Kirjaston best seller -hyllystä nimeäni huuteli Maja Lunden Viimeiset. Vähän arvelutti lainata se: kirja on viidensadan sivun tiiliskivi, ja täytyy myöntää, että Mehiläisten historia eteni minulla välillä niin hitaasti, että pelkäsin, etten ehdi tätä lukea kahdessa viikossa.
Mutta ehdinpäs! Aihe tempaisi mukaansa ja sivut kääntyivät kuin itsestään. Romaanin rakenne on samanlainen kuin Mehiläisten historiassa: lukija pääsee seuraamaan kolmea tarinaa, joista yksi sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, yksi 1990-luvulle ja yksi tulevaisuuteen, 2060-luvulle. Tarinoita yhdistää przewalskinhevonen. Pietarilaisen eläintarhan apulaisjohtaja Mihail matkustaa Mongoliaan pyydystämään villihevosia eurooppalaisiin eläintarhoihin. Berliiniläinen eläinlääkäri Karin palauttaa villihevosia luontoon. 2060-luvulla yhteiskuntarakenteet ovat järkkyneet perin juurin, ja oslolainen Eva elää suljetussa eläinpuistossa tyttärensä ja muutamien eläinten kanssa. Vaikka ruuasta ja vedestä on pulaa, hän ei raaski luopua viimeisistä przewalskinhevosista.
Kaikkia tarinoita on kiinnostavaa seurata. Minua ahdistaa lukea dystopisia tulevaisuudenkuvauksia (jos ne ovat mahdollisia skenaarioita) mutta Viimeisten kaksi muuta tarinaa tasapainottavat kokonaisuutta. Pidän todella paljon siitä, kuinka Lunde jatkuvasti asettaa rinnakkain eläimet ja ihmiset. Lukijalle käy selväksi, että meillä kaikilla eläinlajeilla on oma aikamme. Vaikka kirjan nimi onkin Viimeiset, tarinassa ei tarvitse mitenkään alleviivata sitä, että joku on aina se viimeinen.
Tässäkin romaanissa kuvataan paljon ihmisten välisiä suhteita ja niiden kehittymistä. Vaikka ihmisten tarinoissa tai niiden kerronnassa ei ole mitään ulkokohtaista, minun lukukokemustani värittää vahvasti ajatus siitä, että me yksittäiset ihmiset olemme palasia suuremmassa kokonaisuudessa. Loppu on myös lohduttava: aina löytyy keinoja selvitä, lajille ja yksilölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti