maanantai 7. elokuuta 2017

Kesädekkareita

Lainasin kirjastosta Dolores Redondon Luualttari- ja Myrskyuhri-dekkarit. Nämä ovat trilogian kaksi viimeistä osaa ja varoitan jo nyt, että jos haluat lukea kaikki, niin lue myös ensimmäinen osa Näkymätön vartija ja lue ne järjestyksessä. Kirjat liittyvät tiiviisti toisiinsa ja vaikka jälkimmäiset osat onkin mahdollista lukea lukematta ekaa osaa, niin sitä ensimmäistä on turha kuvitella lukevansa näiden kahden jälkeen.

Dekkarit sijoittuvat Baskimaalle ja hyödyntävät alueen vanhoja kansantarinoita. Nämä ovat selkäpiitä karmivia romaaneita, joita en voi suositella herkkähermoisille. Mielenkiintoisia tarinat kuitenkin ovat ja dekkarien juonet varsin toimivia. Kirjojen päähenkilö on kliseinen nuori naispoliisi Amaia Salazar. Onneksi henkilögalleria muuten on raikas ja todenmakuinen. Pääasiassa kerronta on mukavaa seurata ja helppolukuista. Ihan lopussa juoni ehkä vähän lässähtää, mutta ei niin paljon, etteikö lukea kannattaisi. Kannattaa myös varautua siihen, että kertoja kutsuu päähenkilöä peräkkäisissä lauseissa Amaiaksi, Salazariksi ja ylikonstaapeliksi. Häiritsevää, mutta ehkä se on jokin baskimaalainen tapa, jota en ymmärrä.

Romaanit maalaavat myös kiinnostavan kuvan Baskimaasta; tuonne minä haluan joskus!

Aiempina kesinä olen lukenut Saara Kesävuoren dekkareita. Tänä kesänä vuorossa oli Kuningas, lapsimurhaajapsykopaatti Kaarlo Karemaasta kertovan sarjan viimeinen osa. Aiemmat osat ovat olleet oikein hyviä, joten odotukset tätä romaania kohtaan olivat korkeat. Murhaajan tarina saa selityksen ja juonenkäänteet ovat jännittäviä. Tämäkin tarina ehkä hieman hapertuu lopussa, mutta kaiken kaikkiaan päätösosa täyttää odotukset. Tässä romaanissa seikkaillaan Naissaaressa, joten jos se miljöönä kiinnostaa, kannattaa tarttua kirjaan.

[Edit 18.8. Kuka sitä enää elokuussa muistaa, mitä on kesäkuussa lukenut.]
Ihan alkukesästä luin Pekka Matilaisen dekkarin Kupoli. Se kertoo murhamysteeristä, joka sijoittuu 1400-luvun Firenzeen ja renessanssin puhkeamisen aikaan. Tämä on kiinnostava romaani, joka viehättää ehkä enemmän historian kuin dekkarien ystävää. Matilainen maalaa aikakaudesta asiantuntevan ja myös melko todentuntuisen (siis mahdollisen!) kuvan. Dekkarijuoni ei ihan vedä vertoja vaikka Umberto Econ historiallisille dekkaritarinoille, mutta kantaa kuitenkin loppuun asti. Kirjan salapoliisit, pappismies Antonio Loschi ja hänen kirjurinsa pikku-Toni, ovat kiinnostavia hahmoja, ja heidän osaltaan tarina jää kesken. Toivottavasti lisää on luvassa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti