Sarjakuvaromaaneja minun tulee luettua aika vähän, vaikka niistä tykkäänkin ja ne olisivat nopeita lukea. Eksyin vieraaseen kirjastoon ja sen takia osuin myös sarjakuvahyllylle. Mukaani tarttui Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet. Se kertoo orpotyttö Agneksesta, joka tutkii niin kotikaupunkiinsa Planktoniin kuin omaan perheeseensä liittyviä salaisuuksia.
Närhen piirrosmaailman värit ovat lähinnä mustaa ja sinistä, mistä en yleensä hirveästi tykkää. Jotenkin tähän Agneksen salaisuuksien ja mustan huumorin sävyttämään tarinaan tyyli kuitenkin sopii. Pelkistetty ilmaisu keskittää lukijan huomion henkilöiden ilmeisiin, jotka ovat kerrassaan mainion kuvaavia ja tarinaa eteenpäin vieviä. Kirja on mielestäni valtavan hauska: huumori ei ole osoittelevaa tai alleviivattua, vaan kumpuaa syvältä hahmoista ja tarinoista - ja paljastaa ajoittain, kuinka naurettavia me ihmiset omassa ihmisyydessämme olemme.
Lyhyet katkelmat Planktonin ja Agneksen elämästä muodostavat kokonaisuuden, jonka lopussa aukeavat myös Agneksen oman perheen mysteerit. Romaanina Saniaislehdon salaisuudet on ehkä hieman ohut, vähän lastenkirjamainen. Minulle itse asiassa ei valjennut, minkä ikäiselle lukijakunnalle tekijä tai kirjasto oli teoksen ajatellut, koska mielestäni poimin sen lastenosaston puolelta. Tavallaan tarinan aihe ja käsittelytapa olisivat passanneet nuorillekin lukijoille, mutta kaikki sisältö ei mielestäni ollut ihan alakouluikäisille sopivaa. Ehkä tämä sopisi parhaiten yläkouluikäiselle? Toivoisin kyllä, että sarjakuvat joka kirjastossa jaettaisiin tarkemmin eri ikäkausien ja tyylien mukaan. Jossakin homma osataan hienosti, jossakin ei. Eikä siihen väärään paikkaan tarvita tietenkään kuin yksi kesätyöntekijä tai asiakas, joka ei oikein tiedä, mihin jokin kirja kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti