Nyt se on täytetty. Dora, Dora on luettu. En kyllä ymmärrä, miksi se oli niin samperin hankalaa alussa. Sehän oli hirmuisen juohevaa ja kevyttä tekstiä, vaikkakin niukkaan ilmaisuun oli kätketty paljon merkityksiä. En voi edes puolustautua sillä, että merkitykset olivat niin ahdistavia ja synkkiä, koska eivät ne alussa olleet. Tai ehkä se kirjassa vellova pahuus ja pimeys, joka voimistui koko ajan, oli alusta asti aistittavissa rivien välistä. (Hehe, tässähän rupeaa tuntemaan itsensä ihan joksikin kirjabloggariksi, kun tällaista soopaa suoltaa... ;))
Heidi Köngäksen Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeristä Albert Speeristä, joka matkustaa jouluna 1943 retkikuntineen Petsamoon tarkastamaan nikkelikaivostoimintaa. Kirjassa matkataan kaamokseen, mutta ympärillä olevan pimeän lisäksi kirjassa kuvataan myös ihmisen sisällä olevaa pimeää. Vai pahuutta? Kirja ei anna kovinkaan kaunista kuvaa Speerin tai sen paremmin Hitlerinkään luonteesta, mutta toisaalta pahuudestaan huolimatta he, ainakin Speer, näyttäytyvät inhimillisinä hahmoina. Selityksiäkään kirja ei pahuudelle anna, mutta näyttää kyllä sen, että vaikka meillä jokaisella on pimeä puolemme, valitsemme itse, ruokimmeko sitä. Sekin paljastuu, miten joskus erilaiset struktuurit tukevat pahaa. Vaikka haluaisimme irtisanoutua pahasta, emme aina pysty siihen.
Tämän kirjan lukemisesta tuli himo lukea Joseph Conradin Pimeyden sydän, jota en ole vielä siis lukenut, mutta jonka uskon kiertelevän samaa tematiikkaa. Joku joskus sanoi, että Christer Kihlmanillakin on samanlaisia ajatuksia kirjoissaan. Velvollisuuksien lista siis vain kasvaa, mutta mitäpä tuosta - lukemaanhan tänne on tultu eikä laiskottelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti