Vau

Ostin syksyllä aikamme kulttiromaanin, sukupolvikokemukselle äänen antavan mestariteoksen jne. jne. Jotenkin se hautautui kaiken viihteen, Barbarotin filosofisten rikostutkimisten ja historiallisen höpinän, alle. Mutta nyt olen vihdoinkin lukenut Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni, osa 1:n. Vau.

Onhan se kaikkien kehujen arvoinen. Samalla lavea ja tiivis, ahmittava ja pysähtymään pakottava, tunteita herättävä. 

Minä ihastuin heti alussa Knausgårdin tuntemuksiin ja ajatuksiin perhe-elämästä ja lapsista. Tai ehkä ennemminkin samaistuin, niin kuin varmaan jokainen, joka muistaa vielä omien lastensa pikkulapsiajat. Innostuneena luin myös päähenkilön nuoruusvuosista. Vaikka omat nuoruusvuoteni sijoittuvatkin 90-luvulle ja suomalaiseen pikkukaupunkiin, tuntuu elämä olleen melko samanlaista 80-luvun norjalaisessa pikkukaupungissa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa nelikymppinen Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, erityisesti isäänsä. Toisessa osassa kolmikymppinen Knausgård on hautaamassa isäänsä ja palaa muistoissaan oman historiansa eri kohtiin. Toisessa osassa tärkeässä osassa on myös veli: veljekset järjestävät yhdessä isälle hautajaisia ja monet takaumista liittyvät veljeen. Aikatasojen vaihtelu käy sujuvasti ja luo romaaniin syvyyttä.

Hienointa romaanissa on kuitenkin se, että Knausgård avaa oman kokemuksensa ja omat tunteensa niin vapaasti, riisuu itsensä paljaaksi lukijan edessä ja antaa katsoa. Knausgård ei välttele kipeidenkään asioiden auki leväyttämistä.  Ainakin näennäisesti - mistäs minä tiedän, onko kirjailija Karl Ove Knausgård yhtään samanlainen kuin päähenkilö Karl Ove Knausgård. Tämän avoimuuden vuoksi lukija pääsee lähelle, osaksi päähenkilön tarinaa. Samaistumiskohtiakin löytyy enemmän, koska lukijan täytyy myöntää, että itsessäkin on niitä pimeitä puolia ja salattuja muistoja, joita Knausgård ei pelkää paljastaa.

Suosittelen menetettyä lapsuutta haikaileville, nuoruusvuosiinsa kaipaaville, sisarussuhdetta pohtiville ja isäsuhdetta kipuileville. Muillekin.

Krokotiilin keltaiset silmät

Sain jo syksyllä syntymäpäivälahjaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -romaanin. Uskollisesti se on minua odottanut hyllyssä kirjakasan alimmaisena, ja ehkäpä olen sitä tietoisestikin vähän säästänyt. Syksyllä Pancolin kirjasarja oli kovasti tapetilla ja esimerkiksi Kirjamessuilla se oli hyvin esillä. Muiden blogipostauksista olin ymmärtänyt, että se olisi mukaansatempaava viihdekirja syvällisillä fiboilla, joten odotukset olivat korkealla. Tällä kertaa joudun kyllä olemaan vastarannan kiiskenä!

Kirja kertoo Pariisin esikaupungissa asuvasta Joséphinesta ja hänen perheestään: tyttäristä Hortensesta ja Zoésta, siskosta Iriksestä ja tämän perheestä, kuivakiskoisesta äidistä ja isäpuolesta, joka on löytänyt ymmärtäjän sihteeristään. Henkilögalleriaan mahtuu myös aviomies Antoine, joka lähtee uuden tyttöystävänsä kanssa Keniaan kasvattamaan krokotiileja, uusi miesystävä ja muutama tärkeässä roolissa oleva naapurikin. Melkoinen henkilögalleria! 

Vaikka henkilöitä riittää, onnistuu Pancol kuljettamaan kaikki hahmot kunnialla tarinan läpi. Tapahtumien keskellä on Jo, joka lupaa siskolleen kirjoittaa tämän nimissä historiallisen romaanin. Kirjoittamisen myötä Josta kasvaa uusi ihminen, joka tarttuu oman elämänsä ohjaksiin sen sijaan että antaisi äidin, siskon tai aviomiehen ohjailla itseään. Kasvutarina on kiinnostava, mutta kirjan parasta antia ovat ihmisten väliset suhteet - sen paljastaminen, kuinka monella eri tavalla, niin hyvillä kuin pahoillakin, olemme riippuvaisia toisista ihmisistä.

Viihdekirjaksi en tätä kirjaa väittäisi. Viihdekirjallisuuteen kuuluu mielestäni kepeys, eikä tämä kirja ole kepeä lainkaan. Melko helppolukuinen se kyllä on, mutta sisältö on aika raskasta. Kirjan henkilöistä monet ovat monella tapaa epäsympaattisia ja teemat (riippuvaisuus vs. itsellisyys) ovat vaikeita. Kirjan dialogi on myös uskomattoman epäluonnollista - ja tämä onkin kirjan huonoin puoli. Ehkä ranskalaiset puhuvat arkipäiväisiä asioita todella syvällisellä tavalla, ehkä ranskalaista keskustelua on vaikea kääntää suomeksi - lopputulos on joka tapauksessa se, että keskustelut pääsevät harvoin vauhtiin, ja ne ovat paikallaan junnaavia ja epäuskottavia. 

En man som heter Ove

Lukaisin Fredrik Backmanin romaanin En man som heter Ove. Ove on kuusikymppinen ärisevä äijä, sellainen taloyhtiönatsi, tiedätte varmaan tyypin. Oven elämä kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa perhe, joka ei arkaile pyytää Ovelta apua. Elämää ja ihmisiä inhoavan tyypin harmaaseen maailmaan alkaa tulla uusia sävyjä.

Backmania on verrattu Jonas Jonassoniin, siis siihen Satavuotiaan kirjoittajaan, ja jotakin samaa teoksissa onkin. Molemmissa on huumoria, joka samaan aikaan lämmittää sisältä ja laittaa nauramaan ääneen. Tarina myös keriytyy auki vähitellen, ja lukijan sympatia Ovea kohtaan kasvaa kirjan lukemisen myötä. Backman pysyy kotoisemmissa ympyröissä kuin Jonasson, mutta ei kunnon tarina tarvitse farssimaisia juonenkäänteitä. Kiinnostavat hahmot, joista tulee lukijalle läheisiä, riittävät kyllä.

Backman kirjoittaa sujuvaa ja soljuvaa kieltä, jota on ilo lukea. Hän taitaa myös huumorin tahdituksen: lukeminen ei ole tylsää hetken vertaa.

Muutama murha

Lukaisin kaksi ruotsalaista dekkaria, molemmat helppolukusia ja mukaansatempaavia, mutta silti kovin erilaisia.

On nyt kyllä vähän sillä rajalla, onko Kåre Halldénin Champagneführer vielä joululahjakirja. Ostin sen kyllä joululahjaksi, mutta alkuperäinen kappale katosi Riian-matkalla, ja lahjansaaja osti itselleen uuden kirjan. Kirjan idea on oikein kelvollinen: viineistä tietämätön ruotsalainen tolvana ajautuu Ranskan-matkallaan selvittämään samppanjaan ja historiaan kietoutuvaa murhasarjaa.

Toinen dekkari oli Martin Olczakin Akademimorden, joka kertoo Ruotsin akatemiaan (joka on siis se taho, joka päättää Nobelin kirjallisuuspalkinnosta) kohdistuvista murhista. Ei hassumpi lähtökohta sekään!

Ensimmäisen kirjan tarina on ehkä hippasen parempi, tai ainakin uskottavampi kuin jälkimmäisen kirjan juoni. Silti jälkimmäinen saa tässä vertailussa paremmat pisteet. Halldénin hyvää tarinaa rapistaa käsittämättömän huono kirjoittaminen, kliseiset ilmaukset ja liika paljastelu jo varhaisessa vaiheessa. Olczak taas kirjoittaa todella hyvin: tarina keriytyy auki vähitellen ja lukija tietää juuri sopivan paljon kokonaisuudesta. Kieli on kevyttä, mutta ei höttöistä (ihan kuin minä pystyisin oikeasti ruotsin kieltä arvioimaan johonkin suuntaan...). En taida jaksaa lukea miehen yöpöydällä jo lojuvaa Cavakungenia, mutta Olczakia seuraan kyllä jatkossakin!

---

Dekkareista kun puhutaan, voin paljastaa, että olen unohtanut kokonaan yhden itse saamani joululahja(!)dekkarin. Islantilaisen Arnaldur Indridasonin Jyrkänteen reunalla oli ihan kiinnostava tuttavuus. Dekkarien maailma vaikutti harkitulta ja toimivalta, joten tätäkin luen kyllä lisää, jos käsiini saan. Tarina oli aika peruskauraa: seksiä, väkivaltaa, talousrikoksia ja elämässään epäonnistuneita poliisinkuvatuksia. Jos Islanti kiinnostaa, lue tämä.

Näkijän tytär

Hesari tarjosi ilmaiseksi e-kirjoja iPad-sovelluksessaan viime viikon ajaksi. Alunperin huomasin mainoksessa Nesserin nimen ja ajattelin iltalueskella dekkarin. Sen kyseisen kirjan olinkin kuitenkin jo lukenut, joten latasin itselleni Kristiina Vuoren Näkijän tyttären. Harha-askeltani Laila Hirvisaaren pariin lukuunottamatta siitä on todella pitkä aika, kun olen lukenut historiallisia viihderomaaneja. Viimeksi taisin ahmia Angelicoja ja Kaari Utrioita teini-ikäisenä.

Ahmimiseksihan tämäkin meni. Toisaalta oli kiire, kun aikaa lukemiseen oli vain viikko eikä sovellus näyttänyt, missä kohtaa kirjaa olin menossa. Mutta kyllä kirjakin oli varsin mukaansatempaava! Romaani kertoo Eirasta, joka syntyy äpäränä mahtisukuun 1200-luvun Suomessa. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, ja iso osa romaanista keskittyykin kristinuskon ja kansanuskon rinnakkaiseloon ja myös niiden väliseen kilpailuun. Mielestäni tämä on tarinan kiinnostavin osa, mutta viihdyttävyyttä lisäävät myös sukujen väliset ja perheiden sisäiset juonittelut ja se, että Eiran sydän vetää kahtaalle.

Vähän minun on vaikea ymmärtää tällaista lajityyppiä, jossa toisaalta historialla ja ihan faktoillakin on iso merkitys, mutta jossa säännöllisin väliajoin kuvataan romanttinen rakastelukohtaus. Kuka näitä jaksaa lukea kirjan toisensa perään? Eikö pelkkä historiallinen romaani ilman tätä rakkausjuonnetta kelpaa? Minä ainakin jotenkin vaivaannun ja turhaannun, kun vetävän tarinan keskeyttää säädytön suutelo. Usein ne tuntuvat vähän päälleliimatuiltakin. Mutta toisaalta - purihan se minuunkin, historian ja viihteen yhdistelmä...

Teorioita parisuhteista

Olisikohan tässä viimeinen joululahjakirjapostaus? Nyt luulen lukeneeni kaikki pukin tuomiset. Pitkä aika siihen menikin, vaikka toki tässä välissä on tullut luettua muutakin. Toisaalta sain kyllä aika paljon kirjoja - ja mieskin sai, jotka nekin piti tietenkin lukea!

Tätini antoi minulle David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin. Tästä on tehty elokuvakin, mutta en ole nähnyt sitä, joten en osaa verrata. Äidiltä sain Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-romaanin. En tiedä, onko siskoksilla samanlainen ajattelutapa, mutta ainakin minun päässäni nämä kirjat olivat selvästi pari, minkä vuoksi kirjoitan niistä samassa postauksessa.

Sinä päivänä kertoo edinburghilaisista ystävyksistä, Emmasta ja Dexteristä, jotka valmistuvat samana päivänä. Kirja seuraa heidän ystävyyssuhdettaan ja aikuistumistaan 20 vuoden ajan, niin että heidän elämäänsä kuvataan aina samana päivänä, 15. heinäkuuta.

Naimapuuhia kertoo nuorista aikuisista, jotka valmistuvat amerikkalaisesta collegesta. Mitchell on rakastunut Madeleineen, joka on parisuhteessa Leonardin kanssa. Tämäkin kirja kertoo aikuistumisesta, itsensä etsimisestä ja ihmissuhteiden vaikeudesta, vaikka aikajänne onkin lyhyempi, vain reilu vuosi.

Vanhana ja viisaana on helppo katsoa parikymppisten ihmissuhdekipuilua kaukaa, mutta kyllähän näissä molemmissa romaaneissa tiivistyy se, että ihmissuhteet ja ihmiset niissä eivät kasva samaan tahtiin. Se oivallus, että oma hyvä ei ole yhtä kuin toisen hyvä ei ole yhtä kuin yhteinen hyvä, on joskus kipeä, mutta johtaa elämässä eteenpäin ja aukaisee uusia ovia.

Molemmat kirjat ovat hauskoja. Sinä päivänä ehkä enemmän sellaisella hulvattomalla, viihdekirjallisella tavalla, ja Naimapuuhia ironisella, lauseeseen kätketyllä oivalluksella. En kerro juonista sen enempää, niin ei tule spoilauksia, mutta suosittelen kaikille, joita rakastumisen teoria ja parisuhteiden synty kiinnostaa.

Nobel-kamaa

Sain joululahjaksi myös Alice Munron Kerjäläistytön. Sitä olen tässä talven ja kevään mittaan lueskellut vähitellen.

Vaikka Munroa pidetään novelistina, ei tämä mielestäni ole novellikokoelma, vaan kokonaisuus, jota voisi pitää romaaninakin. Kirja kertoo köyhistä oloista tulevasta Rosesta, hänen elämästään noin 10-vuotiaasta keski-ikään. Tarinat eivät etene täydellisen kronologisesti, mutta niistä muodostuu kuitenkin kertomuskokonaisuus, joka kuvaa Rosen kehitystä älykkäästä koulutytöstä kohtuullisen menestyväksi näyttelijäksi. Toiseksi tärkeäksi henkilöksi muodostuu Flo, Rosen äitipuoli, joka on oikeastaan Rosen vastapooli, pikkukaupunkiin jämähtänyt nainen, joka ei ole kiinnostunut itsensä kehittämisestä tai elämänsä muuttamisesta.

Tarinat imaisevat mukaansa heti kirjan alussa. Munro kuvaa henkilöitä ja Hanrattyn pikkukaupunkia niin elävästi, että vaikka kirja välillä unohtuu viikoiksi, on tuttujen juttujen pariin helppo aina palata. Pienillä tarinoilla ja huomioilla Munro näyttää, minkälaista elämä kanadalaisissa pikkukaupungeissa on ollut 1900-luvun aikana. Hän on myös loistava ihmisten kuvaaja. Rosen hahmo on monisärmäinen: toisaalta itsetietoinen ja vahva, toisaalta epävarma ja hyväksyntää hakeva. Rosen vanhetessa myös suhde Flohon syvenee. Onhan Flokin omassa elämässään tehnyt rohkeita valintoja ja ottanut riskejä: esimerkiksi ryhtynyt äitipuoleksi ja perustanut kaupan. Toisaalta mitä vanhemmaksi Rose tulee, sitä selkeämmin hänen epävarmuutensa näkyy. Eivät äiti ja tytär olekaan niin kaukana toisistaan kuin Rose nuorena kuvittelee.

Minulle tämän kirjan hienous on nimenomaan Rosen ja Flon välisessä suhteessa ja siinä, miten sen dynamiikka muuttuu vuosien varrella. Toisaalta kirjan kolmanneksi päähenkilöksi nousee Hanratty, tuo kummallinen kaupunki, jollaista nykyaikana on vaikea edes kuvitella.