perjantai 3. kesäkuuta 2016

Espoo-dekkari

Kovasti olen lukenut. Dekkareita. Nyt on kaikki tämän talon Håkan Nesserit luettu. Suosittelen lämpimästi ja suren, koska tämä nautinto on nyt minun osaltani ohi.

Kesäloma alkoi ja lukemiseen löytyi yhtäkkiä ruhtinaallisesti aikaa. Eilisen aikana luin dekkarin, joka vähän sattumalta päätyi käsiini, nimittäin Elina Pullin Tukkasurman. Kirja kertoo lastentarhanopettaja Maariasta, joka on rintasyövän takia sairaslomalla mutta päätyy selvittämään kollegansa ja esimiehensä surmaa.

Kirjassa on paljon asioita, jotka saivat minut pitämään sitä erityisen kiinnostavana: Päähenkilön rintasyöpä saa kirjassa paljon tilaa ja toipumisprosessin kuvailu on uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuun merenranta-Espooseen. Päiväkoti surmatyön tapahtumapaikkana on kiinnostava, ja kirjassa kuvataan myös päiväkotimaailmaa kiinnostavasti.

Mutta (aina mulla on joku mutta!) hirveän paljon tavaraa on ahdettu yhteen dekkariin. On vähän liikaakin, kun jokaisella kirjan henkilöllä on motiivi murhata ja enemmän tai vähemmän epäilyttävä menneisyys, ja välissä on vanhoja päiväkirjamerkintöjäkin, joiden merkitystä saa arvailla ihan loppuun saakka. Eniten minua häiritsee kertojanäänen sekavuus. Kirjassa on minäkertoja, joten voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu, että Maaria on alussa vähän sekaisin rintasyöpänsä ja murhan ja yllättävien paljastusten kanssa. Minua kuitenkin häiritsee ajatus, joka hyppii ja pomppii ja tekee ihan kummallisia johtopäätöksiä. Loppua kohti kertojanääni rauhoittuu ja selkenee, ihan niin kuin Maarian mieli muutenkin, mistä päättelen, että kyseessä ehkä oli ihan tietoinen valinta.

Kerronta ei kuitenkaan ollut niin sekavaa, että se olisi juonta tai lukukokemusta suuremmin häirinnyt. Ihan kurjasta kirjasta ei voi olla kysymys, jos tempaisen sen päivän aikana (ja minä tein eilen aika paljon rästiinjääneitä paperihommiakin!).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti