Vähän niin kuin matkakirja

Joka loman aikaan pitää lukea jotakin, mikä liittyy loman ohjelmaan. Tänä kesänä matkustettiin Etelä-Ranskassa, ja matkan jälkeen kertasin lomatunnelmia lukemalla Peter Maylen The Marseille Caperin. Juonta ei kirjassa varsinaisesti ole, mutta Mayle osaa kuvailla ruokia, maisemia, turistikohteita ja tunnelmia. Kirjan lukaisee nopeasti, joten se sopii kesälomalaiselle mainiosti.

Mitähän lukisin purjehdusreissulla?

Minä, ihan mummo

Luin elämäni ensimmäisen lailahirvisaaren. Sen 1,5 vuotta sitten joululahjaksi saamani Minä, Katariina -romaanin. Tunteeni ovat ristiriitaiset. Joskus yläasteiässä lueskelin kaariutrioita. Jännittävät historialliset tarinat ja romantiikka ajoivat ahmimaan. Minulle luvattiin, että tässäkin kirjassa on seksiä, mutta pyh! Ikääntynyt keisarinna muistelee rakastajiaan hyvin ylimalkaisesti, ja kirjan rajuimpia "paljastuksia" on se, että kuusikymppinen keisarinna pitää itsellään parikymppistä rakastajaa. Mutta minustakin on tullut niin keski-ikäinen, että jännittävämpää oli lukea Katariinan noususta keisarinnaksi. 14-vuotias Sophie matkustaa Stettinistä Venäjälle, kihlautuu ja menee naimisiin Pietarin kanssa, elää voimakastahtoisen keisarinna Elisabetin määräysvallan alaisena ja kasvaa 20 vuodessa vahvaksi naiseksi, joka on valmis ottamaan Venäjän valtaistuimen itselleen.

Tarina on vaikuttava, mutta toisaalta niin laaja, että välillä tuntuu siltä, ettei kirjailijakaan saa siitä kokonaan otetta. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ja täyttävät kirjan sivut. Toisaalta tämä ilmaisutapa sopii vanhenevalle keisarinnalle, joka haluaa selittää oman menneisyytensä parhain päin. Todellisilla tapahtumilla ei ole niin väliä, tsarinnan tunteilla ja ajatuksilla on.

Kesäloman self-help

Ehkä näistä jotakin hyödyllistä jää mieleen...

Vuoden mutsi ei ole sinänsä ajankohtainen, mutta on kiva tutkia, kuinka paljon oppaat vauvavuoteen muuttuvat niinkin lyhyessä ajassa kuin kymmenessä vuodessa.

Hugleikur Dagsson: Perimmäinen Pohjola <3

Kesäloman herkut

Ei kannata odottaa paljon bloggausta tämän kesän kirjoista, erityispedagogiikan perusopintojen tenttikirjoista. Kyllä nämäkin kirjat ajatuksia herättävät, mutta ihan mielelläni säästän teidät tällaisilta ajatuskuvioilta: minun lapsenihan ovat ihan hulluja, ja sehän on itsestäänselvää, koska minäkin olen, ei kun ei, kyllä minun lapseni sittenkin ovat erittäin normaaleja, mutta minä olen hullu, koska olen valinnut tällaisen alan...

Ehkä mä ehdin joitakin dekkareita lukemaan reissuissa. Toivottavasti.

Ihme perhe

Kirjastokäynnillä tarttui mukaan saksalaisen David Safierin Happy Family. Takakansi lupasi viihdettä ja vauhdikasta menoa, mutta silti yllätyin saksalaisen viihdekirjallisuuden tyylistä. Tuli mieleen Neropatin päiväkirjat, joita 9-vuotias lukee; kuvituskin oli samanlaista. Juonikuviotkin olivat lähinnä lastenkirjallisuudesta tuttuja. Jos samanlainen tematiikka kuin Satunnainen-kirjassa (perheen jäsenten erillistymis- ja yhdentymisprosessi) kiinnostaa, tämä kirja tarjoaa viihteellisen vaihtoehdon. Jos omat lapset alkavat lähestyä jo teini-ikää, tätä voisi ehkä lukea kesämökillä ääneen iltaisin (jos teinit eivät olisi sulkeutuneet puhelimiensa kanssa ulkohuussiin ja saunan eteiseen).

Rakkausjuttuja

Mistä tuntee tosirakkauden? Vastaushan on varsin selvä: Löydät hänen kirjahyllystään aina luettavaa. Hän lukee kaiken, mitä ehdotat. (Lehtiartikkelin, nettivitsit, gradun käsikirjoituksen, imelän rakkausromaanin... you name it.) Hän tuo sinulle rakkausromaanien klassikon ja sanoo, että ajatteli meitä lukiessaan sitä.

Tarina on tosi ja klassikko oli Haruki Murakamin Norwegian Wood. Rakkausromaanina se ei ehkä ole täydellinen, mutta ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvauksena hieno. Murakami piirtää lukijan silmien eteen kuvan, joka on aito ja todentuntuinen. Minusta kirjassa on erityisen hienoa se, kuinka 60-luvun Japanista 80-luvulla kirjoitettu kirja voi koskettaa minua, suomalaista lukijaa 2010-luvulla. Eikä pelkästään koskettaa, vaan tuntua omalta ja sellaiselta, että se voisi olla minunkin elämästäni (tai ehkä jonkun ystävän elämästä). Murakami on tavoittanut jotakin ajatonta, ainakin jotakin, joka on yhteistä länsimaisille (tässä kirjassa Japani näyttäytyy ehdottomasti sellaisena) postmoderneille ihmisille. Onko se rakkauden arvaamattomuus vai se, että yksilö rakentaa itse oman onnensa saamistaan mahdollisuuksista - kannattaa lukea ja tutkiskella omaa mieltään.

Ai miksikö se ajatteli meitä lukiessaan romaania? Koska se on itse samanlainen oman tiensä kulkija kuin Toru Watanabe ja koska minä olen samanlainen rääväsuu kuin Midori. Imartelevaa...