Luonto (ja miesasiamiehet) pakastimessa

Essee on hieno kirjallisuudenlaji! Verrattain lyhyessä ajassa ehtii lukemaan ajatusrakennelman, joka parhaimmillaan on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Sitä paitsi esseitä lukiessaan tuntee itsensä huomattavasti fiksummaksi kuin naistenlehtiä lukiessa. (Ja minulle se tunne on sattuneesta syystä tärkeä!)

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on mainio esseekokoelma. Monen esseen pohjana on Nyt-liitteen kolumni, mutta vaikka olisi kolumnit lehdestä jo lukenut, kannattaa ehdottomasti lukea myös esseet. Esseiden aiheet pyörivät akselilla ihminen-luonto. On puhetta kasvissyönnistä, ihmisen luontosuhteesta, ihmisluonnosta, feminismistä ja uskonnostakin.

Silfverberg on terävimmillään puhuessaan tehotuotannosta ja feminismistä. Tai no, terävä Silfverberg on koko ajan. Mutta tehotuotantoa käsittelevät esseet ovat niitä, jotka laittavat minut kyseenalaistamaan omaa ajatteluani kaikkein eniten - vaikka olen periaatteessa hyvin paljon samaa mieltä Silfverbergin kanssa siitä, että tehotuotanto nykyisellään on aivan perseestä. Silti hänen tekstinsä saa sieluni kiemurtelemaan vaivautuneena; kuinka paljossa voitaisiin tehdä toisin.

Feminismistä ja tasa-arvosta puhuessaan Silfverberg analysoi terävästi sukupuolten epätasa-arvon syitä: "Kaiken sorron ytimessä on aina oletus, että toinen ei koe surua, kipua, onnea ja toiveikkuutta ihan samalla tavalla kuin itse, koska on niin erilainen." Miesasiamiehistä (ja tässä tapauksessa erityisesti Timo Hännikäisestä) Silfverberg päätyy toteamaan: "Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Löytäkää itse teitä liikuttavat kohdat!

Lukulakko selätetty!

Kävin kirjastossa palauttamassa tokaluokkalaisen lainoja. Tuli vastustamaton halu käydä läpi virkailijoiden telineisiin asettamat kirjasuositukset. Sieltä se löytyi: kirja, joka tempaisi mukaansa.

Kirja, jossa yhdistyy kirjailijan nimeen (Anne B. Ragde) liittyvä lupaus laadusta ja höttöinen helppolukuisuus ("Ingunn --- 38-vuotias ikisinkku --- nauttii täysillä itsenäisyydestään ja miehistä."). Satunnaista seuraa -niminen teos ei tosiaankaan ole ihan samaa kuin Berliininpoppelit-sarja. Sen sijaan se on hyvin samanlainen kuin se mielessäni suunnittelema romaani sinkkuelämästä sekä netti- ja seksideittailusta. Joten totta kai tempauduin tarinaan, joka ei sinänsä ole kovin kummallinen: Ensin Ingunn deittailee, nai ja lähtee, kun mies osoittaa halua vakavaan suhteeseen. Sitten Ingunn tapaa ikäisensä leskimiehen, ja tapaaminen saa Ingunnin ymmärtämään, että hän on kadottanut omat tunteensa ja peittää ne hillittömällä seksuaalisuudella. Ei ole varmastikaan mikään spoilaus kertoa, että lopussa Ingunn tietenkin onnistuu kohtaamaan sekä itsensä että tuon leskimiehen, niin että uusi voi alkaa.

Hervottoman hauska kirja kyllä on! Kepeydestään huolimatta se on ajoittain myös terävä. Ja tärkeintä kaikesta: olen vauhdissa taas! (Kirjojen lukemisen suhteen. En hillittömän seksuaalisuuden toteuttamisen.)

En lue, siis lienen aivokuollut

Minusta on tullut ihminen, joka ei ehdi lukemaan. En haluaisi olla sellainen. Lukeminen on parasta, mitä on. (Ei mitään ehtolauseita.) Mutta rankkojen työpäivien jälkeen on niin paljon helpompi tarttua naistenlehteen kuin romaaniin. Tiedän, että tämä on väliaikaista, mutta silti niin kovin kovin ärsyttävää.

Loppusyksystä luin lähinnä Hugleikur Dagssonin sarjakuvia. Eihän niissä niin kovin paljon luettavaa ole, mutta ainakin lainasin kirjastosta jokaikisen löytämäni albumin. Ovat varsin hauskoja. Vaikkakaan eivät kaikkien mielestä.



Joululomalla oli jo hiukkasen enemmän aikaa kirjoillekin. Esimerkiksi siskolta saadulle Jyrki Nissisen Yli 10000 koiran koiranäyttely -sarjakuva-albumille. En voi suositella sitäkään ihan kaikille. Sain pukilta myös Stefan Lundbergin ja Kristoffer Albrechtin Nya skäriboken -kirjan, jonka olen jo ihan melkein kohta lukenut. Ensin olin kyllä himpun verran pettynyt: "Valokuvateos saaristosta? Minulle??" Mutta onpas kiinnostavia tarinoita ja hienoja kuvia Suomenlahden saarista. Ehdottomasti suosittelen ainakin selaamaan, jos kyseinen teos käsiin osuu.

Muihin joululahjoihin (tai johonkin ihan muuhun) palaan kun on jotakin sanottavaa. Luultavasti tulee olemaan. Sain lahjaksi myös Laila Hirvisaaren Minä, Katariina -romaanin. Siis minä, Karoliina, sain sellaisen! Onko se muka minua varten?

Jotkut kirjoittaa ja toiset lukee

Taas äiti kysyi, enkö ole lukenut syyskuussa mitään. Olen toki - luin esimerkiksi Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Juu, kyllä se niin on, että usein niissä kirjoissa, joita julkisesti kovasti kehutaan, on jotakin merkittävää. Voihan Salmelaa tietysti kritisoidakin: esimerkiksi näkökulman vaihtaminen neljän (Vai montako niitä nyt oli?) kertojan avulla on vähän passé. (Jep, suhtaudun kirjallisuuteen vähän niin kuin jotkut vaatteisiin. Jokin on aina muotia, jokin on silloin tällöin muotia ja jokin on vain hetken muotia. Itseeni suhtaudun varsin ironisesti.) Mutta onhan se ihan helvetin hauskaa, että kertoja on auto tai kissa tai hieman yksinkertainen pehmolelupossu! Niin, oikeastaan kirja oli ensisijaisesti ja erityisesti hauska. Ja ironinen. Ilmankos kaikki hipsteritoimittajat ihastuivat siihen. Ja minä.

Aivan ihmeellistä, miten Slovakiasta suomeen muuttanut Salmela on voinut ottaa suomen kielen haltuun niin hyvin, että on osannut kirjoittaa tuollaisen kirjan. En tiedä, millaisen kirjan minä saisin aikaiseksi englanniksi tai ruotsiksi, mutta tuskin lukukelpoista kuitenkaan. Sisuunnuinpa sitten kuitenkin Salmelan suorituksesta sen verran, että päätin oppia paremmin ainakin ruotsia. Luin vihdoin loppuun sen Tusenskönorin (Kts. edellinen julkaisu.) ja Mats Lindstedtin Hemmapappa - med rätt att byta blöjor -tekeleen. (Anteeksi Mats Lindstedt, tarkoitin tietenkin teoksen!) Jos joku blogin lukija suunnittelee isyyttä, koti-isyyttä tai ylipäätään vanhemmuuden jakamista, niin tämän kirjan lukeminen ei varmaan haittaakaan. Itse asiassa siitä voi olla jopa hyötyä. Se on muuten omakustanne, eli sitä tuskin löytyy kirjastoistanne tai kirjakaupoistanne, mutta laittakaa virkailija tai myyjä tilaamaan!

Isiä ja poikia

Ostin ystävälle lahjaksi Nick Hornbyn Juliet riisuttuna, ja (tietenkin) luin sen ennen lahjan antamista. En ole mikään fanaattinen Hornby-fani, mutta olen kyllä pitänyt kirjoista ja niiden pohjalta tehdyistä elokuvista. Tämä Juliet, se kuitenkin jotenkin erityisesti kolahti. Romaani kertoo Tucker Crowesta, menneiden aikojen rocktähdestä, Duncanista, Tuckerin fanista, ja Anniesta, Duncanin elämänkumppanista. Tai oikeastaan romaani kertoo kyllä lähinnä Anniesta ja Tuckerista ja suhteesta, joka muodostuu heidän välilleen, kun Annie kirjoittaa fanifoorumille arvostelun Tuckerin uudesta levystä, joka ei itse asiassa ole mikään uusi levy, vaan kokoelma vanhan menestyslevyn demonauhoja. Ehkä minua viehättää se, että Annien ja Tuckerin suhde alkaa kirjeenvaihtosuhteena. Sähköpostillahan tässä on itsekin kaikki viimeisimmät parisuhteen tapaiset aloitettu ja pitkälti hoidettu ja usein lopetettukin. Toisaalta minua ihastuttaa Tuckerin ja hänen poikansa Jacksonin suhde. No, kaikki se, kuinka kaikki romaanin ihmissuhteet menevät limittäin ja vaikuttavat toisiinsa, se on niin aitoa ja totta. Ja myös hauskaa lukea.

Kun olin lukenut Julietin, kysyin lukuvinkkejä toiselta ystävältä, joka käski lukemaan Cormac McCarthyn Tien. Juu, sen saman, josta on tehty elokuva. Ahdistava elokuva. Kun yritin torjua lukusuosituksen vetoamalla ahdistukseen ja siihen, ettei kirja ole tyyliseni, päädyinkin jotenkin varaamaan kirjan saman tien kirjastosta ja lupaamaan, että luen sen heti, kun saan sen käsiini ja mieluiten kertaistumalla. Ei se ole minun tyyliseni, koska teksti on maalailevaa ja aiheen takia tunnelma on ahdistava, jos ei hirvittävä. Romaani kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat maailmanlopun maisemassa. Luonto on tuhoutunut, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet eivät ole enää kovinkaan inhimillisiä. En minä oikeastaan olisi halunnut lukea koko kirjaa, mutta minun oli pakko, koska sen tunnelma puristi otteeseensa. Sitä paitsi minun oli pakko saada tietää, mitä lopussa tapahtuu, muuttuvatko olosuhteet ja parempaan vai huonompaan. Mutta en kerro, lue itse kiinnostava kirja ihmisyydestä, toivosta ja isän ja pojan suhteesta.

Terveisiä rantatuolista

Näin jälkikäteen ajateltuna olin kai varautunut hieman heikosti rantalomaan, kun olin varannut lukemisiksi kaksi naistenlehteä. Tosin lomasta olisi tullut enemmän toimintaloma ja vähemmän rantaloma, jos en olisi sairastunut flunssaan ja ollut pakotettu lojumaan rantatuolissa. Onneksi matkaseura oli kantanut mukanaan lukemista minunkin tarpeikseni.

Aloitin Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa -kirjasta. Romaania oli markkinoitu keski-ikäisen naisen Bridget Jonesina, mutta siinä oli kyllä paljon enemmän asiaa ja vähemmän vitsejä. Ehkä se siis oli hyvä? Ainakin se onnistui kiinnostamaan ja koskettamaan, vaikka vaihdevuosiaan elävän naisen ongelmat dementoituvan äidin kanssa eivät ihan ajankohtaisia olekaan. Oli siinä muutama ihan hyvä vitsikin.

Seuraavaksi luin Johanna Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat. Oi, se vasta olikin hyvä! Lukaisin kirjan parissa tunnissa altaan reunalla, koska se oli niin kertakaikkisen mukaansatempaava. Kirjailija kertoo unkarinjuutalaisten isovanhempiensa tarinan, käy läpi omia muistojaan ja näyttää lukijalle yhdenlaisen esimerkin kaikenkestävästä rakkaudesta. Kun isoisä on kuolemansairas, isoäiti ei halua jäädä yksin, ja yhdessä he suunnittelevat yhteisen lopun. Kirjaa voi lukea rakkaustarinana, oman menneisyyden etsintänä tai palasena juutalaisuuden historiaa. Ja kaiken päälle se on vielä hirmuisen helppolukuinen - ainakin minun mielestäni; matkaseuralaisella kesti kirjan lukeminen monta päivää, koska asioita piti kuulemma pysähtyä pureskelemaan.

Tässä vaiheessa oltiin lomaviikon neljännessä päivässä, joten oli pakko tarttua siihen kolmanteenkin kirjaan, joka matkassa oli. Se oli Melissa Hillin Kirjeitä San Franciscosta. Ihan hömppää, mutta ei mitenkään vastenmielistä, koska jumalattoman paksu kirja oli ahmittu seuraavaan iltaan mennessä.

Loppulomaksi hain hotellin vastaanoton hyllystä lukemista. Kiinnostavimmaksi osoittautui ruotsalainen dekkari, Kristina Ohlssonin Tusenskönor. Se on itse asiassa vieläkin kesken (johtuen ehkäpä kielestä) joten lopullista arviota en voi antaa, mutta ihan kiinnostavalta vaikuttaa tähän asti. Murhat, juonittelu ja pakolaisten salakuljetus ovat tämän dekkarin päärakennusaineet, jos jotakuta kiinnostaa.

Tämän loman opetus: älä koskaan lähde mihinkään reissuun ilman runsasta kirjastoa!

Afrikasta niin kuin se on

Kolmen viikon lomailun jälkeen mieleni oli palautunut työvuoden jäljiltä ja pystyin keskittymään lukemiseen. Keskittymistähän ei tarvita ihan kaikenlaisissa lukusuorituksissa, mutta Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vaati täysipainoista paneutumista.

Kyllä minä olen katkera, kun ikäiseni ihmiset kirjoittavat romaaneja, jotka häikäisevät hyvyydellään ja saavat ajattelemaan, että tällaisen kirjan minä olisin halunnut kirjoittaa. Vaikka en minä olisi osannut Afrikasta kirjoittaa yhtä elävästi ja todellisesti kuin Hirvonen. Voin vain todeta, että tuollaistahan se on. Toisaalta sillä tavalla irvokasta ja epätoivoista kuin vain Afrikassa, toisaalta ihan samalla tavalla kurjaa kuin kaikkialla muuallakin - ja tietenkin myös yhtä kaunista kuin missä tahansa muualla.

Vaikka todenmukainen Afrikka-kuvakin on ihan riittävä syy lukea tämä kirja, Hirvosella on myös ihmiskuvauksen lahja. Kirjan henkilöt ovat rikkinäisyydessään ja pyrkimyksessään korjata säröjään aitoja. Hirvonen kuvaa hyvin sitä, kuinka satunnaista ihmisten välinen kohtaaminen on, ja millainen voima siinä on, kun se onnistuu.

Ai että, kyllä kannatti lukea. Nyt voinkin hyvällä omallatunnolla keskittyä kevyempään kesälukemiseen. Vai joko tänä kesänä lukisin ne Hesset, jotka kymmenen (10) vuotta sitten poimin yliopiston kirjaston poistoista ja jotka ovat vieläkin lukematta?