikissa on omat hienot puolensa - mutta ehkä ykköseksi nousee talvikaritsa, joka on lampaiden joukossa syrjitty eikä ole ehtinyt saada vielä omaa nimeäkään. Kuitenkin tuo pikku yksilö uskaltaa sanoa mielipiteensä muiden lampaiden joukossa, ja usein sen ajatukset ovat vallan käänteentekeviä rikostutkinnassa. Totutun ulkopuolelle uskaltaminen - lampaidenkin ajattelussa - on aina hienoa.