Mystinen nimivalinta

Sain syntymäpäivälahjaksi dekkarin. Olin kyllä vähän pettynyt siihen, että se oli vain dekkari. Kansi ja nimi, Mystiset katoamiset, lupasi jotakin salaperäisempää.

Kirjailija on Heleena Lönnroth ja kustantamo Zuppa di Porri, joka lienee Lönnrothin oma kustannusyhtiö. Ilmeisesti Lönnrothillakin on oma uskollinen lukijakuntansa; takakansitekstin mukaan tämä on tekijän 15. dekkari.

Ei-niin mystiset katoamiset tapahtuvat Kotkassa, ja koskettavat lähinnä perussuomalaista valtuustoryhmää, jonka edustajat alkavat kadota jälkiä jättämättä. Varmaan paikallisille tämän lukeminen onkin eri tavalla jännittävää, kun kirjasta voi bongata tuttuja paikkoja ja ehkä hahmojakin.

Katoamista ryhtyvät selvittämään Kaakonetsivät, Unto Hakkarainen ja Asseri Salo. Selvitystyön luonne on pitkään varsin absurdi. Sen kummemmin järkeilyään perustelematta etsivät päätyvät ajatukseen, että katoaminen on jihadistien kosto perussuomalaisille - vaikka kyseiset kotkalaiset persut eivät olekaan erityisen kunnostautuneita rasistisissa lausunnoissa eikä kotkalaisissa maahanmuuttajapiireissäkään ole jihadistisolua. Lukijana minun on vaikea ymmärtää, onko tässä kyse Kaakonetsivien eli fiktiivisten hahmojen ennakkoluuloista vai kirjailijan yrityksestä rakentaa moderni ja kansainvälinen juonikuvio.

Romaani on lyhehkö ja helppolukuinen, mutta se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että juoni on varsin heppoinen. Se myös tempoilee moneen suuntaan. Kirjan tapahtumista osa on mukana selvästi siksi, että erilaiset ratkaisut olisi mahdollista motivoida. Loppuratkaisu tulee kuitenkin aika puskista eikä vaikuta erityisen uskottavalta.

Tämä arvostelu on ollut melko kielteinen. Myönnetään - en pitänyt kirjasta, ja petyin vielä loppuunkin päästyäni. Tässä oli kuitenkin paljon hyvääkin. Kaakonetsivät ovat hyvin suunniteltuja hahmoja ja varsinkin kirjan loppupuolella romaani lepää paljon heidän tutkimuksensa varassa, mikä toimii paljon paremmin kuin kaikkitietävän kertojan lennähtely paikasta toiseen. Periaatteessa tarinan aihio on kiinnostava, mutta valitettavasti se jää vasta aihioksi. Tämä romaani olisi tarvinnut paljon enemmän lihaa luidensa päälle - ja myös lihasten muokkausta eli ydinasioiden tiivistämistä ja ylimääräisen karsimista.

Otsikoinnilla en viittaa tällä kertaa itse romaanin nimeen, vaan yhteen sivuhenkilöistä. Hämäräperäinen Mark(ku) Ruuttunen yrittää vaikuttaa Kotkan poliittisen elämään tukemalla rahallisesti muutosvoimia edustavia valtuuttetuja. Ruuttunen-nimen takia tämä kirja minullekin annettiin - onhan kyseessä suvun nimi. Mutta miksi joku Ruuttunen on eksynyt Pohjanmaalta Kotkaan ja ryhtynyt hämäriin kähmintäbisneksiin? (Ja miksi se Ruuttunen on edes hahmona tässä kirjassa? Siinäkin on yksi sivujuoni, joka lentää matkansa ja lässähtää sitten.)

Meren katedraali

Bussimatkustus on osoittautunut lukuharrastuksen kannalta todella virvoittavaksi valinnaksi. Olen taas lukenut yhden hyllyssä vuosia maanneen lahjaksi saadun kirjan. Tätä menoa luen kohta ne Hessetkin (jotka siis olen jo kymmenen vuotta sitten kerännyt matkaani vaihtohyllystä).

Tällä kertaa kahlasin läpi paksun historiallisen romaanin. Kahlaaminen kuulostaa kyllä tosi työläältä. Ihan oikeasti ahmin Ildefonso Falconesin Meren katedraalin. Romaani kertoo Arnau Estanyolin tarinan. Arnau syntyy 1300-luvulla maaorjan pojaksi, muuttaa isänsä kanssa Barcelonaan ja tulee vapaaksi barcelonalaiseksi, löytää menetetyn äitinsä tilalle Neitsyt Marian ja tämän kodin, Santa Maria del Mar -kirkon. Neitsyt Marian kappelista huolehtiva bastaixien, satamakantajien, kilta hyväksyy Arnaun joukkoonsa, mutta vähitellen Arnausta tulee myös ylistetty sotilas, rahanvaihtaja ja kaupungin oikeusistuimen tuomari.

Romaani näyttää, kuinka toimimalla omantuntonsa mukaan voi menestyä. Ainakin romaaneissa, historiallinen tosiseikkahan tämä ei koskaan ole ollut. Toisaalta Arnaullakin on synkkä puolensa, joka on suorastaan ristiriidassa sen kanssa, minkälaiseksi hänet muuten kuvataan. Vaikka moderniin kerrontaan kuuluukin henkilöhahmon monikerroksellisuus, ei Arnaun hahmosta sellaista oikein tule, vaan hänen käyttäytymisensä näyttäytyy välillä kovin ristiriitaisena. 

Henkilöt jäävät ajoittain turhan ohuiksi. Heidän toimintansa syyt jäävät kovin hepposiksi ja epäselviksi. Vaikuttaa siltä, että kirjailijalle on tärkeää saada tarinaan tietyt historialliset tapahtumat, joten henkilöt saavat toimia niin, että näistä tapahtumista on luonteva kertoa. Välillä jotkin henkilöhahmot astuvat näyttämölle vain sitä varten, että tarina kääntyisi oikeaan suuntaan. Noina hetkinä lukijasta tuntuu, että hän on katselemassa teatteriesitystä, jossa kertoja opastaa katsojaa oikeaan tulkintaan.

Lopussa kerronta tiivistyy ja tarinan monet sivujuonet punoutuvat yhteen. Arnaun ja Arnaun läheisten elämä on vaakalaudalla, ja lukija saa jännittyneenä seurata, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu. Romaanin loppu on kerronnallisesti ohuehko, mutta kyllä se lukijan odotukset täyttää ja palkitsee monen sadan sivun läpikäymisen jälkeen.

Romaani on helppolukuinen paksuudestaan huolimatta. Se on myös oppitunti keskiaikaiseen Espanjaan: lukemisen jälkeen päässä vilisevät Katalonian ja Mallorcan Pedrot ja Jaakot. Näistä ei koulun historian tunneilla juuri puhuttukaan, ja täytyy myöntää, että 1300-luvun hallitsijat ovat vieläkin varsin hatarassa muistissa. Ajankuvauksena Meren katedraali on luultavasti varsin todenmukainen ja nimenomaan sellaisena lukemisen arvoinen.

Poltetut varjot

Hyllyssäni on jo pitkään (siis muutamia vuosia!) odottanut vuoroaan joululahjaksi saatu Kamila Shamsien Poltetut varjot. En muista kuulleeni tai lukeneeni kirjasta mitään muuta kuin lahjan antajan positiivisen arvion. Se on kummallista, koska romaani on hengästyttävän hyvä kuvaus ihmisyydestä kriisitilanteissa, ihmisten välisistä siteistä ja globalisoituvan maailman ihmisyydelle asettamista haasteista.

Hiroko elää Nagasakissa toisen maailmansodan aikana ja haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta saksalaisen kihlattunsa Konradin kanssa. Atomipommi päättää toisin. Sodan jälkeen Hiroko matkustaa Delhiin Konradin siskon luo ja tapaa siskon perheen palvelijan Sajjadin. He tunnistavat ulkopuolisuuden toisissaan, ja se yhdistää heidät. Eletään Pakistanin syntyaikaa, ja Hiroko ja Sajjid pakenevat levottomuuksia Istanbuliin. Sieltä he eivät enää pääsekään palaamaan Delhiin, vaan Pakistanista tulee heidän ja heidän poikansa Razan uusi kotimaa. Kun Raza on parikymppinen, Afganistan ja Venäjä käyvät sotaa. Parinkymmenen vuoden päästä sotaa käydään uudestaan, mutta tällä kertaa Afganistania vastassa on USA. Razan näissä sodissa kohtaamat ihmiset ja siteet, jotka ihmisten välille syntyvät, kietoutuvat Razan kohtaloon ja määräävät sitä.

Romaani kertoo hmisten välille muodostuvasta näkymättömien lankojen verkosta. Olemme sidoksissa toisiimme ja kaikki tekomme vaikuttavat myös läheisiimme. Veljeys ei katso yhteiskuntaluokkaa, kansallisuutta, kieltä, ikää tai uskontoa, vaan yhteenkuuluvuus ihmisten välillä syntyy oikeista hetkistä, luonteesta, tahdosta sitoutua ja pakostakin, kun elämänlangat ovat jo kietoutuneet yhteen.

Kirjan tarina tempaisee mukaansa ja henkilöt ihastuttavat; minua kiehtoo eritysesti Hirokon kyky selviytyä toistuvasti elämän hänen eteensä heittämistä esteistä. Ollapa itse samanlainen! Toisaalta jokaikinen kirjan henkilöistä - viipyipä hän tarinassa kuinka lyhyen hetken hyvänsä - näyttäytyy lukijalle merkittävänä yksilönä. Jokaista henkilöistä ohjailevat erilaiset voimat ja vaikutteet, mutta silti he ovat yksilöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan ja elävät niiden mukaan. Yhdeksi kirjan pääteemaksi voisikin nostaa sen, millä perusteella teemme erilaisia ratkaisuja elämässämme ja miten ne vaikuttavat meihin ja muihin. Kirja haastaa miettimään, teenkö minä oikeita päätöksiä. Pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla pitkälle kantavat seuraukset.

Hyvät ja huonot dekkarit

En edes kirjoita jokaisesta lukemastani dekkarista tänne, ja silti dekkari on ehdottomasti suosituin tunniste ja bloggauksen aihe. Dekkari on kuitenkin moniulotteinen kirjallisuuden laji, joka kätkee nimellisen yhtenäisyyden alle paljon monenlaisia yksilöitä. Dekkari on myös aika vaikea kirjallisuuden laji, ja nimenomaan kirjailijalle. Lukijalle on paljastettava sopivasti, mutta ei liikaa. Hyvässä dekkarissa on muutakin kuin arvoitus tai rikos. Hyvä dekkari ei päästä lukijaa liian helpolla. Taas kerran haluaisin vertailla hyviä ja huonoja esimerkkejä dekkareista.

Olen viimeisen vuoden sisällä lukenut kaksi Anna Janssonin Maria Wern -dekkaria. Viime talvena luin Haudankaivajan ja kesällä Outoja lintuja. Ensimmäinen oli ihan kohtuullinen dekkari, vaikkakin vähän tylsähkösti kirjoitettu. Jälkimmäinen oli niin huonosti kirjoitettu, että valitin siitä lukiessani monta kertaa ääneen (eikä lukuprosessi kuitenkaan kestänyt kuin hieman reilun vuorokauden). Periaatteessa tarinat olivat kiinnostavia, ja tapahtumapaikkana Gotlanti on ihan paras (ja yksi haaveiden matkakohteista). Mutta en kestä Janssonin henkilökuvausta! Kaikki hahmot ovat kliseisiä karikatyyreja, ja tuntuu, että kirjoittamisen sääntönä on se, että dekkarissakin henkilöhahmojen on oltava ristiriitaisia ihmisiä. Niinpä kaikilla keskeisillä hahmoilla on jokin henkilöelämän ongelma, jota vatvotaan kirjassa yhtä paljon kuin itse rikosta. Varsinkin Outoja lintuja -romaanissa minua suorastaan v*tutti myös henkiöiden replikointi. Repliikit ovat kuin päänsisäistä puhetta: jokainen ajatus kirjoitetaan lauseeksi, jotka töksähtelevät peräjälkeen paperilla. Jokin kuukausi sitten taisin valittaa siitä, kuinka epäluonnollisen pitkiä lauseita eräätkin ranskalaiset romaanihenkilöt puhuivat. Janssonin lyhyet lauseet ovat ehkä todenmukaisempia, mutta eivät juuri sen parempia lukijan kannalta.

Hyvä dekkari ei aina edes näytä dekkarilta. Karin Alvtegenin Skugga (suom. Varjo) on romaani perheestä, sen salaisuuksista ja siitä, kuinka kannamme menneisyyttämme painolastinamme. Axel Ragnerfeldt on ihailtu Nobel-kirjailija, joka makaa halvaantuneena ja puhekyvyttömänä hoitokodissa. Hänen vaimonsa Alice kokee uhrautuneensa miehensä uran puolesta ja lääkitsee katkeruuttaan alkoholilla. Vanhempiensa perintöä niin hyvässä kuin pahassa kantaa Jan-Erik, joka ei saa rakennettua toimivaa suhdetta vaimoonsa ja tyttäreensä. Kun perheen vanha taloudenhoitajatar kuolee, alkaa synkkien salaisuuksien vyyhti keriytyä auki. Useimmat Alvtegenin kirjat, Skuggakin, luokitellaan dekkareiksi, mutta tämä kirja ei missään nimessä ole perinteinen murhamysteeri eikä varmasti miellytä sellaisten ystävää. Skugga on romaani ihmisyydestä ja menneisyyden varjoista. Alusta asti mukana on kuitenkin mysteeri, salaisuus, joka paljastuu vähitellen niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin. Rikokset tulevat mukaan kuvaan vasta kirjan loppupuolella, ja silloin kerronnan tahti muutenkin kiihtyy. Loppu tarjoaa kyllä vastauksen kirjan salaisuuksiin, mutta vastaus siihen, miksi ihmisessä on niin paljon varjoa, jää saamatta. Ihmiskuvansa puolesta romaani siis hyvinkin kuuluu pohjoismaisen rikolliskirjallisuuden genreen. Lukijaa kirjan teemat, perheen salaisuudet, niiden vaikutus meihin ja omien valintojen merkitys, jäävät kaivelemaan pitkäksi aikaa.

Hullu mummo

Toisella bussiviikollani luin Fredrik Backmanin (sama heppu, joka kertoi miehestä, jonka nimi on Ove) romaanin Min mormor hälsar och säger förlåt. Elsa on melkein kahdeksan ja hänen paras ystävänsä on isoäiti. Tai itse asiassa hänellä ei muita ystäviä olekaan, koska hän on erilainen eikä koulussa kukaan tykkää erilaisista. Elsalla ja isoäidillä on yhdessä kuitenkin hauskempaa kuin kenen tahansa muun kanssa voisi olla. Isoäidillä ja Elsalla on oma satumaa, josta isoäiti kertoo jännittäviä tarinoita. Välillä isoäiti saa ajatuksia, jotka saattavat parivaljakon pulaan. Naapurit eivät nimittäin katso hyvällä sitä, että isoäiti ammuskelee parvekkeeltaan värikuula-aseella, eivätkä poliisit arvosta sitä, että eläintarhaan murtaudutaan keskellä yötä.

Kun isoäiti kuolee, hän jättää Elsalle tehtävän. Elsan täytyy viedä isoäidin tuttaville kirjeitä, joissa isoäiti pyytää anteeksi. Tehtävä osoittautuu vaikeaksi, vaaralliseksikin. Sen aikana isoäidistä paljastuu uusia puolia ja Elsa oppii paljon uutta myös itsestään ja muista ihmisistä. Isoäidin kuoltua myös hänen kertomansa tarinat ja todellisuus alkavat sekoittua.

Tämä on aivan törkeän hauska kirja, jota lukiessa ei voi olla nauramatta ääneen. Samaan aikaan tämä on valtavan surullinen kirja, jonka ihmiskohtalot vetävät vakavaksi. Tälle kirjalle en laittaisi mitään ikäsuosituslappua, vaan tarina vetoaa mielestäni kaikenikäisiin. Tässä on vähän samanlaista taikaa kuin suurissa satuklassikoissa - ei ole sattumaa, että Elsan lempikirjasarja on Harry Potterit ja kirjan loppupuolella tapahtumia verrataan myös Veljeni Leijonamielen tapahtumiin. Silti kirja on tiukasti kiinni nykyajassa ja myös nykyajan lasten ja nuorten maailmassa. Kovasti odottelen, että tämä käännetään suomeksi, että voisin hyödyntää tekstiä töissäkin.

Kirjavaras

Ostin kesälukemisiksi Markus Zusakin Kirjavarkaan. En ole nähnyt elokuvaa, joten en suorita vertailua, mutta kirjan lukemisen jälkeen voisin kyllä olla kiinnostunut sen leffankin näkemisestä.

Kirjavaras on Liesel, joka kirjan alussa matkaa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa Münchenin esikaupunkiin uuden kasvatusperheensä luo. Matkalla pikkuveli kuolee ja Liesel ja kirjan kertoja, Kuolema tapaavat ensimmäisen kerran. Hautajaisissa Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa, lumeen pudonneen Haudankaivajan käsikirjan. Sitten hän jatkaa matkaa Molchingin Himmelstrasselle Hubermannin perheeseen. Vähitellen Liesel kiintyy rauhalliseen papaan, rääväsuiseen mamaan, naapurin Rudyyn ja muihinkin Himmelstrassen asukkaisiin. Elämää varjostaa kuitenkin Führer. Eräänä iltana Hubermannien oven takana seisoo Max, jolla ei Führerin takia ole muuta paikkaa, johon mennä. Hän saa muuttaa Hubermannien kellariin.

Tullessaan Hubermanneille Liesel ei osaa lukea, mutta papa opettaa hänet lukemaan. Kirjat kiehtovat Lieseliä ja kun kaupungintalon edessä poltetaan kirjarovio, hän varastaa yhden kirjan. Pormestarinrouva, joka tuntee Lieselin, koska mama pesee hänen pyykkinsä, näkee tämän ja kutsuu Lieselin seuraavalla pyykinhakukerralla kirjastoonsa. Tarinoista tulee Lieselille tärkeitä. Liesel ja Max kertovat toisilleen tarinansa, ja Max opettaa Lieselille jotakin uutta kirjoittamalla hänelle kaksi tarinaa, jotka kertovat Maxista - ja myös Lieselistä. Kun ilmahyökkäykset ajavat Himmelstrassen asukkaat kellariin, lukee Liesel heille ääneen. Kun kaikkein tuhoisin hyökkäys tulee, on Liesel kellarissa -turvassa - kirjoittamassa omaa tarinaansa.

Liesel kohtaa kirjan kertojan, Kuoleman, kolme kertaa tarinan aikana. Kuolema kiinnostuu tästä tytöstä, joka onnistuu näkemään hänet, mutta silti välttämään kuoleman. Kaikkitietäväksi kertojaksi, joka onnistuu ylittämään ajan ja paikan rajat, Kuolema sopii mainiosti. Hänellä on myös aivan omanlaisensa katsantokanta elämään; ehkäpä siksi, että Kuolemalla on niin kiire, ehtii hän nostaa elämästä esille vain joitakin keskeisiä asioita. Onneksi hänellä on tarinankerronnassaan apuna Lieselin kirjoittama kirjavarkaan tarina. Kun Liesel kadottaa sen, Kuolema poimii sen talteen. Kirja näyttää Kuoleman erilaisena, millaisena olemme tottuneet hänet näkemään. Kuolema on syvästi ihmisiä rakastava ja kärsimystä vihaava. Noutaessaan ihmisiä hän pelastaa nämä kärsimykseltä. Kuolema kokee myös vahvoja empatian, rakkauden ja säälin tunteita hoitaessaan työtään.

Tuskinpa tätä teosta muistetaan sadan vuoden päästä suurena maailmankirjallisuuden klassikkona, mutta Lieselin tarina on kiehtova ja lukemisen arvoinen. Kuolema on kertojana niin erilainen, että senkin takia kirja kannattaa lukea - vaikka toisaalta varsinkin alussa Kuoleman vaikeus sitoutua aikaan ja paikkaan tekee kerronnastakin horjuvaa. Vaikka tämä kirja on hyvä kuvaus sodasta ja natsi-Saksasta, on holokausti kirjan tarinassa vain sivuosassa. Pääroolissa on Liesel ja tämän kasvu pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Kaikista näistä syistä tämä kirja on hyvä luettaa yläaste- ja lukioikäisillä nuorilla, ehkäpä koetan jopa omilla amislaisillani - vinkki, vinkki, hyvät opettajakollegat.

Toiveet jotka toteutuvat

Thomas Glavinicin Toiveet jotka toteutuvat kertoo Jonaksesta, joka tapaa puistossa oudon miehen, joka lupaa toteuttaa Jonaksen kolme toivetta. Yllättäen tapaamisen jälkeen Jonaksen toiveet - salaisetkin - alkavat toteutua: lyhyt poika venyy pituutta nopeasti, vaimo(johon suhde on väljähtynyt) kuolee, osakkeiden arvo nousee. Jonas myös löytää itsensä oudoista tilanteista yhä uudelleen ja uudelleen.

Kannen liepeessä on sitaatti arvostelusta: "hämmentävä ja ravisteleva romaani, jota voi lukea monitasoisesti". Tämä tarkoittanee sitä, että arvostelijalla ei ole mitään hajua siitä, mistä kirja oikeastaan kertoo. Minulla on vähän sama fiilis. Jonas on selvästikin tyyppi, joka on aivan pihalla omasta elämästään; hän ajelehtii sinne tänne. Muidenkin ihmisten elämästä tulee mielivaltaista, kun Jonaksen toiveet alkavat toteutua. Kirjan loppua kohti Jonas tavoittaa yhä enemmän itseään, mutta outojen tapahtumien kulkua ei voi enää pysäyttää.

Kirjaa voi siis lukea jonkinnäköisenä kasvukertomuksena mutta myös kuvauksena tyypistä, joka koettaa tavoitella häntäänsä sitä saavuttamatta. Ihan kiinnostavaa on myös pohtia, kuinka mielivaltaista elämä todellisuudessa on. Voimmeko vaikuttaa omaan kohtaloomme? Kuka siihen sitten vaikuttaa, jos ei ihminen itse? Kirja jää pyörimään mieleen, mutta loppujen lopuksi sen filosofinen anti jää melko kevyeksi - ainakaan minussa tämä ei herättänyt mitään suuria tai tärkeitä ajatuksia. Helppolukuinen se kyllä oli, ja ihan mielenkiintoinenkin, joten ehkä se osui minun tielleni vain väärään aikaan.