Veljeni bongasi kesällä Agustina Bazterrican Rotukarja-romaanin arvostelun ja lähetti linkin minulle. Päätin heti, että tämän kirjan luen heti, kun se on mahdollista, ja nyt minä bongasin sen kirjaston bestsellereistä. Olen tosi paljon hyödyntänyt näitä kahden viikon pikalainoja viime aikoina - veljeä kyllä sylettää lyhyt laina-aika, koska hän ei ehdi saman kahden viikon aikana kirjaa lukemaan.
Rotukarja on dystopia lähitulevaisuudesta. Kaikki maailman eläimet on lopetettu, koska koko eläinkuntaan levisi nopeasti sama vaarallinen virus. Ihminen ei kuitenkaan halua elää ilman lihansyöntiä, joten maapallon ihmiset on jaettu niihin, jotka syövät, ja niihin, joita syödään.
Romaanissa tätä kammottavaa maailmaa katsellaan teurastamon työntekijän Marcus Tejon silmin. Päähenkilö suhtautuu kriittisesti ihmislihan syöntiin ja syihin, jolla se oikeutetaan. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi kotitalouspään, naaraan, jota hän ei pysty teurastamaan.
Bazterrica kuvaa tarkasti ihmislihateollisuutta, ja lukijan mieleen hiipii väkisinkin kysymys, että jos voimme tehdä tämän eläimille, miksei myös ihmisillekin. Ihmislihan syöjät eivät näe rotukarjaa ihmisinä, vaan tuotantoeläiminä. Ei ole mitenkään harvinaista, että toisten ihmisyys nähdään vähempiarvoisena kuin toisten - miksei siis näinkin voisi käydä sopivassa tilanteessa? Sitä paitsi huomaan, että lukijana totun itsekin kuvauksiin ruhojen tainnutuksesta ja pilkkomisesta. Sitten sitä välillä herää siihen ei vittu -tunteeseen, kuten vaikka silloin, kun teurastamon työntekijät syövät yhden työntekijän varpajaisjuhlissa erityisherkkua, vain maitoa syöneen parikuukautisen tuotantoihmisen lihaa.
Aihe on kiinnostava ja romaani ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kaikkein herkimpiä lukijoita kuvaukset saattavat ällöttää, mutta itse yllätyin siitä, kuinka helppolukuinen tämä dystopia loppujen lopuksi oli. Ajatuksia se kyllä herättää, eivätkä ne ole aina kaikkein helpoimpia, mutta itse kirjaa lukee enemmän uteliaana kuin kauhistuneena.
tiistai 3. syyskuuta 2019
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
43 Kirjailijan nimi viehättää sinua
Tähän haastekohtaan minulla oli suunnitelmia, mutta kirjaston varausjono on pitkä. Kun tämä oli viimeinen vapaana oleva kohta, tuli kauhea tarve saada se täyteen.
Tarpeeseen vastasi Bestseller-hyllyssä vartova Liane Moriartyn uutuus Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Moriarty on niitä nimiä, joista on vaikea uskoa, että se oikeasti on jonkun nimi, niin vahvasti se assosioituu Sherlock Holmesin arkkiviholliseen. Moriarty on iljettävä hahmo, mutta vie ajatukset Holmesin tuttuun ja turvalliseen maailmaan.
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista kertoo hyvinvointiretriitistä, johon yhdeksän hyvin erilaista elämän murjomaa hahmoa vetäytyy parantelemaan ruhjeitaan. Moriartyn aiemmat romaanit vaihtelevat viihteellisestä ihmissuhdedraamasta psykologisiin trillereihin. Tämä romaani asettuu näiden määritelmien välimaastoon. Tarina on mukaansatempaava, henkilöhahmot kiinnostavia ja ilmaisu sujuvaa ja vaivatonta.
Minä otin tämän kirjan ihan viihteenä ja ahmin sen yhden lauantaipäivän aikana. Mitenkään alleviivaamatta se kuitenkin myös muistuttaa, että jos ihminen tavoittelee muiden asettamia, hänestä tulee onneton, ja onni löytyy vain, kun itse määrittelee itsensä.
Tarpeeseen vastasi Bestseller-hyllyssä vartova Liane Moriartyn uutuus Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Moriarty on niitä nimiä, joista on vaikea uskoa, että se oikeasti on jonkun nimi, niin vahvasti se assosioituu Sherlock Holmesin arkkiviholliseen. Moriarty on iljettävä hahmo, mutta vie ajatukset Holmesin tuttuun ja turvalliseen maailmaan.
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista kertoo hyvinvointiretriitistä, johon yhdeksän hyvin erilaista elämän murjomaa hahmoa vetäytyy parantelemaan ruhjeitaan. Moriartyn aiemmat romaanit vaihtelevat viihteellisestä ihmissuhdedraamasta psykologisiin trillereihin. Tämä romaani asettuu näiden määritelmien välimaastoon. Tarina on mukaansatempaava, henkilöhahmot kiinnostavia ja ilmaisu sujuvaa ja vaivatonta.
Minä otin tämän kirjan ihan viihteenä ja ahmin sen yhden lauantaipäivän aikana. Mitenkään alleviivaamatta se kuitenkin myös muistuttaa, että jos ihminen tavoittelee muiden asettamia, hänestä tulee onneton, ja onni löytyy vain, kun itse määrittelee itsensä.
keskiviikko 28. elokuuta 2019
33 Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan
Ajattelin, että tämä haastekohta täyttyy helposti, mutta kun kesän loppuun mennessä yhtään kohtaan sopivaa kirjaa ei ollut tullut vastaan, piti itse keksiä, millä kohdan täyttää.
Valitsin Volker Kutscherin Babylon Berlinin. Tarkalleen ottaen en ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, vaan TV-sarjan, ja siitäkin vain 1,5 tuotantokautta (koska se poistui Areenasta ennen kuin ehdin loppuun) mutta mielestäni se sopii tähän haastekohtaan.
Babylon Berlin kertoo 1920-luvun Berliinistä ja komisario Gereon Rathista, joka selvittää rikosvyyhteä, johon liittyvät esimerkiksi pornoelokuvan kuvaukset, paikalliset mafiajärjestöt ringvereinit, kommunistit, venäläisten emigranttien kulta-aarteet ja aseita hamstraavat natsit. Hurjasti aineksia, joista syntyy paksu kirja, joka kuitenkin pysyy aika hyvin kasassa.
Kirja on kovin erilainen kuin TV-sarja. Sanoisin, että romaani on yksioikoisempi. On makuasia, pitääkö sitä hyvänä vai huonona. TV-sarjassa asiat sotkeutuvat vielä enemmän toisiinsa ja henkilöhahmoja on terävöitetty ja syvennetty. Toisaalta TV-sarja on ajoittain jopa väkinäisen sekava; kirjassa asiat etenevät suoraviivaisemmin ja loogisemmin. Kirja ei kuitenkaan pysty näyttämään 20-luvun Berliinin loistokkuutta ja maailmoja syleilevää asennetta samalla tavalla kuin televisiosarja. Minä pidin molemmista.
Valitsin Volker Kutscherin Babylon Berlinin. Tarkalleen ottaen en ole nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa, vaan TV-sarjan, ja siitäkin vain 1,5 tuotantokautta (koska se poistui Areenasta ennen kuin ehdin loppuun) mutta mielestäni se sopii tähän haastekohtaan.
Babylon Berlin kertoo 1920-luvun Berliinistä ja komisario Gereon Rathista, joka selvittää rikosvyyhteä, johon liittyvät esimerkiksi pornoelokuvan kuvaukset, paikalliset mafiajärjestöt ringvereinit, kommunistit, venäläisten emigranttien kulta-aarteet ja aseita hamstraavat natsit. Hurjasti aineksia, joista syntyy paksu kirja, joka kuitenkin pysyy aika hyvin kasassa.
Kirja on kovin erilainen kuin TV-sarja. Sanoisin, että romaani on yksioikoisempi. On makuasia, pitääkö sitä hyvänä vai huonona. TV-sarjassa asiat sotkeutuvat vielä enemmän toisiinsa ja henkilöhahmoja on terävöitetty ja syvennetty. Toisaalta TV-sarja on ajoittain jopa väkinäisen sekava; kirjassa asiat etenevät suoraviivaisemmin ja loogisemmin. Kirja ei kuitenkaan pysty näyttämään 20-luvun Berliinin loistokkuutta ja maailmoja syleilevää asennetta samalla tavalla kuin televisiosarja. Minä pidin molemmista.
maanantai 26. elokuuta 2019
VMP
Lainasin äitin hyllystä Lucinda Rileyn Keskiyön ruusun. Takakansi lupasi katemortonmaista tarinaniskentää ja kartanoihin sijoittuvia salaisuuksia. Odotukset olivat siis korkealla.
Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.
Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.
Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.
Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.
Tarinan päähenkilö on intialainen Anahita, joka pääsee prinsessan seuraneitona opiskelemaan Englantiin. Anahitan lapsenlapsenlapsi Ari lähtee selvittämään isoisoäitinsä menneisyyden salaisuuksia Englantiin ja kartanoon, jossa Anahita on asunut nuorena. Kyseisessä kartanossa kuvataan parhaillaan epookkielokuvaa, jonka amerikkalainen päätähti Rebecca Bradley yrittää selvittää, mitä omalta elämältään haluaa. Kartanossa asuu tietenkin myös omaperäinen kartanonherra, lordi Astbury.
Romaanissa oli paljon hyvää: 700-sivuinen tarina on vauhdikas ja nopealukuinen. Tarina etenee vuorotellen nykyajassa ja 1910-luvulla. Aikarakenne ja kertojaratkaisut toimivat hyvin. Intialaisesta maharani-kulttuurista ja ayurveda-lääketieteestä kerrotaan kiinnostavasti.
Aloin jo olla sitä mieltä, että tämä on hyvä kirja, vaikka välillä henkilöiden ajatukset ja varsinkin puhe ovat aika harlekiinikamaa. Sitten töksähti: miespuolista henkilöä kuvattiin tyttömäiseksi ja naiselliseksi, kun haluttiin sanoa hänen olevan jotenkin epäilyttävän oloinen. [NYT TULEE ISOJA PALJASTUKSIA.] Iso osa loppuratkaisua oli se, että mieleltään häiriintynyt kartanonherra pukeutui iltaisin salaa naiseksi, mutta kuitenkin niin, ettei hän osannut meikata saatika pukeutua niin kuin naisen kuuluisi. Ymmärrän, että kirjailija on halunnut kuvata, kuinka traumaattinen lapsuus on tehnyt päähenkilöstä elämältään horjuvan, mutta mielestäni kuvaus on ihan järkyttävän tökerö. Juuri lukemieni feminististen manifestien jälkeen romaanin ratkaisut vaikuttavat suorastaan misogyynisiltä, ja kaiken kaikkiaan romaanin asenteet eivät ole 2010-lukua.
Että kyllä vitutti enkä voi suositella kenellekään. Jos ei sitten itse halua henkilökohtaisesti kokea samaa ärtymystä.
lauantai 24. elokuuta 2019
Feminismistä tiukasti mutta helposti
Ostin yhdelle tyttäristä joululahjaksi What would de Beauvoir do? How the greatest feminists would solve your everyday problems -kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Tabi Jackson Gee ja Freya Rose. Vihdoin muistin lukea sen itsekin.
Kirjassa on jokapäiväisiä kysymyksiä, joihin kirjoittajat ovat etsineet vastauksia eri aikakausien feministeiltä. Etukäteen ajattelin, kuinkahan pinnallinen katsaus feminismiin tämä on, kun kysymysten joukossa oli varsin triviaalin kuuloisia ongelmia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, kuinka kattavan kuvan feminismin historiasta ja eri aatesuunnista kirja onnistuu antamaan - tätä voisi ihan hyvin käyttää vaikka oppikirjana!
Toisaalta kirja antaa hyvän käsityksen siitä, kuinka erilaisia ongelmia naiset eri maissa kohtaavat. Vai oliko suomalaisena naisena mieleesi koskaan tullut, että sinun pitäisi odottaa miehen kosintaa tai että et voi mennä miespuolisten työkavereiden kanssa kaljalle, koska annat itsestäsi vääränlaisen kuvan? Minulle ei ainakaan, mutta tällaisiakin amerikkalaisia ongelmia kirjassa pohditaan sukupuolentutkimuksen kautta. Toki kirja antaa vastauksia myös muihin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, pitäisikö aviovaimon ottaa miehensä sukunimi tai siihen, miten työelämässä mennään lasikaton läpi. Tykkään siitä, että vaikka asioista ja epäkohdista puhutaan suoraan, ei kirjassa sanota, että lukijan pitäisi tehdä juuri tietyllä tavalla, vaan annetaan työkaluja ratkaisujen löytämiseen.
Sama tytär on joskus ulkomailla ostattanut itselleen Ann Shenin Bad Girls Throughout History. 100 Remarkable Women Who Changed The History -kirjan. Tämä on aika tyypillinen naiset näkyviin -ajatuksella ratsastava teos, luettelo erilaisista merkittävistä historiallisista naisista, jotka ovat syystä tai toisesta näyttäytyneet valtaa pitävien miesten silmissä hankalina. Jokaisella aukemalla on tekijän piirtämä kuva pahasta tytöstä ja lyhyt esittelyteksti. Jotkut mukaan valitut naiset ovat oikein kiinnostavia, mutta pääasiassa kirja on aika tylsä. Minä ainakin haluan jotakin enemmän, en tällaisia pintaraapaisuja näteillä kuvilla koristeltuina.
Kirjassa on jokapäiväisiä kysymyksiä, joihin kirjoittajat ovat etsineet vastauksia eri aikakausien feministeiltä. Etukäteen ajattelin, kuinkahan pinnallinen katsaus feminismiin tämä on, kun kysymysten joukossa oli varsin triviaalin kuuloisia ongelmia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, kuinka kattavan kuvan feminismin historiasta ja eri aatesuunnista kirja onnistuu antamaan - tätä voisi ihan hyvin käyttää vaikka oppikirjana!
Toisaalta kirja antaa hyvän käsityksen siitä, kuinka erilaisia ongelmia naiset eri maissa kohtaavat. Vai oliko suomalaisena naisena mieleesi koskaan tullut, että sinun pitäisi odottaa miehen kosintaa tai että et voi mennä miespuolisten työkavereiden kanssa kaljalle, koska annat itsestäsi vääränlaisen kuvan? Minulle ei ainakaan, mutta tällaisiakin amerikkalaisia ongelmia kirjassa pohditaan sukupuolentutkimuksen kautta. Toki kirja antaa vastauksia myös muihin kysymyksiin, esimerkiksi siihen, pitäisikö aviovaimon ottaa miehensä sukunimi tai siihen, miten työelämässä mennään lasikaton läpi. Tykkään siitä, että vaikka asioista ja epäkohdista puhutaan suoraan, ei kirjassa sanota, että lukijan pitäisi tehdä juuri tietyllä tavalla, vaan annetaan työkaluja ratkaisujen löytämiseen.
Sama tytär on joskus ulkomailla ostattanut itselleen Ann Shenin Bad Girls Throughout History. 100 Remarkable Women Who Changed The History -kirjan. Tämä on aika tyypillinen naiset näkyviin -ajatuksella ratsastava teos, luettelo erilaisista merkittävistä historiallisista naisista, jotka ovat syystä tai toisesta näyttäytyneet valtaa pitävien miesten silmissä hankalina. Jokaisella aukemalla on tekijän piirtämä kuva pahasta tytöstä ja lyhyt esittelyteksti. Jotkut mukaan valitut naiset ovat oikein kiinnostavia, mutta pääasiassa kirja on aika tylsä. Minä ainakin haluan jotakin enemmän, en tällaisia pintaraapaisuja näteillä kuvilla koristeltuina.
tiistai 20. elokuuta 2019
Hömpällä syksyä kohti
Aijjaijjai! Oli vihdoinkin minun vuoroni varausjonossa saada Indrek Harglan Apteekkari Melchior -sarjan uusin dekkari Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru.
Melchior saa pojaltaan kirjeen, että Tallinnaan on tulossa mies, joka tunnetaan nimellä Gotlannin piru ja joka ei pelkää tarvittaessa raivata Melchioria tieltään. Tallinnassa tapahtuu taas omituisia murhia ja tällä kertaa kaupunkiin näyttää pesiytyneen myös outoja harhaoppeja. Samaan aikaan kun Melchior selvittää, kuka tai ketkä häiritsevät Tallinnan rauhaa, hänen poikansa nuori Melchior opiskelee Lyypekissä salamurhaajaksi ja ottaa selvää sukua vaivaavasta kirouksesta.
Nämä dekkarit ovat mun uusia suosikkeja! Dekkarijuonet ovat vetäviä, keskiaikainen Tallinna todella kiinnostava tapahtumaympäristö ja henkilöt uskottavia ja sympaattisia. Ihan ensimmäisissä kirjoissa oli alussa aina kuiva historiaosuus, mutta tässä uusimmassa sekin on niin lyhyt, että lukemisen vauhtiin pääsee saman tien.
Samaan aikaan, kun hain kirjastosta tämän, lainasin bestseller-hyllystä myös Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä -romaanin. Se kertoo Elinistä, joka on menestynyt valokuvaaja New Yorkissa. Elinin avioliitto on kuitenkin ajautumassa karille, koska Elin keskittyy vain uraansa. Elinin aviomies jättää hänet ja antaa hänelle ohjeen tulla tutuksi oman itsen kanssa. Elin alkaakin muistella menneitä: lukijalle käy pian selväksi, että Elin on asunut lapsuutensa Gotlannissa köyhissä oloissa. Tästä menneisyydestä hän ei ole kuitenkaan kertonut lainkaan miehelleen tai tyttärelleen. Vähitellen mennyt alkaa keriytyä auki, ja lopulta aikuistuva tytär pakottaa Elinin matkalle Gotlantiin.
En suoraan sanottuna osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Mitäänsanomaton se ei ollut, mutta en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään lajityyppiin. Varsinkin kuvaukset New Yorkista ovat aika viihdekirjamaisia, samoin ihmisten ajatuksia kuvataan hömpän tyyliin. Eniten ehkä ärsyttää epäluonnollinen dialogi. Toisaalta Elinin tarina ei ole mikään hömppäjuttu, ja kuvaukset lapsuudesta Gotlannissa ovat mielestäni kiinnostavia - ja paremmin kirjoitettuja kuin nykyhetken kuvaus.
Jos pidät hömpän rajoja rikkovasta kaunokirjallisuudesta, selviytymistarinoista, tarinoista siitä kuinka tullaan tutuiksi oman menneisyyden kanssa tai Gotlannista, saatat pitää tästä kirjasta. Minulle se oli ihan mukava ensimmäisten työpäivien rentouttaja, jolla sai ajatukset nopeasti irti työasioista.
Melchior saa pojaltaan kirjeen, että Tallinnaan on tulossa mies, joka tunnetaan nimellä Gotlannin piru ja joka ei pelkää tarvittaessa raivata Melchioria tieltään. Tallinnassa tapahtuu taas omituisia murhia ja tällä kertaa kaupunkiin näyttää pesiytyneen myös outoja harhaoppeja. Samaan aikaan kun Melchior selvittää, kuka tai ketkä häiritsevät Tallinnan rauhaa, hänen poikansa nuori Melchior opiskelee Lyypekissä salamurhaajaksi ja ottaa selvää sukua vaivaavasta kirouksesta.
Nämä dekkarit ovat mun uusia suosikkeja! Dekkarijuonet ovat vetäviä, keskiaikainen Tallinna todella kiinnostava tapahtumaympäristö ja henkilöt uskottavia ja sympaattisia. Ihan ensimmäisissä kirjoissa oli alussa aina kuiva historiaosuus, mutta tässä uusimmassa sekin on niin lyhyt, että lukemisen vauhtiin pääsee saman tien.
Samaan aikaan, kun hain kirjastosta tämän, lainasin bestseller-hyllystä myös Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä -romaanin. Se kertoo Elinistä, joka on menestynyt valokuvaaja New Yorkissa. Elinin avioliitto on kuitenkin ajautumassa karille, koska Elin keskittyy vain uraansa. Elinin aviomies jättää hänet ja antaa hänelle ohjeen tulla tutuksi oman itsen kanssa. Elin alkaakin muistella menneitä: lukijalle käy pian selväksi, että Elin on asunut lapsuutensa Gotlannissa köyhissä oloissa. Tästä menneisyydestä hän ei ole kuitenkaan kertonut lainkaan miehelleen tai tyttärelleen. Vähitellen mennyt alkaa keriytyä auki, ja lopulta aikuistuva tytär pakottaa Elinin matkalle Gotlantiin.
En suoraan sanottuna osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Mitäänsanomaton se ei ollut, mutta en oikein osaa sijoittaa sitä mihinkään lajityyppiin. Varsinkin kuvaukset New Yorkista ovat aika viihdekirjamaisia, samoin ihmisten ajatuksia kuvataan hömpän tyyliin. Eniten ehkä ärsyttää epäluonnollinen dialogi. Toisaalta Elinin tarina ei ole mikään hömppäjuttu, ja kuvaukset lapsuudesta Gotlannissa ovat mielestäni kiinnostavia - ja paremmin kirjoitettuja kuin nykyhetken kuvaus.
Jos pidät hömpän rajoja rikkovasta kaunokirjallisuudesta, selviytymistarinoista, tarinoista siitä kuinka tullaan tutuiksi oman menneisyyden kanssa tai Gotlannista, saatat pitää tästä kirjasta. Minulle se oli ihan mukava ensimmäisten työpäivien rentouttaja, jolla sai ajatukset nopeasti irti työasioista.
sunnuntai 18. elokuuta 2019
Suomesta ja suomalaisuudesta
Olen viimeisen vuoden aikana lukenut useamman Suomeen ulkomailta muuttaneen kirjoittajan tekstejä Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta. On kiinnostavaa ja usein hauskaakin katsella itseään ulkopuolelta, jonkun toisen silmin.
Varailin kirjastosta luettavaa ja jostain pulpahtivat mieleeni Wolfram Eilenbergerin kirjat Minun suomalainen vaimoni ja Minun kolmikieliset kaksoseni. Sain ja luin ne saman tien.
Ensimmäinen on genrensä tyypillinen edustaja: lyhyissä tekstikatkelmissa esitellään kaikki se outo, mitä Suomessa on. Pidän kuitenkin Eilenbergerin tyylistä. Vaikka kirja on hulvattoman hauska, hän onnistuu välillä filosofoimaan syvällisesti. Lisäksi tekstillä on kehyskertomus: kirjan alussa valmistaudutaan suomalais-saksalaiseen hääjuhlaan ja lopussa se on juuri päättynyt. Noin puolessavälissä kirjaa tajusin, että minähän olen lukenut tämän aiemminkin, mutta hyvin se kesti toisenkin lukukerran.
Toisessa kirjassa Eilenberger ja vaimo ovat saaneet kaksoset, jotka ovat tapahtumahetkellä 7-vuotiaita. Tällä kertaa kaikki rakentuu sen ympärille, että kertojan pitäisi saada välitettyä lasten syntymäpäiväkutsut muille vanhemmille. Siinä sivussa pohditaan vanhemmuutta ja lasten kanssa elämistä Suomessa, Berliinissä, USA:ssa ja Kanadassa. Lukija saa taas nauttia humorististen sattumusten kuvauksista ja syvälle menevistä pohdinnoista.
Varailin kirjastosta luettavaa ja jostain pulpahtivat mieleeni Wolfram Eilenbergerin kirjat Minun suomalainen vaimoni ja Minun kolmikieliset kaksoseni. Sain ja luin ne saman tien.
Ensimmäinen on genrensä tyypillinen edustaja: lyhyissä tekstikatkelmissa esitellään kaikki se outo, mitä Suomessa on. Pidän kuitenkin Eilenbergerin tyylistä. Vaikka kirja on hulvattoman hauska, hän onnistuu välillä filosofoimaan syvällisesti. Lisäksi tekstillä on kehyskertomus: kirjan alussa valmistaudutaan suomalais-saksalaiseen hääjuhlaan ja lopussa se on juuri päättynyt. Noin puolessavälissä kirjaa tajusin, että minähän olen lukenut tämän aiemminkin, mutta hyvin se kesti toisenkin lukukerran.
Toisessa kirjassa Eilenberger ja vaimo ovat saaneet kaksoset, jotka ovat tapahtumahetkellä 7-vuotiaita. Tällä kertaa kaikki rakentuu sen ympärille, että kertojan pitäisi saada välitettyä lasten syntymäpäiväkutsut muille vanhemmille. Siinä sivussa pohditaan vanhemmuutta ja lasten kanssa elämistä Suomessa, Berliinissä, USA:ssa ja Kanadassa. Lukija saa taas nauttia humorististen sattumusten kuvauksista ja syvälle menevistä pohdinnoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)