Mies- ja naisnäkökulmia

Tartuin vähän arvellen tähän romaaniin; mitä annettavaa miehisillä kasvukertomuksilla minulle olisi? Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää osoittautui kuitenkin antoisaksi ja jopa samaistuttavaksi romaaniksi.

Romaanissa vuorottelee kaksi aikatasoa: nykyajassa eronnut luokanopettaja Mika yrittää selvitä yksinhuoltajaisänä ja nettideittien maailmassa, ja 1910-luvulla Mikan isoisä huutolaispoika Kelpo yrittää lähinnä selvitä.

Molemmat tarinat kulkevat eteenpäin luontevasti. Kelpon elämän kuvaus on kiinnostavaa, vaikkakin ajoittain hieman ulkokohtaista, ja Mikan tarina soljuu eteenpäin tunnistettavana ja samaistuttavana. Lopussa tarinat sidotaan yhteen, minun mielestäni varsin sujuvasti. Tykkäsin tästä romaanista yllättävän paljon!

Varsinkin kun tämän jälkeen luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön, jossa siis Seitsemän veljeksen tarina on sijoitettu nykyajan Kumpulaan ja näkökulma on tarinan naishahmojen. Tätä romaania kohtaan odotukseni olivat korkealla, mutta vähän petyin siihen, kuinka hitaasti pääsin tarinan matkaan, ja kuinka vasta oikeastaan ihan lopussa hahmot alkoivat tuntua aidoilta ja oikeilta. Sinänsä romaanin rakentelu oli kiinnostavaa, mutta tällä kertaa minä tykkäsin enemmän miehisistä kasvutarinoista kuin naisten näkökulmista. 

1793

Tulevaisuuden jälkeen sukelsin historiaan, nimittäin Niklas Natt och Dagin romaaniin (ja vuoteen) 1793. Tämä Tukholmaan sijoittuva historiallinen dekkari esittelee ruotsalaista yhteiskuntaa aikana, jolloin hyvinvointi oli vain harvojen oikeus.

Dekkarijuoni on kuvottava. Hyvin rakennettu ja kiinnostava, mutta pahoinvointia aiheuttava. Romaanin henkilöistä monet ovat iljettäviä, päähenkilötkin ovat varsin ristiriitaisia. Arkipäiväisiäkin tapahtumia kuvataan inhorealistisesti. Kaikki tämä korostaa sitä, että vuonna 1793 Ruotsi ei ollut mikään unelmayhteiskunta.

Toisaalta juuri siksi tämä kirja kannattaa lukea, tutkia menneisyyttä ja oppia siitä. Se täytyy olla myös Natt och Dagin tavoitteena, näyttää, miksi muutos oli välttämätön.

Kirja sopii siis sekä historiafriikeille että dekkarien ystäville, mutta ei  ihmisille, jotka eivät siedä väkivaltaa tai sen jatkuvaa uhkaa.

Tanskan sisällissota 2018-24

Joskus on vain pienestä kiinni, minkälaisen suunnan historia ottaa. Kaspar Colling Nielsenin romaani Tanskan sisällissota 2018-24 lähtee siitä, että 2000-luvun alun pankkikriisi olisi hyvinkin voinut johtaa poliittiseen epäjärjestykseen, Tanskassakin vaikka sisällissotaan.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja muistelee 475-vuotiaana sisällissotaa, johon hänkin osallistui, ja sodan aikana kokemaansa rakkautta. Päähenkilö on mukana kantasoluohjelmassa, joten hän elää käytännössä ikuisesti. Myös hänen 350-vuotias koiransa, jolle hän tarinaa kertoo, on mukana samassa ohjelmassa.

Tämä mielenkiintoinen dystopia käsittelee ihmisten eriarvoistumista ja toisaalta myös paljon ihmisen ja eläimen suhdetta. Tanskaan on palannut rauha sodan jälkeen, mutta satoihin vuosiin on mahtunut paljon mullistuksia, esimerkiksi luonto on muuttunut ja luonnonvaraisen lihan syöntiin on mahdollisuus vain kaikkein rikkaimmilla. Romaanissa on kehyskertomuksen lisäksi paljon tarinoita vuosien varrelta, anekdootteja, jotka päällisin puolin eivät liity toisiinsa, ja joiden kertojatkin ovat jo unohtuneet. Silti niistä syntyy kokonaisuus, joka paljastaa, kuinka raadollisia ihmiset pohjimmiltaan ovat.

Mielenkiintoista on, että eläimet, jotka elävät satoja vuosia, pääsevät kehittymään yhtä viisaiksi kuin ihmiset. Ne puhuvat, oppivat lukemaan, suunnittelevat elämäänsä ihmisten tapaan. Välillä eläinhahmot näyttäytyvät "inhimillisempinä" kuin ihmiset. 

Tykkään (ja samaan aikaan kauhistun) tällaisista dystopioista, jotka herättelevät ihmisiä siihen, että nykyhetkessä me valitsemme tulevaisuuden suunnan. Ollapa sellainen opeturyhmä, jolla luettaa tämäkin kirja!

Lisää fysiikkaa

Sanoinko jo, että koulussa inhosin fysiikkaa? Nyt innostuin lainaamaan putkeen toisenkin fysiikkaan liittyvän teoksen, nimittäin Carlo Rovelin Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää - kohti kvanttigravitaatiota.

Nyt käytiin jo ajoittain minun ymmärrykseni äärirajoilla, mutta silti pidän valtavan kiehtovina näitä järjettömän vaikeita fysiikan ongelmia kansantajuistavia opuksia. Kiitos kirjailijoille ja kustantajille, jotka ovat nähneet tarpeelliseksi selittää kvanttigravitaationkin tavan tallaajille.

Tämä kirja lähtee antiikista, ja avaa tosi hyvin, miten käsitys maailmasta on muuttunut Newtonin, Einsteinin ja viime vuosikymmenten tutkijoiden pohdiskelujen perusteella. Ja hei, vaikka aihe tuntuisikin ihan mahdottomalta juuri sinulle, kannattaa antaa sille mahdollisuus. Itse Einstein on vuonna 1943 vastannut 9-vuotiaan Barbaran kirjeeseen: "Älä murehdi, vaikka matematiikka olisikin vaikeaa, vakuutan sinulle, että omat hankaluuteni sen kanssa ovat olleet vielä suurempia."

Helppolukuisia tietokirjoja

Kirjamessutkin olivat ja menivät. Tänä vuonna kävin vain kerran, ja ostin lähinnä joululahjoja. Sen lisäksi bongasin monta kiinnostavaa tietokirjaa, jotka laitoin Helmetissä varaukseen. Sain kirjat melkein saman tien, ja nyt olen ne jo lukenutkin.

Susanna Ruuhilahden Koukuttavat suhteet ja Kati Niemen Rakkauden (r)evoluutio - Parempi parisuhde vai erinomainen ero? kertovat rakkaudesta, joka on syystä tai toisesta epätyydyttävää. Koukuttavat suhteet avaa syitä, miksi ihmiset jäävät suhteisiin, jotka eivät ole heille hyväksi. Rakkauden (r)evoluutio haastaa lukijansa ajattelemaan parisuhteita ja eroamista uudelta kannalta. Varsinkin jälkimmäinen on mielestäni varsin raikas self-help-opus, joka antaa uusia näkökulmia ja auttaa näkemään eron uutena alkuna. Kirjasta löytyy myös paljon harjoituksia, joiden avulla mieltään - ja sitä myötä parisuhdettaan - voi harjoittaa.

Jennifer Ackermanin Viisaat linnut avaa lukijalle oven lintujen  maailmaan, joka onkin aivan erilainen, kuin suurin osa meistä oli kuvitellut. Minä ainakin suorastaan tempauduin lukemaan lintujen älykkyydestä. Samanlainen vaikutus oli Neil deGrasse Tysonin Tähtitiedettä kiireisille. Pääasiassa varsin selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu kirja käsittelee erilaisia astronomiaan liittyviä aiheita. Ihanaa, että tällaisia kirjoja on, ja sääli, että oma yläasteen fysiikan opettajani ei osannut puhua tällaisista asioista, että fysiikka olisi ollut mielestäni kiinnostavaa!

Vél d'Hiv - vaiettuja tarinoita historiasta

Holokaustista kirjoitetaan jatkuvasti, ja säännöllisesti minäkin tartun niihin kirjoihin - varsinkin, jos näkökulma on sellainen, josta en ole aihetta aiemmin katsellut.

Viimeksi luin Tatiana de Rosnayn Nimeni on Sarah -romaanin. Romaani kertoo siitä, kuinka kesällä 1942 Pariisin poliisi tekee laajan ratsian ja kerää suurimman osan kaupungin juutalaisista pyöräilystadionille odottamaan siirtoa muualle. 10-vuotias Sarah odottaa äitinsä ja isänsä kanssa pääsyä pyöräilystadionilta pois. Hänellä on kiire kotiin, koska 4-vuotias pikkuveli odottaa piilossa lukitussa komerossa. Kodin sijasta Sarah joutuu leirille.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa Pariisissa asuva amerikkalainen Julia tekee lehtijuttua Vélodrome d’Hiver -ratsiasta. Yllättäen Julia törmää ranskalaisen miehensä perheen perhesalaisuuteen, joka liittyy jotenkin Sarahiin. Kun Julia selvittää menneisyyden tapahtumia, hänen oma elämänsä mullistuu.

Romaanin aihe on kiinnostava, silläkin, että se on Ranskassa yhä varsin vaiettu. Menneisyys ja nykyisyys kulkevat tarinassa luontevasti rinnakkain, ja pääpaino on nykyisyydessä, mikä tekee kirjasta miellyttävän lukea myös heille, joita holokaustitarinat liikuttavat ylenpalttisesti.

Hippasen minua ärsyttää kertomistyyli, jota kutsuttakoon vaikka viihdekirjamaiseksi tyyliksi. Varsinkin nykyajassa kulkevassa tarinassa esiintyvä ulkonäön, vaatteiden, ihmissuhteiden kiemuroiden yms. kuvailu tuntuu turhalta - se jopa vähän syö vakavaa sisältöä. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvä: tarina rullaa sujuvasti, asia on tärkeä ja lukeminen tuntuu mukavalta.

Kuinkakohan pitkään näitä holokaustiromaaneja kirjoitetaan? Vielä tapahtumat ovat lähellä, ja on kiire kerätä kokijoiden ja silminnäkijöiden tarinat talteen. Tuleekohan holokaustista jossain vaiheessa vain yksittäinen tapahtuma historiassa, jotain, jota tapahtui niin kauan sitten, ettei sitä oikein jaksa muistaa? Vai pysyykö tämä poikkeuksellinen julmuus jälkipolvien mielessä hamaan maailmaan tappiin asti? 

Kirjasta on tehty myös elokuva Sarah's Key. Ennen elokuvaa kirja oli julkaistu Suomessa nimellä Avain.

Pihka

Ane Rielin Pihka on pysäyttävä romaani, joka on monesti luokiteltu psykologiseksi jännäriksi. Sitäkin se on, mutta ei mitenkään perinteisellä tavalla.

Kansikin lupaa jotakin erikoista!

Pihkan tapahtumien keskipisteessä on alakouluikäinen Liv, joka asuu perheensä kanssa pienellä saarella. Perheen talo on saaren syrjäisessä päässä, jota yhdistää muuhun saareen vain kapea kannas.

Perheestä ja sen jäsenistä kerrotaan kolmen sukupolven ajalta; Livin syntymän jälkeen näkökulma on Livin. Asioiden katseleminen lapsen näkökulmasta etäännyttää lukijaa tapahtumista; siitä, että perhe ei lähde kotoaan juuri koskaan, paitsi isä ja Liv usein öisin etsimään "tavaraa, jota muut ihmiset eivät kaipaa", samoin kuin siitä, että isä päättää tukahduttaa isoäidin, että äiti lihoo monisatakiloiseksi eikä pääse liikkumaan sängystä ja että isä virittää pihalle ansoja tunkeutujia varten.

Pihka kertoo tarinan perheestä, jonka jäsenet välittävät toisistaan ja haluavat toisilleen vain hyvää, mutta joka pikkuhiljaa luisuus yhteisön ulkopuolelle ja alkaa toimia erilaisilla säännöillä kuin muut perheet. Tällaisesta aiheesta voisi kirjoittaa henkilökohtaisilla tragedioilla mässäilevän romaanin, mutta Pihka ei ole sellainen. Sen sijaan Riel kertoo sen kummemmin arvottamatta Livin perheen tarinaa - ja usein perhe ja sen jäsenet näyttäytyvät lukijalle kauniina. Minusta kirjaa oli helppo lukea, vaikka sen aihe ei ollutkaan mitenkään helppo. Loppuratkaisu on toimiva, ja kirjan lukemisesta jää hyvä mieli - tosin ajatukset palaavat kyllä Livin luo kerran jos toisenkin lukemisen loputtua.