Sympaattisen salapoliisin ja nerokkaan norsun seikkailut

Luin Vaseem Khanin dekkarit The Unexpected Inheritance of Inspector Chopra ja The Perplexing Theft of the Jewel in the Crown.

Ensimmäisessä kirjassa poliisitarkastaja Chopra jää eläkkeelle, saa perinnöksi elefantinpoikasen, ryhtyy selvittämään ominpäin rikosta ja loppujen lopuksi perustaa yksityisetsivätoimiston. Toisessa kirjassa Ison-Britannian kruununjalokivet on tuotu Intiaan näyttelyyn, ja Koh-i-Noor-timantilla koristettu kruunu varastetaan. Chopra ryhtyy selvittämään ryöstöä.

Sijoitan nämä Baby Ganesh Agency -dekkarit haastekohtiin 11, kirjassa käy hyvin, ja 40, kirjassa on lemmikkieläin. Näissä kirjoissa todellakin käy aina hyvin; minusta kirjoissa on hyvin samanlainen lämminhenkinen tunnelma kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Roistoille käy kyllä huonosti, mutta se on itsestäänselvää, koska päähenkilöä ohjaa vahva oikeudentaju, ja dekkarin loppuratkaisukin on sen mukainen.

Dekkarien henkilöhahmot ovat varsin karikatyyrisia, mutta se ei haittaa vaan pikemminkin lisää nautintoa. Intian kuvaus on värikästä ja herättää ainakin minussa matkakuumeen. Dekkarijuonet eivät ole ihan huonojakaan, ja se on ihan riittävästi, koska näiden romaanien viehätys on ihan muualla kuin hyvin rakennetuissa arvoituksissa.

1920-luvun ajankuvaa jännittävässä paketissa

Olen lainannut fafalta kuukausia (jos ei vuosia) sitten pari Laurie R. Kingin kirjaa, joissa seikkailee yksityisetsivä Harris Stuyvesant. Tänä keväänä sain ne vihdoin luetuksi. Stuyvesant ei ole lainkaan niin kiinnostava hahmo kuin saman kirjailijan (Sherlock Holmesin nuori vaimo) Mary Russell, mutta eivät nämäkään romaanit huonoja ole. Nekin sijoittuvat 1920-luvulle, ja King selvästi tuntee tämän aikakauden.

Touchstone aloittaa Stuyvesantin seikkailut. Sijoitan sen haastekohtaan 17, kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Sen tapahtumat pyörivät työväenluokan järjestäytymisen ja suurlakon ympärillä, mutta kirjan näyttämönä on suurimman osan aikaa herraskartano. Rahvaanomaisen kovanaama-Stuyvesantin sidekick on herraskainen ja sodan murjoma Bennett Grey, jolla on lähes yliluonnollinen kyky aistia ihan kaikkea, mikä ei ole ihan sopusoinnussa.

Parivaljakko pääsee paremmin vauhtiin romaanissa The Bones of Paris, 4, kirjan nimessä on jokin paikka. Tämän romaanin juoni on jännempi ja hieman nopeatempoisempi: ollaan Pariisissa etsimässä sarjamurhaajaa. Jos 1920-luvun Pariisi kiinnostaa, tämä romaani kannattaa lukea pelkästään miljöökuvauksen vuoksi. Jännärinäkin se on varsin luettava.

Hiihtolomalukemista

Hiihtolomasta on jo kuukausi eli on vallan sopiva aika blogata hiihtolomalla luetuista kirjoista. Kun muu perhe lasketteli, minä luin. Tai no, kävelin ja luin, pelkällä lukemisella olisin kuitannut haasteesta useammankin kirjan.

Luin Emelie Scheppin toisen dekkarin Vita spår. Se menee haasteessani kohtaan 42, kirjan nimessä on adjektiivi. Tämä oli ihan oivallinen jännäri huumekaupasta, ja mielestäni parempi kuin Scheppin esikoinen.

Ruotsalaisia dekkareita edustaa myös Leif GW Perssonin Kan man dö två gånger. Häpeäkseni tunnustan, että tämä on ensimmäinen lukemani GW - mutta ei ehkä viimeinen. Tartuin kirjaan, koska minua kiehtoi ajatus siitä, että ruotsalaiselta autiosaarelta löytynyt pääkallo kuuluu naiselle, joka on kuollut vuosia aiemmin tsunamissa. Tämä hedelmällinen lähtökohta dekkarille auttoi minua kuittaamaan haasteen kohdan 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan, siis Ruotsiin ja Thaimaahan. Positiivisena yllätyksenä tuli romaanin huumori ja mainio henkilögalleria etunenässä rikoskomisario Evert Bäckström, joka kaikessa sikamaisuudessaan on täydellisen hurmaava.

Ruotsalaista sana- ja kuvataidetta edustaa myös Åren kirjastosta måfålla valitsemani Kvinnor ritar bara serier om mens. Se saa olla haasteen kohta 41, valitse kirja sattumanvaraisesti. Sarjakuva-antologia käsitteli kuukautisia hauskasti, kipeästi, välillä samaistuttavasti ja välillä täysin käsittämättömällä tavalla.

Näiden lisäksi luin lomalla Dan Brownin Origin-romaanin, 46, kirjan nimessä on vain yksi sana. Se oli juuri niin mukaansatempaava kuin danbrownit ruukaavat olla. Tarinakin oli kiinnostava eikä liian vaan juuri sopivan mielikuvituksellinen.

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani

Tämä bloggaus on kahdesta kirjasta, joista kumpikaan ei ollut minun mukavuusalueellani. Toisen luin jo ennen joulua, joten haasteeseen osuu nyt se toinen. Kirjoitan niistä kuitenkin yhdessä, koska ne mielestäni liittyvät toisiinsa.

Sain vuosi sitten joulupukilta Sami Majalan Riivaaja-romaanin. Gummerukselle vinkkinä, että on niin ruma kirja, että meinasin sen jo siivota lukematta hyllyyn. Sitten luin takakannesta, että tässä kasvetaan kirjailijaksi ja ajattelin kuitenkin antaa mahdollisuuden. Selvisin tästä urakasta ennen viime joulua, vaikka kirja oli muutaman kerran jo lentää seinään.

Vaikuttaisi silti, että on keskimäärin varsin erilainen prosessi kasvaa mieskirjailijaksi kuin kasvaa naiskirjailijaksi.

Tyypillinen mieskirjailijan kasvukertomus sisältää

• reissaamista maailman ääriin ja matkan aikana kerjäläisten näkemistä, viranomaisten kanssa vaikeuksiin joutumista, ankaraa ryyppäämistä, erilaisia huumekokeiluja sekä pillun metsästämistä
• päihteiden - viinan, huumeiden, sienien jne. - käyttöä
• runsain mitoin runkkaamista
• epätoivoisia parisuhdekokeiluja
• paskojen runojen ja paskojen tarinoiden kirjoittamista
• oman paikan etsimistä, ja kun sitä ei meinaa löytyä, todella pihalla olemista.

Tämä on minulle tuttua vain mieskirjailijoiden kirjoista. Keskimääräisen naiskirjailijan kasvukertomus on  kovin erilainen. Ehkäpä se toinen lukemani kirja - Julia Cameronin Tie luovuuteen - on yhdenlainen tyyppiesimerkki naiskirjailijuudesta. 

Majala kirjoittaa helposti; tekstiä on nopeaa ja vaivaton lukea. Kirjailijaksi on siis ainakin tässä mielessä päästy. Tyyli ei kuitenkaan muuten lainkaan kolahtanut minuun. Teksti on kuin viimeisen päälle hiottua runoa, josta usein puuttuu lauseenjäseniä. Oletan, että kyse on tietoisista valinnoista, koska minäkertojan ääni muuttuu päähenkilön kehittymisen myötä. Minä kuitenkin vain odotin koko ajan, että päähenkilö löytäisi itsensä ja tyylinsä ja kirja loppuisi.

Tie luovuuteen -kirjan nappasin töistä lainaan jo joskus viime kesänä. Ajattelin, että se olisi mukava ja helppo self help -elämys, jonka avulla voin etsiskellä itseäni. Olisi varmaan pitänyt perehtyä kirjaan etukäteen vähän tarkemmin, koska sen avulla etsiskellään omaa luovuutta, esimerkiksi siis kirjailijuutta. Lueskelin kirjaa satunnaisesti koko viime syksyn, mutta nyt talvella päätin lukea sen loppuun.

Oikeastihan se olisi pitänyt lukea 12 viikossa. Jokaista viikkoa varten oli erilaisia luovuutta kehittäviä tehtäviä. Tästä se epämukavuusalue sitten syntyi. Jotta minä voisin olla luova, minun pitää kirjoittaa maalliset vitutukseni pois heti aamusta, minun pitää helliä sisäistä taiteilijaani ja minun pitää heittää hemmettiin kaikki tekosyyt, jotka estävät minua kirjoittamasta. Naisen kasvutarina kirjailijaksi = nainen keksii keinon, jolla arki ei enää tule kirjoittamisen tielle.

Tämä on varmaan ihan hyvä kirja, jos on oikeasti ihan jumissa oman luovuutensa kanssa, jos on vaikka hylännyt nuoruuden haaveet tanssia/laulaa/kirjoittaa ja tekee töitä kuin amerikkalainen. Ja jos tykkää sellaisesta retoriikasta, että luovuus on Jumalan lahja ja että kun annan Jumalan tehdä töitä minun kauttani, alkaa syntyä uutta. Minun hihhulitutkani alkoi huutaa niin lujaa, että se häiritsi lukukokemusta.

Myönnän kuitenkin, että niinä aikoina, kun luin tätä kirjaa enemmän, kirjoitin myös muutakin kuin työsähköposteja ja blogia. Syy-seuraussuhde ei ole ehkä aivan suora, vaan tämä saattaa liittyä vapaa-ajan määrään. En silti kiellä muita kokeilemasta tätä kirjaa luovan lapsensa herättelyyn.

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Enhän huijaa haasteessa, jos kuitenkin tuon pääotsikon sanat ovat aakkosjärjestyksessä?

Tämä Dirty French -kirjanen on helmi. Jos osaat jo hieman ranskaa ja kaipaat motivaatiota opiskella sitä lisää, tässä on sinun kirjasi. Opit juopotteluun, juhlimiseen, seksiin ja eritteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja. Kirjassa on myös lyhyitä tekstejä ranskalaisista ja ranskalaisuudesta, joten kirjan luettuasi olet kielen lisäksi oppinut kulttuuria.

Lisäksi tämä on hauska kirja. Kaiken kaikkiaan huomattavasti paljon parempi kokemus kuin C'est d'accord -sarja, joka yritti 90-luvulla opettaa minulle ranskaa 70-luvun keinoin.

Tartuin lukuhaasteeseen

Tänä vuonna heräsin tähän Helmet-lukuhaasteeseen ajoissa, eli eilen. Vuotta on vielä 11 kuukautta jäljellä, joten ehtinen lukea 50 kirjaa ajoissa. Monenlaisia kirjoja pitäisi ehtiä lukemaan - ja nyt jo mietiskelen, miten kaikki ne kirjat, jotka haluan lukea, saan haasteeseen mukaan. Arvaan kuitenkin, että koska olen kilpailuhenkinen ja haasteita rakastava, luen loppuvuodesta paljon sellaista, mikä muuten jäisi lukematta.

Olen ollut pari viikkoa sairaslomalla, joten minulla on ollut mukavasti aikaa lukea. Emelie Scheppin Märkta för livet (suomeksi Ikuisesti merkitty) on haasteen kohta 3, kirja aloittaa sarjan. Ruotsalainen dekkari kertoo syyttäjä Jana Berzeliuksesta. Vauhdikas murhatutkimus laajenee rikosvyyhdeksi, jossa laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa ovat keskeisiä teemoja. Samalla syyttäjän omasta menneisyydestä paljastuu asioita, jotka yhdistävät hänet rikoksiin. Jana Berzelius -kirjoja on meilläkin hyllyssä vielä vino pino, jota varmaan jonakin laiskana hetkenä käyn madaltamaan. Sarjan aloitus oli ainakin mukaansatempaava ja kiinnostava, joskin ajoittain hämmentävän epälooginen.

Haasteen kohta 38 on kirjan kannessa on kulkuneuvo. Tähän kohtaan haluan sijoittaa Alexander McCall Smithin My Italian Bulldozer -romaanin. Tämän lainasin appiukolta. Tykkään Mma Ramotswe -kirjoista, ja ajattelin, että tämä olisi vähän samanlainen. Kirjan tunnelma onkin samalla tavalla hyväntahtoinen ja kerronta rauhallista. Ei tämä kuitenkaan ihan samanlainen huumoripläjäys ole, vaan romanttinen tunnelmapala, jonka pääsisältö on se, että mies etsii itseään ja rakkautta Toscanassa. Ja jos joku on sitä mieltä, että puskutraktori ei ole kulkuneuvo, niin tässä kirjassa se sitä todellakin on.

Joulupukin tuomiset

Sain joululahjaksi ison pinon kirjoja. Kiitos sukulaiset ja ystävät, jotka tiedätte, mikä minun mielestäni on paras lahja!

Ihan todella, todella hyvä lahja oli esimerkiksi Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus. Flavia de Luce on jo yksi suosikkidekkareistani, ja vaikka tässä romaanissa vauhti alkaa hieman tasoittua, on tämän persoonallisen esiteinin seikkailuja hulvatonta seurata. Romaanin loppu lupaa muutosta, koska Flavia lähtee sisäoppilaitokseen Kanadaan. Mielenkiintoista nähdä, miten miljöömuutos vaikuttaa. 1950-luvun englantilaiskartano on luonut puitteet perinteisille dekkareille - enkä välttämättä haluaisi muunlaisesta ympäristöstä lukeakaan. Mutta seuraavaa odotellessa.

Fred Vargasin Neptunuksen sauva on Adamsberg-seikkailujen alkupäästä, mutta suomennettu vasta hiljattain. Myös Vargas on aina hyvä. Tällä kertaa Adamsberg jahtaa sarjamurhaajaa, joka liittyy häneen omaan historiaansa. Juoni on todella mielikuvituksellinen, mutta pysyy yllättävän hyvin kasassa. Ei ehkä paras Adamsberg-dekkari, mutta kun tähän henkilökaartiin on jo ihastunut, on lukeminen silkkaa nautintoa.

Sain myös John Curranin Agatha Christien murhasuunnitelmat. Curran on tutkinut Christien vanhoja muistikirjoja, rekonstruoinut vaihtoehtoisia juoniratkaisuja ja selvitellyt Christien kirjoittamisprosessia. Tämä oli jo jatko-osa, Curran on aiemmin kirjoittanut Agatha Christien salaiset muistikirjat. En ole lukenut ensimmäistä kirjaa, joten en osaa verrata näitä keskenään, mutta mielestäni tämä toinenkin on ihan mielettömän kiinnostava! On jännittävää tutustua tapaan, jolla Christie on teoksiaan kirjoittanut - ja minkälaisia vaihtoehtoisia juonikuvioita hän onkaan kehitellyt! En ole lukenut Christietä vuosikymmeniin, mutta tämä kirja herättää halun tarttua dekkariklassikoihin uudestaan. Mielenkiintoista on myös verrata Christien tuoreimpien TV-versioiden juonia toisaalta julkaistuihin romaaneihin ja toisaalta näihin suunnitelmiin. Käsikirjoittajat ovat tainneet käyttää muistikirjojakin apunaan.

Esiteinit saivat Ted Forsströmin ja Kaj Korkea-ahon romaanin Zoo! Virala genier/Zoo! Viraalit nerot molemmilla kielillä. Koska olen 14-vuotiaan pojan tasolla, luin ja nautin. Huumori oli tasolleni sopivaa. Mutta myös 12-vuotiaat tytöt tykkäsivät ja 14-vuotiaat tytöt lukivat. 46-vuotias mies ei suostu lukemaan teosta, mutta luulen, että hänkin tunnistaisi kirjasta menneisyyden itsensä ja tykkäisi.

Sitten sain jotakin Westön sanataidetta ja jonkun Finlandia-voittajan ja ehkä vielä muitakin aikuisten kirjoja, mutta ne odottavat sitä, että kasvan aikuiseksi - tai että kaikki muu lukeminen loppuu.