Kuinka kasvattaa bébé

Kirjakaupan kesäpokkarivalikoimasta silmään pisti ja ostoskassiin sujahti Pamela Druckermanin bestseller Kuinka kasvattaa bébé, vanhemmuus Pariisin malliin. Odotukset olivat korkealla; niin paljon olen lukenut kirjasta kiinnostavia arvosteluja. Koska en myöskään koe olevani täydellinen kasvattaja, toivoin salaa, että kirja antaisi minulle taikakaluja lasten käsittelyyn.

Amerikkalainen Druckerman vertailee amerikkalaista ja ranskalaista tapaa kasvattaa lapsia, ja usein ranskalainen tapa vaikuttaa amerikkalaista toimivammalta. Amerikkalaisten perheiden ongelmana ovat keskipisteenä olevat lapset, jotka vaativat jatkuvaa huomiota ja vaativat vanhemmilta paljon - ja toisaalta se, että vanhemmat uhrautuvat lastensa puolesta. Ranskalaiset lapset ovat kohteliaita, nukkuvat hyvin, syövät kaikkea ja vaivaavat vanhempiaan varsin vähän. Yhdeksi syyksi Druckerman arvelee sitä, että Ranskassa yhteiskunta tukee vanhemmuutta. Suomalainen lastenkasvatus tuntuu olevan lähempänä amerikkalaista kuin ranskalaista kasvatustyyliä, vaikka suomalainen yhteiskunta tukee vanhemmuutta hyvin samalla tapaa (jopa paremminkin) kuin ranskalainen yhteiskunta. Kasvatusperiaatteiden täytyy siis olla Ranskassa kovin erilaisia kuin Amerikassa.

Kirja antaa hyviä vinkkejä, vaikka kaikkea ranskalaisesta kasvatuksesta ei haluaisikaan - tai edes kannattaisi - omaksua. Lukija oppii, että Ranskassa lapsista halutaan kasvattaa autonomisia ja että kasvatuksen sijaan puhutaan éducationista. En pääse enää omilla kokeilukappaleillani testaamaan, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi uhmaikäisen ruokakiukutteluun on helpompi suhtautua, kun ajattelee, että tässä opiskelemme ruokien maistelua ja nätisti syömistä.

Kirja sisältää painavaa asiaa, mutta on todella helppolukuinen ja viihdyttävä. Druckerman käyttää surutta omaa perhettään ja tuttaviaan havainnollistavina esimerkkeinä - erot ranskalaisten ja amerikkalaisten vanhempien välillä tulevat varsin selviksi. Välillä lukiessani nauran ääneen osuville esimerkeille tai napakalle ilmaisulle. (Jonkin verran minua häiritsee aikamuotojen vaihtelu tekstissä: se ei vaikuta harkitulta, vaan siltä, että kirja on kirjoitettu pitkällä aikavälillä, ja joskus asiat tapahtuvat kirjoitushetkellä preesensissä, joskus taas ovat tapahtuneet imperfektissä tai perfektissä.)

Otan itsekin käyttöön muutamia ranskalaisia ilmaisuja, vaikka lapset eivät enää olekaan uhmaikäisiä mukuloita. Tähän asti "olepa fiksusti" on kuulostanut mummoni eufemismilta tutummalle "lapset saavat näkyä mutta eivät kuulua". Nyt ajattelen, että ranskaksi käskisin lapsen olemaan sage, ja "käyttäydy viisaammin" saa heti eri merkityksen. 

Kirjastomonologi

Kirjastosta mukaani tarttui Sophie Divryn The Library of Unrequited Love (alkuperäiskielellä ranskaksi paljon tylsemmin La Cote 400), joka on pieni kirja kirjoista ja kirjastoista. Eräänä aamuna keski-ikäinen kirjastonhoitajatar löytää lukijan, joka on jäänyt kirjastoon vahingossa yöksi. Hiljainen ja syrjässä pysyttelevä kirjastonhoitaja alkaa puhua lukijalle, ja monologin myötä hän osoittautuukin ihmiseksi, jolla on paljon ajatuksia ja voimakkaita mielipiteitä. Lukija saa kuulla kirjastonhoitajan näkemykset päättäjistä, kirjaston työntekijöiden keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, miehistä (erityisesti eräästä nuoresta Martin-nimisestä tutkijasta) - ja varsinkin kirjoista, kirjastoista ja niiden hienoudesta.

Kirja on rakkaudentunnustus kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle - ja ajoittain varsin nokkela ja hauskakin.

Pieni potenssipuoti

Hih, mikä hupaisa kesälomakirja! Mikäkö? Karin Brunk Holmqvistin Pieni potenssipuoti tällä kertaa. Kirja kertoo kahdesta kahdenksankymppisestä vanhapiikasisaruksesta, Tilda ja Elida Svenssonista, joiden elämä on pyörinyt suurin piirtein samaa rataa viimeiset kuusikymmentä vuotta. Siskosten elämänpiiri laajenee, kun naapuriin muuttaa keski-ikäinen miespuolinen kesävieras. Hänen ansiostaan Tilda ja Elida saavat ajatuksen ruveta valmistamaan potenssilääkettä. Potenssipotkun postimyynti sujuu yli kaikkien odotusten ja siskosten elämä saa aivan uuden suunnan.

Kiertelin kirjastossa etsimässä kevyttä kesälukemista ja tämän kirjan löysin romanttisen viihdekirjallisuuden keskeltä. En minä tätä kyllä romanttiseksi kuvailisi, vaikka kirjassa rakkautta ja seksiäkin sivuttiin. Sen sijaan kirja kertoo vanhuudesta viihteen keinoin. Tai ehkä pitäisi sanoa, että kirja kertoo vähän vanhuudenhöperöjen sisarusten kautta siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää elämälleen uutta suuntaa ja mielekästä sisältöä. Ihanan helppolukuinen hyvänmielenkirja, joka oli aivan nappi valinta näin kesäisenä viikonloppuna!

Vau

Ostin syksyllä aikamme kulttiromaanin, sukupolvikokemukselle äänen antavan mestariteoksen jne. jne. Jotenkin se hautautui kaiken viihteen, Barbarotin filosofisten rikostutkimisten ja historiallisen höpinän, alle. Mutta nyt olen vihdoinkin lukenut Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni, osa 1:n. Vau.

Onhan se kaikkien kehujen arvoinen. Samalla lavea ja tiivis, ahmittava ja pysähtymään pakottava, tunteita herättävä. 

Minä ihastuin heti alussa Knausgårdin tuntemuksiin ja ajatuksiin perhe-elämästä ja lapsista. Tai ehkä ennemminkin samaistuin, niin kuin varmaan jokainen, joka muistaa vielä omien lastensa pikkulapsiajat. Innostuneena luin myös päähenkilön nuoruusvuosista. Vaikka omat nuoruusvuoteni sijoittuvatkin 90-luvulle ja suomalaiseen pikkukaupunkiin, tuntuu elämä olleen melko samanlaista 80-luvun norjalaisessa pikkukaupungissa. 

Romaanin ensimmäisessä osassa nelikymppinen Knausgård muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, erityisesti isäänsä. Toisessa osassa kolmikymppinen Knausgård on hautaamassa isäänsä ja palaa muistoissaan oman historiansa eri kohtiin. Toisessa osassa tärkeässä osassa on myös veli: veljekset järjestävät yhdessä isälle hautajaisia ja monet takaumista liittyvät veljeen. Aikatasojen vaihtelu käy sujuvasti ja luo romaaniin syvyyttä.

Hienointa romaanissa on kuitenkin se, että Knausgård avaa oman kokemuksensa ja omat tunteensa niin vapaasti, riisuu itsensä paljaaksi lukijan edessä ja antaa katsoa. Knausgård ei välttele kipeidenkään asioiden auki leväyttämistä.  Ainakin näennäisesti - mistäs minä tiedän, onko kirjailija Karl Ove Knausgård yhtään samanlainen kuin päähenkilö Karl Ove Knausgård. Tämän avoimuuden vuoksi lukija pääsee lähelle, osaksi päähenkilön tarinaa. Samaistumiskohtiakin löytyy enemmän, koska lukijan täytyy myöntää, että itsessäkin on niitä pimeitä puolia ja salattuja muistoja, joita Knausgård ei pelkää paljastaa.

Suosittelen menetettyä lapsuutta haikaileville, nuoruusvuosiinsa kaipaaville, sisarussuhdetta pohtiville ja isäsuhdetta kipuileville. Muillekin.

Krokotiilin keltaiset silmät

Sain jo syksyllä syntymäpäivälahjaksi Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -romaanin. Uskollisesti se on minua odottanut hyllyssä kirjakasan alimmaisena, ja ehkäpä olen sitä tietoisestikin vähän säästänyt. Syksyllä Pancolin kirjasarja oli kovasti tapetilla ja esimerkiksi Kirjamessuilla se oli hyvin esillä. Muiden blogipostauksista olin ymmärtänyt, että se olisi mukaansatempaava viihdekirja syvällisillä fiboilla, joten odotukset olivat korkealla. Tällä kertaa joudun kyllä olemaan vastarannan kiiskenä!

Kirja kertoo Pariisin esikaupungissa asuvasta Joséphinesta ja hänen perheestään: tyttäristä Hortensesta ja Zoésta, siskosta Iriksestä ja tämän perheestä, kuivakiskoisesta äidistä ja isäpuolesta, joka on löytänyt ymmärtäjän sihteeristään. Henkilögalleriaan mahtuu myös aviomies Antoine, joka lähtee uuden tyttöystävänsä kanssa Keniaan kasvattamaan krokotiileja, uusi miesystävä ja muutama tärkeässä roolissa oleva naapurikin. Melkoinen henkilögalleria! 

Vaikka henkilöitä riittää, onnistuu Pancol kuljettamaan kaikki hahmot kunnialla tarinan läpi. Tapahtumien keskellä on Jo, joka lupaa siskolleen kirjoittaa tämän nimissä historiallisen romaanin. Kirjoittamisen myötä Josta kasvaa uusi ihminen, joka tarttuu oman elämänsä ohjaksiin sen sijaan että antaisi äidin, siskon tai aviomiehen ohjailla itseään. Kasvutarina on kiinnostava, mutta kirjan parasta antia ovat ihmisten väliset suhteet - sen paljastaminen, kuinka monella eri tavalla, niin hyvillä kuin pahoillakin, olemme riippuvaisia toisista ihmisistä.

Viihdekirjaksi en tätä kirjaa väittäisi. Viihdekirjallisuuteen kuuluu mielestäni kepeys, eikä tämä kirja ole kepeä lainkaan. Melko helppolukuinen se kyllä on, mutta sisältö on aika raskasta. Kirjan henkilöistä monet ovat monella tapaa epäsympaattisia ja teemat (riippuvaisuus vs. itsellisyys) ovat vaikeita. Kirjan dialogi on myös uskomattoman epäluonnollista - ja tämä onkin kirjan huonoin puoli. Ehkä ranskalaiset puhuvat arkipäiväisiä asioita todella syvällisellä tavalla, ehkä ranskalaista keskustelua on vaikea kääntää suomeksi - lopputulos on joka tapauksessa se, että keskustelut pääsevät harvoin vauhtiin, ja ne ovat paikallaan junnaavia ja epäuskottavia. 

En man som heter Ove

Lukaisin Fredrik Backmanin romaanin En man som heter Ove. Ove on kuusikymppinen ärisevä äijä, sellainen taloyhtiönatsi, tiedätte varmaan tyypin. Oven elämä kuitenkin muuttuu, kun naapuriin muuttaa perhe, joka ei arkaile pyytää Ovelta apua. Elämää ja ihmisiä inhoavan tyypin harmaaseen maailmaan alkaa tulla uusia sävyjä.

Backmania on verrattu Jonas Jonassoniin, siis siihen Satavuotiaan kirjoittajaan, ja jotakin samaa teoksissa onkin. Molemmissa on huumoria, joka samaan aikaan lämmittää sisältä ja laittaa nauramaan ääneen. Tarina myös keriytyy auki vähitellen, ja lukijan sympatia Ovea kohtaan kasvaa kirjan lukemisen myötä. Backman pysyy kotoisemmissa ympyröissä kuin Jonasson, mutta ei kunnon tarina tarvitse farssimaisia juonenkäänteitä. Kiinnostavat hahmot, joista tulee lukijalle läheisiä, riittävät kyllä.

Backman kirjoittaa sujuvaa ja soljuvaa kieltä, jota on ilo lukea. Hän taitaa myös huumorin tahdituksen: lukeminen ei ole tylsää hetken vertaa.

Muutama murha

Lukaisin kaksi ruotsalaista dekkaria, molemmat helppolukusia ja mukaansatempaavia, mutta silti kovin erilaisia.

On nyt kyllä vähän sillä rajalla, onko Kåre Halldénin Champagneführer vielä joululahjakirja. Ostin sen kyllä joululahjaksi, mutta alkuperäinen kappale katosi Riian-matkalla, ja lahjansaaja osti itselleen uuden kirjan. Kirjan idea on oikein kelvollinen: viineistä tietämätön ruotsalainen tolvana ajautuu Ranskan-matkallaan selvittämään samppanjaan ja historiaan kietoutuvaa murhasarjaa.

Toinen dekkari oli Martin Olczakin Akademimorden, joka kertoo Ruotsin akatemiaan (joka on siis se taho, joka päättää Nobelin kirjallisuuspalkinnosta) kohdistuvista murhista. Ei hassumpi lähtökohta sekään!

Ensimmäisen kirjan tarina on ehkä hippasen parempi, tai ainakin uskottavampi kuin jälkimmäisen kirjan juoni. Silti jälkimmäinen saa tässä vertailussa paremmat pisteet. Halldénin hyvää tarinaa rapistaa käsittämättömän huono kirjoittaminen, kliseiset ilmaukset ja liika paljastelu jo varhaisessa vaiheessa. Olczak taas kirjoittaa todella hyvin: tarina keriytyy auki vähitellen ja lukija tietää juuri sopivan paljon kokonaisuudesta. Kieli on kevyttä, mutta ei höttöistä (ihan kuin minä pystyisin oikeasti ruotsin kieltä arvioimaan johonkin suuntaan...). En taida jaksaa lukea miehen yöpöydällä jo lojuvaa Cavakungenia, mutta Olczakia seuraan kyllä jatkossakin!

---

Dekkareista kun puhutaan, voin paljastaa, että olen unohtanut kokonaan yhden itse saamani joululahja(!)dekkarin. Islantilaisen Arnaldur Indridasonin Jyrkänteen reunalla oli ihan kiinnostava tuttavuus. Dekkarien maailma vaikutti harkitulta ja toimivalta, joten tätäkin luen kyllä lisää, jos käsiini saan. Tarina oli aika peruskauraa: seksiä, väkivaltaa, talousrikoksia ja elämässään epäonnistuneita poliisinkuvatuksia. Jos Islanti kiinnostaa, lue tämä.