Hyvät ja huonot dekkarit

En edes kirjoita jokaisesta lukemastani dekkarista tänne, ja silti dekkari on ehdottomasti suosituin tunniste ja bloggauksen aihe. Dekkari on kuitenkin moniulotteinen kirjallisuuden laji, joka kätkee nimellisen yhtenäisyyden alle paljon monenlaisia yksilöitä. Dekkari on myös aika vaikea kirjallisuuden laji, ja nimenomaan kirjailijalle. Lukijalle on paljastettava sopivasti, mutta ei liikaa. Hyvässä dekkarissa on muutakin kuin arvoitus tai rikos. Hyvä dekkari ei päästä lukijaa liian helpolla. Taas kerran haluaisin vertailla hyviä ja huonoja esimerkkejä dekkareista.

Olen viimeisen vuoden sisällä lukenut kaksi Anna Janssonin Maria Wern -dekkaria. Viime talvena luin Haudankaivajan ja kesällä Outoja lintuja. Ensimmäinen oli ihan kohtuullinen dekkari, vaikkakin vähän tylsähkösti kirjoitettu. Jälkimmäinen oli niin huonosti kirjoitettu, että valitin siitä lukiessani monta kertaa ääneen (eikä lukuprosessi kuitenkaan kestänyt kuin hieman reilun vuorokauden). Periaatteessa tarinat olivat kiinnostavia, ja tapahtumapaikkana Gotlanti on ihan paras (ja yksi haaveiden matkakohteista). Mutta en kestä Janssonin henkilökuvausta! Kaikki hahmot ovat kliseisiä karikatyyreja, ja tuntuu, että kirjoittamisen sääntönä on se, että dekkarissakin henkilöhahmojen on oltava ristiriitaisia ihmisiä. Niinpä kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokin henkilöelämän ongelma, jota vatvotaan kirjassa yhtä paljon kuin itse rikosta. Varsinkin Outoja lintuja -romaanissa minua suorastaan v*tutti myös henkiöiden replikointi. Repliikit ovat kuin päänsisäistä puhetta: jokainen ajatus kirjoitetaan lauseeksi, jotka töksähtelevät peräjälkeen paperilla. Jokin kuukausi sitten taisin valittaa siitä, kuinka epäluonnollisen pitkiä lauseita eräätkin ranskalaiset romaanihenkilöt puhuivat. Janssonin lyhyet lauseet ovat ehkä todenmukaisempia, mutta eivät juuri sen parempia lukijan kannalta.

Hyvä dekkari ei aina edes näytä dekkarilta. Karin Alvtegenin Skugga (suom. Varjo) on romaani perheestä, sen salaisuuksista ja siitä, kuinka kannamme menneisyyttämme painolastinamme. Axel Ragnerfeldt on ihailtu Nobel-kirjailija, joka makaa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä hoitokodissa. Hänen vaimonsa Alice kokee uhrautuneensa miehensä uran puolesta ja lääkitsee katkeruuttaan alkoholilla. Vanhempiensa perintöä niin hyvässä kuin pahassa kantaa Jan-Erik, joka ei saa rakennettua toimivaa suhdetta vaimoonsa ja tyttäreensä. Kun perheen vanha taloudenhoitajatar kuolee, alkaa synkkien salaisuuksien vyyhti keriytyä auki. Useimmat Alvtegenin kirjat, Skuggakin, luokitellaan dekkareiksi, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole perinteinen murhamysteeri eikä varmasti miellytä sellaisten ystävää. Skugga on romaani ihmisyydestä ja menneisyyden varjoista. Alusta asti mukana on kuitenkin mysteeri, salaisuus, joka paljastuu vähitellen niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Rikokset tulevat mukaan kuvaan vasta kirjan loppupuolella, ja silloin kerronnan tahti muutenkin kiihtyy. Loppu tarjoaa kyllä vastauksen kirjan salaisuuksiin, mutta vastaus siihen, miksi ihmisessä on niin paljon varjoa, jää saamatta. Ihmiskuvansa puolesta romaani siis hyvinkin kuuluu pohjoismaisen rikolliskirjallisuuden genreen. Lukijaa kirjan teemat, perheen salaisuudet, niiden vaikutus meihin ja omien valintojen merkitys, jäävät kaivelemaan pitkäksi aikaa.

Hullu mummo

Toisella bussiviikollani luin Fredrik Backmanin (sama heppu, joka kertoi miehestä, jonka nimi on Ove) romaanin Min mormor hälsar och säger förlåt. Elsa on melkein kahdeksan ja hänen paras ystävänsä on isoäiti. Tai itse asiassa hänellä ei muita ystäviä olekaan, koska hän on erilainen eikä koulussa kukaan tykkää erilaisista. Elsalla ja isoäidillä on yhdessä kuitenkin hauskempaa kuin kenen tahansa muun kanssa voisi olla. Isoäidillä ja Elsalla on oma satumaa, josta isoäiti kertoo jännittäviä tarinoita. Välillä isoäiti saa ajatuksia, jotka saattavat parivaljakon pulaan. Naapurit eivät nimittäin katso hyvällä sitä, että isoäiti ammuskelee parvekkeeltaan värikuula-aseella, eivätkä poliisit arvosta sitä, että eläintarhaan murtaudutaan keskellä yötä.

Kun isoäiti kuolee, hän jättää Elsalle tehtävän. Elsan täytyy viedä isoäidin tuttaville kirjeitä, joissa isoäiti pyytää anteeksi. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi, vaaralliseksikin. Sen aikana isoäidistä paljastuu uusia puolia ja Elsa oppii paljon uutta myös itsestään ja muista ihmisistä. Isoäidin kuoltua myös hänen kertomansa tarinat ja todellisuus alkavat sekoittua.

Tämä on aivan törkeän hauska kirja, jota lukiessa ei voi olla nauramatta ääneen. Samaan aikaan tämä on valtavan surullinen kirja, jonka ihmiskohtalot vetävät vakavaksi. Tälle kirjalle en laittaisi mitään ikäsuosituslappua, vaan tarina vetoaa mielestäni kaikenikäisiin. Tässä on vähän samanlaista taikaa kuin suurissa satuklassikoissa - ei ole sattumaa, että Elsan lempikirjasarja on Harry Potterit ja kirjan loppupuolella tapahtumia verrataan myös Veljeni Leijonamielen tapahtumiin. Silti kirja on tiukasti kiinni nykyajassa ja myös nykyajan lasten ja nuorten maailmassa. Kovasti odottelen, että tämä käännetään suomeksi, että voisin hyödyntää tekstiä töissäkin.

Kirjavaras

Ostin kesälukemisiksi Markus Zusakin Kirjavarkaan. En ole nähnyt elokuvaa, joten en suorita vertailua, mutta kirjan lukemisen jälkeen voisin kyllä olla kiinnostunut sen leffankin näkemisestä.

Kirjavaras on Liesel, joka kirjan alussa matkaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Münchenin esikaupunkiin uuden kasvatusperheensä luo. Matkalla pikkuveli kuolee ja Liesel ja kirjan kertoja, Kuolema tapaavat ensimmäisen kerran. Hautajaisissa Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa, lumeen pudonneen Haudankaivajan käsikirjan. Sitten hän jatkaa matkaa Molchingin Himmelstrasselle Hubermannin perheeseen. Vähitellen Liesel kiintyy rauhalliseen papaan, rääväsuiseen mamaan, naapurin Rudyyn ja muihinkin Himmelstrassen asukkaisiin. Elämää varjostaa kuitenkin Führer. Eräänä iltana Hubermannien oven takana seisoo Max, jolla ei Führerin takia ole muuta paikkaa, johon mennä. Hän saa muuttaa Hubermannien kellariin.

Tullessaan Hubermanneille Liesel ei osaa lukea, mutta papa opettaa hänet lukemaan. Kirjat kiehtovat Lieseliä ja kun kaupungintalon edessä poltetaan kirjarovio, hän varastaa yhden kirjan. Pormestarinrouva, joka tuntee Lieselin, koska mama pesee hänen pyykkinsä, näkee tämän ja kutsuu Lieselin seuraavalla pyykinhakukerralla kirjastoonsa. Tarinoista tulee Lieselille tärkeitä. Liesel ja Max kertovat toisilleen tarinansa, ja Max opettaa Lieselille jotakin uutta kirjoittamalla hänelle kaksi tarinaa, jotka kertovat Maxista - ja myös Lieselistä. Kun ilmahyökkäykset ajavat Himmelstrassen asukkaat kellariin, lukee Liesel heille ääneen. Kun kaikkein tuhoisin hyökkäys tulee, on Liesel kellarissa -turvassa - kirjoittamassa omaa tarinaansa.

Liesel kohtaa kirjan kertojan, Kuoleman, kolme kertaa tarinan aikana. Kuolema kiinnostuu tästä tytöstä, joka onnistuu näkemään hänet, mutta silti välttämään kuoleman. Kaikkitietäväksi kertojaksi, joka onnistuu ylittämään ajan ja paikan rajat, Kuolema sopii mainiosti. Hänellä on myös aivan omanlaisensa katsantokanta elämään; ehkäpä siksi, että Kuolemalla on niin kiire, ehtii hän nostaa elämästä esille vain joitakin keskeisiä asioita. Onneksi hänellä on tarinankerronnassaan apuna Lieselin kirjoittama kirjavarkaan tarina. Kun Liesel kadottaa sen, Kuolema poimii sen talteen. Kirja näyttää Kuoleman erilaisena, millaisena olemme tottuneet hänet näkemään. Kuolema on syvästi ihmisiä rakastava ja kärsimystä vihaava. Noutaessaan ihmisiä hän pelastaa nämä kärsimykseltä. Kuolema kokee myös vahvoja empatian, rakkauden ja säälin tunteita hoitaessaan työtään.

Tuskinpa tätä teosta muistetaan sadan vuoden päästä suurena maailmankirjallisuuden klassikkona, mutta Lieselin tarina on kiehtova ja lukemisen arvoinen. Kuolema on kertojana niin erilainen, että senkin takia kirja kannattaa lukea - vaikka toisaalta varsinkin alussa Kuoleman vaikeus sitoutua aikaan ja paikkaan tekee kerronnastakin horjuvaa. Vaikka tämä kirja on hyvä kuvaus sodasta ja natsi-Saksasta, on holokausti kirjan tarinassa vain sivuosassa. Pääroolissa on Liesel ja tämän kasvu pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Kaikista näistä syistä tämä kirja on hyvä luettaa yläaste- ja lukioikäisillä nuorilla, ehkäpä koetan jopa omilla amislaisillani - vinkki, vinkki, hyvät opettajakollegat.

Toiveet jotka toteutuvat

Thomas Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat kertoo Jonaksesta, joka tapaa puistossa oudon miehen, joka lupaa toteuttaa Jonaksen kolme toivetta. Yllättäen tapaamisen jälkeen Jonaksen toiveet - salaisetkin - alkavat toteutua: lyhyt poika venyy pituutta nopeasti, vaimo(johon suhde on väljähtynyt) kuolee, osakkeiden arvo nousee. Jonas myös löytää itsensä oudoista tilanteista yhä uudelleen ja uudelleen.

Kannen liepeessä on sitaatti arvostelusta: "hämmentävä ja ravisteleva romaani, jota voi lukea monitasoisesti". Tämä tarkoittanee sitä, että arvostelijalla ei ole mitään hajua siitä, mistä kirja oikeastaan kertoo. Minulla on vähän sama fiilis. Jonas on selvästikin tyyppi, joka on aivan pihalla omasta elämästään; hän ajelehtii sinne tänne. Muidenkin ihmisten elämästä tulee mielivaltaista, kun Jonaksen toiveet alkavat toteutua. Kirjan loppua kohti Jonas tavoittaa yhä enemmän itseään, mutta outojen tapahtumien kulkua ei voi enää pysäyttää.

Kirjaa voi siis lukea jonkinnäköisenä kasvukertomuksena mutta myös kuvauksena tyypistä, joka koettaa tavoitella häntäänsä sitä saavuttamatta. Ihan kiinnostavaa on myös pohtia, kuinka mielivaltaista elämä todellisuudessa on. Voimmeko vaikuttaa omaan kohtaloomme? Kuka siihen sitten vaikuttaa, jos ei ihminen itse? Kirja jää pyörimään mieleen, mutta loppujen lopuksi sen filosofinen anti jää melko kevyeksi - ainakaan minussa tämä ei herättänyt mitään suuria tai tärkeitä ajatuksia. Helppolukuinen se kyllä oli, ja ihan mielenkiintoinenkin, joten ehkä se osui minun tielleni vain väärään aikaan. 

Kesälukemisto 2014

Tänä kesänä olen opiskellut ruotsia ja nauttinut siitä.

Ordförrådet on kuvitettu synonyymisanakirja. Se vaikuttaa siltä, että se on tehty opetusmateriaaliksi lapsille ja edistyneille maahanmuuttajille, mikä siis sopii minun ruotsin taitotasooni oikein hyvin. En tarvinnut sanakirjaa lukiessani, mutta opin silti paljon uusia sanoja ja sanontoja. Tämä olisi kiva myös omassa hyllyssä, koska ei näitä oikein muista ja siksi niitä uusia sanoja tulee käytettyä harvoin, saatika sitten opittua.

En bok om slang, typ on tenttikirjamaisempi mutta silti miellyttävän kansantajuinen opus ruotsalaisesta slangista. Tästä opin vielä enemmän uusia sanoja, jotka ehkä jäävät mieleenkin, koska tokihan haukkumasanat ja sukupuolielinten nimet ovat kiinnostavia. (Ne ovat myös useammin käytössä kuin harvinaiset sanonnat.) Kirja on myös aika hauska.

Jordens smartaste ord on vielä hauskempi, todella sujuva ja viihdyttävä teos kielestä yleensä ja erityisesti ruotsin kielestä. Tässä suihkitaan läpi monesta kiinnostavasta aiheesta, kielen kehityksestä, kielen vaihtelusta, haukkumanimistä, kirosanoista jne. Viimeisiä kirjoitin ihan muistiin itselleni.

Jännitystä ja romantiikkaa (=seksiä) nuorisolle

Esiteini haki kirjastosta kesälukemista ja toi mukanaan Salla Simukan Lumikki-trilogian, Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Koska hänellä meni pari päivää kolmen kirjan lukemiseen, ajattelin itsekin lukea trilogian, jota on hehkutettu paljon. Työnkin puolesta on hyvä tuntea myös nuortenkirjallisuutta ja varsinkin tällaisia kirjoja, joiden lukijakunta asettuu teini-iän ja aikuisuuden rajamaille. (11-vuotias tyttäreni ei siis kuulu kohderyhmään, mutta koska hänkin oli lukenut positiivisia arvioita kirjasta, enkä ole tähän mennessä kokenut tarvetta rajoittaa lukemisia, olin lähinnä iloinen, kun nämäkin kirjat olivat tarttuneet matkaan.)

En ihmettele kehuja ja kirjojen suosiota. Tamperelaisen lukiolaistytön Lumikki Anderssonin seikkailut ovat varsin mukaansatempaavia, ja trilogiassa on kivoja koukkuja, jotka saavat odottamaan seuraava osaa ja salaisuuksien paljastumista. Jokainen kirja on kuitenkin oma tarinansa. Ehkä kuitenkin kaipaisin vähän enemmän trillerijuonten kehittelyä. Usein asiat vain tapahtuivat ihan sattumalta ja vähän liiankin nopeasti. Vähän vähemmän olisin kaivannut teiniangstia. Vanhaa kukkahattutätiä myös vähän ärsytti runsas seksin määrä, mutta kai sellainen kiinnostaa niitä nuoria. Enkä kiellä, etteikö seksuaalisuuden pohdinta kirjassa olisi ollut hyvää. Varsin implisoidusti kirjoissa näytetään, että monenlainen seksuaalisuus on okei, mikä ei varmastikaan ole huono asia ottaen huomioon, että moni nuori näitä asioita pohtii. 

(Tällä perusteella olen ihan tyytyväinen siihen, että 11-vuotiaani kirjat luki. Toisaalta vähän kyllä hirvitti lukea vaaleanpunaisista dildoista ja Lumikista "märkänä suihkussa" vasta sen jälkeen, kun lapsi oli kirjat lukenut. Mutta no, kai sitä itsekin luki tuossa iässä vaikka mitä, mikä oli outoa, eikä aina edes ihan ymmärrettävää - jännitys oli kuitenkin 11-vuotiaalle se pääasia (tai näin äidille ainakin kysyttäessä vastattiin).)

Taas taistelin

Nimittäin luin Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan. Alan uskoa, että nimi tulee siitä, että kirjan ensimmäinen puolisko on aina ihan kauheaa tahkoamista ja taistelua, ennen kuin lukeminen alkaa luistaa.

Toinen puolisko menikin sitten taas leikiten. Kirpaisevan hyvää analyysia ruotsalaisesta yhteiskunnasta, osuvaa parisuhdekuvausta mitään kipeää peittelemättä ja tuttuja ristiriitaisia tunteita vanhemmuudesta. Tunnistin itseni Knausgårdin omakohtaisesta ja paljastavasta kertojasta - kirja kolahti.