Lisää erilaisia nuoria

Marraskuussa luin myös Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelfors-trilogiaa. Luin ensimmäisen osan Piiri (Cirkeln) suomeksi ja toisen osan Tuli ruotsiksi (Eld). Kolmas osa Avain ilmestyy vasta ensi vuonna suomeksi, mutta Nyckeln on jo luettavissa.

Engelfors on ruotsalainen pikkukaupunki, jossa ei tapahdu mitään ja josta kaikki muuttavat heti lukion jälkeen pois. Trilogian ensimmäinen osa alkaa, kun lukion ekaluokkalainen Elias tekee itsemurhan koulun vessassa. Tosin Eliaksen paras ystävä Linnea ei usko, että Elias olisi voinut tehdä itsemurhan. Linnean epäilykset paljastuvat todeksi, kun eräänä syksyisenä täysikuisena yönä jokin tuntematon voima vetää kuusi tyttöä, Linnean mukaanlukien, vanhalle tanssipaikalle. Selviää, että nämä tytöt, samoin kuin Elias oli ollut, ovat valittuja, voimakkaita noitia.

Valittujen tehtävä on estää maailmanloppu, joka seuraa, jos demonit pääsevät omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan. Demonit pyrkivät tuhoamaan valitut ja käyttävät tässä tehtävässä ihmisiä, jotka ovat saaneet valtaansa. Nyt valittujen pitäisi selvittää, kuka tappoi Eliaksen ja kenen intresseissä on tappaa heidät kaikki. Kirjasarjan myöhemmissä osissa demonien valta kasvaa ja valittujen taistelu demoneita vastaan vaikeutuu.

Engelfors-trilogia on ehtaa fantasiaa nuortenkirjatwistillä. Valituilla on ongelmia vanhempien, ystävien ja poikakavereiden kanssa. Itse asiassa valitut edustavat kukin erilaisia nuortenkirjojen arkkityyppejä: porukkaan kuuluu masentunut nuori, auktoriteetteja vihaava erilainen nuori, usein juhliva poikien suosikkityttö, nörtti, tavallinen tyttö, lihava kiusattu ja koko koulua otteessaan pitävä kiusaaja. Mielestäni tästä syntyy kirjoihin voimakas imu. Yhtäkkiä näiden nuorten, jotka eivät siedä toisiaan, pitää tulla toimeen toistensa kanssa ja olla yhdessä rintamassa demoneja vastaan. Kirjasarjan aikana tytöt oppivat paljon sekä toisistaan että itsestään.

Nuortenkirjoihin kuuluu usein erilaisuuden tunne: jokainen nuori tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tässäkin kirjasarjassa kaikki päähenkilöt tuntevat, etteivät ihan kuulu joukkoon. Trilogian aikana jokainen heistä kuitenkin löytää paikkansa. Tällaistahan nuoruus oikeastikin on: vahva fiilis siitä, että minä en ole ihan sellainen kuin pitäisi, ystäviin nojautumista tiukoissa paikoissa, joissa tuntuu, että kovinkaan moneen ei voi luottaa ja taistelua sisäisiä demoneja vastaan. Engelfors-trilogiassa näitä asioita käsitellään jännittävän juonen kautta, mistä syntyy melko vastustamaton paketti.

Eriskummallisia juttuja

Marraskuun lukuhaaste on ohi, ja täytyy myöntää, että marraskuussa tuli luettua paljon enemmän kuin esimerkiksi lokakuussa. Jotkin tavoitteet jäivät saavuttamatta: Donna Tarttin Tikli on kulkenut nyt kaksi viikkoa laukussa, mutta en ole vielä päässyt alkua pidemmälle. Toisaalta luin paljon sellaista, jota en ollut suunnitellut lukevani.

Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielenkiintoinen makupala, jonka luokittelisin lähinnä nuortenkirjaksi. 15-vuotiaan Jacobin isoisä on kertonut aina mielikuvituksellisia seikkailuja nuoruudestaan. Lapsena Jacob uskoi isoisän juttuihin mutta 15-vuotiaana tietää, että isoisä toisen maailmansodan aikana ensin pakeni natseja ja sitten taisteli heitä vastaan. Ei siis ole mikään ihme, että suurin osa sukulaisista pitää isoisää hieman höperönä. Kun isoisä sitten väkivaltaisesti kuolee, muuttuvat isoisän tarinat tosiksi. Saadakseen tietää enemmän isoisästä Jacob lähtee Walesiin syrjäiselle saarelle, jolla isoisä on asunut nuorena. Saarella Jacob tutustuu isoisän menneisyyteen ja huomaa olevansa keskellä hyvän ja pahan taistelua.

Romaani käsittelee perinteisiä nuortenkirjojen teemoja. Miten hyväksymme erilaisuuden itsessämme ja muissa? Miten opin tuntemaan itseni paremmin ja löydän oman paikkani maailmassa? Hirveän syvälle näissä teeemoissa kirja ei pääse, mutta siinä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan koukussa. Kirja saa lisäviehätystä siitä, että sen kuvituksena on vanhoja valokuvia. Valokuvat ovat vanhoja trikkikuvia: ilmassa leijuvia vauvoja ja kiviä nostavia voimalapsia. Kirjan kysymys kuitenkin on, mistä me tiedämme, ovatko kuvat muokattuja. Ehkäpä maailmassa onkin oikeasti friikkejä, tai kauniimmin sanottuna eriskummallisia lapsia, joilla on ihan oma tehtävänsä täällä.

Kyllä minä niin sen tyypin tunnistin

Tuli tilaisuus lukea Mielensäpahoittaja, joten minäpä lukaisin. Olisi ehkä mennyt pidempi aika, jos olisin lukenut päässäni anttilitjamaisen hitaasti, mutta kun luki omaan tahtiinsa, niin joutuisastihan se oli luettu.

Kyllähän sen ihmistyypin tunnistaa, se on niin juntti-Suomen kuva. Ärsyttävä ja valittava äijänkäppänä, joka on kuitenkin sympaattinen ja omalla tavallaan herkkä, ainakin lähellä luontoa ja yksinkertaista elämää. Tuttuuteen Mielensäpahoittajan viehätys kai perustuukin. Kaikilla meillä on tällaisia sukulaisia ja perheenjäseniä - itsestäänkin löytää helposti samoja piirteitä.

Kirja oli viihdyttävä, ja kyllä minussa nyt heräsi kiinnostus elokuvaankin. Se on kuulemma ihan kotikulmilla kuvattukin, joten pakko kai sen viihdyttävyysarvo on testata.

Mystinen nimivalinta

Sain syntymäpäivälahjaksi dekkarin. Olin kyllä vähän pettynyt siihen, että se oli vain dekkari. Kansi ja nimi, Mystiset katoamiset, lupasi jotakin salaperäisempää.

Kirjailija on Heleena Lönnroth ja kustantamo Zuppa di Porri, joka lienee Lönnrothin oma kustannusyhtiö. Ilmeisesti Lönnrothillakin on oma uskollinen lukijakuntansa; takakansitekstin mukaan tämä on tekijän 15. dekkari.

Ei-niin mystiset katoamiset tapahtuvat Kotkassa, ja koskettavat lähinnä perussuomalaista valtuustoryhmää, jonka edustajat alkavat kadota jälkiä jättämättä. Varmaan paikallisille tämän lukeminen onkin eri tavalla jännittävää, kun kirjasta voi bongata tuttuja paikkoja ja ehkä hahmojakin.

Katoamista ryhtyvät selvittämään Kaakonetsivät, Unto Hakkarainen ja Asseri Salo. Selvitystyön luonne on pitkään varsin absurdi. Sen kummemmin järkeilyään perustelematta etsivät päätyvät ajatukseen, että katoaminen on jihadistien kosto perussuomalaisille - vaikka kyseiset kotkalaiset persut eivät olekaan erityisen kunnostautuneita rasistisissa lausunnoissa eikä kotkalaisissa maahanmuuttajapiireissäkään ole jihadistisolua. Lukijana minun on vaikea ymmärtää, onko tässä kyse Kaakonetsivien eli fiktiivisten hahmojen ennakkoluuloista vai kirjailijan yrityksestä rakentaa moderni ja kansainvälinen juonikuvio.

Romaani on lyhehkö ja helppolukuinen, mutta se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että juoni on varsin heppoinen. Se myös tempoilee moneen suuntaan. Kirjan tapahtumista osa on mukana selvästi siksi, että erilaiset ratkaisut olisi mahdollista motivoida. Loppuratkaisu tulee kuitenkin aika puskista eikä vaikuta erityisen uskottavalta.

Tämä arvostelu on ollut melko kielteinen. Myönnetään - en pitänyt kirjasta, ja petyin vielä loppuunkin päästyäni. Tässä oli kuitenkin paljon hyvääkin. Kaakonetsivät ovat hyvin suunniteltuja hahmoja ja varsinkin kirjan loppupuolella romaani lepää paljon heidän tutkimuksensa varassa, mikä toimii paljon paremmin kuin kaikkitietävän kertojan lennähtely paikasta toiseen. Periaatteessa tarinan aihio on kiinnostava, mutta valitettavasti se jää vasta aihioksi. Tämä romaani olisi tarvinnut paljon enemmän lihaa luidensa päälle - ja myös lihasten muokkausta eli ydinasioiden tiivistämistä ja ylimääräisen karsimista.

Otsikoinnilla en viittaa tällä kertaa itse romaanin nimeen, vaan yhteen sivuhenkilöistä. Hämäräperäinen Mark(ku) Ruuttunen yrittää vaikuttaa Kotkan poliittisen elämään tukemalla rahallisesti muutosvoimia edustavia valtuuttetuja. Ruuttunen-nimen takia tämä kirja minullekin annettiin - onhan kyseessä suvun nimi. Mutta miksi joku Ruuttunen on eksynyt Pohjanmaalta Kotkaan ja ryhtynyt hämäriin kähmintäbisneksiin? (Ja miksi se Ruuttunen on edes hahmona tässä kirjassa? Siinäkin on yksi sivujuoni, joka lentää matkansa ja lässähtää sitten.)

Meren katedraali

Bussimatkustus on osoittautunut lukuharrastuksen kannalta todella virvoittavaksi valinnaksi. Olen taas lukenut yhden hyllyssä vuosia maanneen lahjaksi saadun kirjan. Tätä menoa luen kohta ne Hessetkin (jotka siis olen jo kymmenen vuotta sitten kerännyt matkaani vaihtohyllystä).

Tällä kertaa kahlasin läpi paksun historiallisen romaanin. Kahlaaminen kuulostaa kyllä tosi työläältä. Ihan oikeasti ahmin Ildefonso Falconesin Meren katedraalin. Romaani kertoo Arnau Estanyolin tarinan. Arnau syntyy 1300-luvulla maaorjan pojaksi, muuttaa isänsä kanssa Barcelonaan ja tulee vapaaksi barcelonalaiseksi, löytää menetetyn äitinsä tilalle Neitsyt Marian ja tämän kodin, Santa Maria del Mar -kirkon. Neitsyt Marian kappelista huolehtiva bastaixien, satamakantajien, kilta hyväksyy Arnaun joukkoonsa, mutta vähitellen Arnausta tulee myös ylistetty sotilas, rahanvaihtaja ja kaupungin oikeusistuimen tuomari.

Romaani näyttää, kuinka toimimalla omantuntonsa mukaan voi menestyä. Ainakin romaaneissa, historiallinen tosiseikkahan tämä ei koskaan ole ollut. Toisaalta Arnaullakin on synkkä puolensa, joka on suorastaan ristiriidassa sen kanssa, minkälaiseksi hänet muuten kuvataan. Vaikka moderniin kerrontaan kuuluukin henkilöhahmon monikerroksellisuus, ei Arnaun hahmosta sellaista oikein tule, vaan hänen käyttäytymisensä näyttäytyy välillä kovin ristiriitaisena. 

Henkilöt jäävät ajoittain turhan ohuiksi. Heidän toimintansa syyt jäävät kovin hepposiksi ja epäselviksi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijalle on tärkeää saada tarinaan tietyt historialliset tapahtumat, joten henkilöt saavat toimia niin, että näistä tapahtumista on luonteva kertoa. Välillä jotkin henkilöhahmot astuvat näyttämölle vain sitä varten, että tarina kääntyisi oikeaan suuntaan. Noina hetkinä lukijasta tuntuu, että hän on katselemassa teatteriesitystä, jossa kertoja opastaa katsojaa oikeaan tulkintaan.

Lopussa kerronta tiivistyy ja tarinan monet sivujuonet punoutuvat yhteen. Arnaun ja Arnaun läheisten elämä on vaakalaudalla, ja lukija saa jännittyneenä seurata, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu. Romaanin loppu on kerronnallisesti ohuehko, mutta kyllä se lukijan odotukset täyttää ja palkitsee monen sadan sivun läpikäymisen jälkeen.

Romaani on helppolukuinen paksuudestaan huolimatta. Se on myös oppitunti keskiaikaiseen Espanjaan: lukemisen jälkeen päässä vilisevät Katalonian ja Mallorcan Pedrot ja Jaakot. Näistä ei koulun historian tunneilla juuri puhuttukaan, ja täytyy myöntää, että 1300-luvun hallitsijat ovat vieläkin varsin hatarassa muistissa. Ajankuvauksena Meren katedraali on luultavasti varsin todenmukainen ja nimenomaan sellaisena lukemisen arvoinen.

Poltetut varjot

Hyllyssäni on jo pitkään (siis muutamia vuosia!) odottanut vuoroaan joululahjaksi saatu Kamila Shamsien Poltetut varjot. En muista kuulleeni tai lukeneeni kirjasta mitään muuta kuin lahjan antajan positiivisen arvion. Se on kummallista, koska romaani on hengästyttävän hyvä kuvaus ihmisyydestä kriisitilanteissa, ihmisten välisistä siteistä ja globalisoituvan maailman ihmisyydelle asettamista haasteista.

Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.

Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.

Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.

Hyvät ja huonot dekkarit

En edes kirjoita jokaisesta lukemastani dekkarista tänne, ja silti dekkari on ehdottomasti suosituin tunniste ja bloggauksen aihe. Dekkari on kuitenkin moniulotteinen kirjallisuuden laji, joka kätkee nimellisen yhtenäisyyden alle paljon monenlaisia yksilöitä. Dekkari on myös aika vaikea kirjallisuuden laji, ja nimenomaan kirjailijalle. Lukijalle on paljastettava sopivasti, mutta ei liikaa. Hyvässä dekkarissa on muutakin kuin arvoitus tai rikos. Hyvä dekkari ei päästä lukijaa liian helpolla. Taas kerran haluaisin vertailla hyviä ja huonoja esimerkkejä dekkareista.

Olen viimeisen vuoden sisällä lukenut kaksi Anna Janssonin Maria Wern -dekkaria. Viime talvena luin Haudankaivajan ja kesällä Outoja lintuja. Ensimmäinen oli ihan kohtuullinen dekkari, vaikkakin vähän tylsähkösti kirjoitettu. Jälkimmäinen oli niin huonosti kirjoitettu, että valitin siitä lukiessani monta kertaa ääneen (eikä lukuprosessi kuitenkaan kestänyt kuin hieman reilun vuorokauden). Periaatteessa tarinat olivat kiinnostavia, ja tapahtumapaikkana Gotlanti on ihan paras (ja yksi haaveiden matkakohteista). Mutta en kestä Janssonin henkilökuvausta! Kaikki hahmot ovat kliseisiä karikatyyreja, ja tuntuu, että kirjoittamisen sääntönä on se, että dekkarissakin henkilöhahmojen on oltava ristiriitaisia ihmisiä. Niinpä kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokin henkilöelämän ongelma, jota vatvotaan kirjassa yhtä paljon kuin itse rikosta. Varsinkin Outoja lintuja -romaanissa minua suorastaan v*tutti myös henkiöiden replikointi. Repliikit ovat kuin päänsisäistä puhetta: jokainen ajatus kirjoitetaan lauseeksi, jotka töksähtelevät peräjälkeen paperilla. Jokin kuukausi sitten taisin valittaa siitä, kuinka epäluonnollisen pitkiä lauseita eräätkin ranskalaiset romaanihenkilöt puhuivat. Janssonin lyhyet lauseet ovat ehkä todenmukaisempia, mutta eivät juuri sen parempia lukijan kannalta.

Hyvä dekkari ei aina edes näytä dekkarilta. Karin Alvtegenin Skugga (suom. Varjo) on romaani perheestä, sen salaisuuksista ja siitä, kuinka kannamme menneisyyttämme painolastinamme. Axel Ragnerfeldt on ihailtu Nobel-kirjailija, joka makaa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä hoitokodissa. Hänen vaimonsa Alice kokee uhrautuneensa miehensä uran puolesta ja lääkitsee katkeruuttaan alkoholilla. Vanhempiensa perintöä niin hyvässä kuin pahassa kantaa Jan-Erik, joka ei saa rakennettua toimivaa suhdetta vaimoonsa ja tyttäreensä. Kun perheen vanha taloudenhoitajatar kuolee, alkaa synkkien salaisuuksien vyyhti keriytyä auki. Useimmat Alvtegenin kirjat, Skuggakin, luokitellaan dekkareiksi, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole perinteinen murhamysteeri eikä varmasti miellytä sellaisten ystävää. Skugga on romaani ihmisyydestä ja menneisyyden varjoista. Alusta asti mukana on kuitenkin mysteeri, salaisuus, joka paljastuu vähitellen niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Rikokset tulevat mukaan kuvaan vasta kirjan loppupuolella, ja silloin kerronnan tahti muutenkin kiihtyy. Loppu tarjoaa kyllä vastauksen kirjan salaisuuksiin, mutta vastaus siihen, miksi ihmisessä on niin paljon varjoa, jää saamatta. Ihmiskuvansa puolesta romaani siis hyvinkin kuuluu pohjoismaisen rikolliskirjallisuuden genreen. Lukijaa kirjan teemat, perheen salaisuudet, niiden vaikutus meihin ja omien valintojen merkitys, jäävät kaivelemaan pitkäksi aikaa.