Hobitti - kirjana vai elokuvana

Viimeisen vuoden aikana olemme perheen kanssa katsoneet sekä kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvat että Hobitit. Hobitin viimeinen osa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten, ja minussa heräsi halu lukea alkuperäisteos. Hetken kesti, että sain kaiveltua sen 11-vuotiaan hyllyjen perältä. Hän kun on ottanut sen huoneeseensa aikapäiviä sitten aikomuksenaan lukea se - vaikka hyväksi aikeeksi se on ilmeisesti jäänyt. En kyllä ymmärrä miksi, koska kirjahan oli älyttömän helppolukuinen. Totta kai muistin, että Hobitti on tuhat kertaa helpompi lukea kuin Taru, mutta silti yllätyin siitä, kuinka selvästi Hobitti on saturomaani, jonka pääkohderyhmä on lapsilukijat.

Siihen nähden Hobitti-elokuvat tuntuvat kyllä liioitelluilta. Siitä se ajatus ehkä lähtikin, kun teki mieli selvittää, että kuinka paljon Hobitissa oikeasti viitataan sormuksen myöhempiin vaiheisiin. Vastaushan on, että ei lainkaan siinä määrin kuin elokuvissa, hyvä jos ollenkaan. Jos TSH-elokuvien kohdalla olin ilahtunut siitä, että joku on onnistunut tiivistämään kirjasta löysät pois ja tekemään elokuvasrjasta juoneltaan kirkkaan, niin Hobittien kohdalla on ihan päinvastoin: miksi tämä tarina on pitänyt tehdä näin merkityksiä pursuilevaksi?! Pitäisi varmaan ajatella, että kuuden elokuvan sarja on oma taideteoksensa, joka on oikeastaan kokonaan alkuperäisteoksista erillinen, vaikkakin niiden yhteiseen tarinaan (ja Silmarillioniin tietenkin myös) paljon pohjautuva.

Mutta kyllä tämä Hobitti-kirja on minusta jotenkin erinomaisen herttainen ja viehättävä ihan itsenäänkin. Satu, johon on helppo tempautua mukaan ja jonka tarina kantaa. Kahdessa illassa olin ahminut sen läpi, ja sitten kävikin niin, että 9-vuotias nappasi kirjan itselleen, eikä hänelläkään mennyt kuin yksi viikonloppu sen lukemiseen. Minulla ei ole aikaa käydä Taru sormusten herrasta -sarjaa läpi, mutta se 9-vuotias raahasi senkin jo huoneeseensa. Jännityksellä seuraan jatkoa.

Vaihtoehtoisia juonitiivistelmiä

Olettehan te kaikki jo mukana Facebookin tapahtumassa Vaihtoehtoiset juonitiivistelmät? Ihan uskomattoman hauska juttu kaikessa yksinkertaisuudessaan: otetaan kirja, peitetään osa sen nimestä ja annetaan uuden nimen kuvata jollakin tapaa vanhaa kirjaa. Esimerkkejä ryhmästä: Da Vinci -koodista tuleekin Ovikoodi, aamuöinen seikkailu. Tai Liian paksu perhoseksi onkin Liian paksu perse, jossa belfiet sotkevat pohjalaisen maalaiselämän. Lisää (ja hauskempia!) juttuja löytyy Facebookista.

Itsekin askartelin-paskartelin: Harry Potter ja punssi. Kertomus 16-vuotiaasta Harrysta, joka tutustuu Petunia-tädin punssipulloon lähemmin ja kännipäissään kuvittelee olevansa orvon luuserin sijaan erityisen kyvykäs velho.

Syysdekkareita

Syksyn kiireet tulivat jo bussimatkoille, niin että romaanien lukemisen sijaan kirjoitin työmatkat sähköposteja. Päätin tehdä pikakorjauksen ja tartuin Facebookissa marraskuun lukuhaasteeseen. Joka päivä pitäisi lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta. Kaikkein kiireisimpinä päivinä en ole kyllä tainnut yltää tähänkään, vaikka olen kantanut kirjaa mukanani kaikkialle ja viimeistään illalla ennen nukahtamista pakottanut itseni lukemaan muutaman sivun. Toisaalta pienellä pakottamisella pääsee kyllä siihenkin vaiheeseen, että kirjaa on pakko lukea, vaikka sitten jonkin muun kustannuksella. Marraskuu ei ole vielä puolessavälissä ja viides kirja on jo loppusuoralla.

Ensimmäiseksi luin Håkan Nesserin Levande och döda i Winsford. Vaikutuin. Vakuutuin. Kyllä minusta alkaa nyt voimakkaasti tuntua siltä, että Håkan Nesser on yksi Pohjoismaiden parhaista rikoskirjailijoista. Iso syy tälle on se, että kirjat eivät pyri olemaan ensisijaisesti dekkareita, vaan kirjallisuutta, jossa on jonkinlainen salaisuus- ja/tai rikosteema.

Tässä romaanissa keski-ikäinen ruotsalaisnainen koirineen vuokraa mökin englantilaiselta nummelta talveksi. Nainen on pettynyt mieheensä ja avioliittoonsa, ja pian käy ilmi, että aviomies oli mukana alkumatkalla, jonka piti alunperin suuntautua Marokkoon eikä Englantiin.

Nessermäiseen tapaan kerronta etenee naisen ajatuksia seurailemalla. Vähitellen paljastuu, mitä miehelle on tapahtunut, mutta tätä paljastusta seuraa uusia arvoituksia, jotka kaipaavat ratkaisua. Toimintaa ja seikkailua tärkeämpää on arvoitusten auki kääriytyminen, tutun muuttuminen vieraaksi, omien tekojen oikeuttaminen, syyllisyyden kanssa eläminen ja luottamuksen rikkoutuminen. Kaikki tämä tapahtuu verkkaisesti, mutta tunnelma tiivistyy kuitenkin loppua kohti niin, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Herkkua!

Luin myös viimeisen lukemattoman Harry Hole -dekkarini eli Torakat, joka on järjestyksessä toinen Hole-dekkari. Takuuvarmaa kamaa sekin, vaikka ihan erilainen kuin Nesserin romaani. Olipa raikasta lukea Harrysta, joka ei ollut vielä mennyt läpi kaikesta siitä, joka teki Harrysta Harryn!Nesserin romaanin tapahtumat ajoittuvat myöhäissyksyyn, ja nummen syysmyrskyistä on suloista lukea takkatulen ääressä, kun ikkunan takanakin tuulee ja sataa. Nesbon kirjan tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan, mutta toisaalta helteestäkin on ihan kiva lukea, kun sataa ja tuulee ja palelee.

Joulun 2014 lomalukemisto

Joulun kirjapukki oli varsin antelias. Sain Haruki Murakamin Kafka rannalla, parikin ruotsalaista viihdekirjaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Morrisseyn elämäkerran. Minä sen sijaan olen ollut koko joululoman laiska ja saamaton. Olen lukenut Pinterestiä, vanhoja Kodin kuvalehtiä ja pakettikortteja. Tikli, jonka luulin lukevani loman aikana, on saanut levätä yöpöydällä. Vähitellen olen päässyt kiinni toiseen niistä viihderomaaneista, Catharina Ingelman-Sundbergin Kaffe med råniin. Mutta sitäkään en saanut loman aikana luettua kuin kolmasosan!

Olen itselleni armollinen: selvästikin tarvitsin lepoa. Silti vähän ärsyttää, kun tietää, ettei tässä alkukeväästä todellakaan ole ylimääräistä aikaa kirjoille. No, onhan tuo Kaffe med rån ihan viihdyttävä ja siinä on mukavan lyhyet luvut, joten jos siitä riittää koko tammikuulle, niin onhan sekin jotain. Kirjan juoni on aika peruskauraa: muutama vanhainkodin asukas kyllästyy sääntöihin ja säästöihin, ja koska vankilassakin on parempaa ruokaa ja siellä pääsee joka päivä ulos, he päättävät tehdä rikoksen. Kirjan teksti on sujuvaa ja juoni pysyy kasassa. Välillä kirja kirvoittaa hihityksen ja röhönaurujakin. Tässä on paljon samaa kuin vaikkapa Satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Ihan mainiota lukemista tällaiselle rasittuneelle, joka ei jaksa ajatella sen enempää lukiessaan.

Uuden sukupolven Poirot

Eräiden marraskuisten joulumyyjäisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui kaksi ruotsalaista dekkaria, Ingrid Hedströmin Lärarinnan i Villette ja Flickorna i Villette.

Nimistä voi ehkä päätellä, että kyseessä ei ole tyypillinen ruotsalainen dekkarimiljöö, vaan nämä kirjat sijoittuvat Belgiaan. Rikoksia ratkaisee belgialainen rikostuomari Martine Poirot. Belgialainen viranomaisjärjestelmä vaikuttaa kovin erilaiselta kuin pohjoismainen eikä ymmärtämistä ainakaan lisää se, että perehdyn siihen ruotsiksi, joten saatan käyttää tässä esityksessä aivan vääriä termejä. Se tosin lohduttaa, ettette te lukijat niitä sen paremmin tunne. Älkää kuitenkaan käyttäkä tätä tekstiä lähdetietona belgialaisesta systeemistä! Madame Poirot'n lisäksi kirjoissa seikkailee hänen notaarinsa Julie Wastia ja rikoskomisario Christian de Jonge sekä lukuisia muita virkavallan edustajia. Merkittävä rooli on myös Martine Poirot'n aviomiehellä Thomasilla, jonka äiti on ruotsalainen, ja muilla sukulaisilla.

Molemmissa kirjoissa nykyajassa (joka kirjoissa on 1990-luku) tapahtuvat rikokset yhdistyvät menneisyyden vääryyksiin. Salaisuuksien vyyhtien avautuminen on aina kiinnostavaa ja antaa juoneen lisäpotkua. Varsinkin toisen kirjan historialliset tapahtumat, jotka liittyvät Poirot'n perheen historiaan, ovat kiinnostavia. Kirjat ovat sujuvasti kirjoitettuja, mutta välillä mutkat vedetään suoriksi siinä, miten vanhat ja uudet tapahtumat yhdistyvät. Ensimmäinen kirja, Lärarinnan i Villette, on mielestäni onnistuneempi. Flickorna i Villettessäkin on paljon hyvää, mutta kyllä dekkarissa jokin menee pieleen, jos lukija pystyy päättelemään murhaajan ja hänen motiivinsa luettuaan vasta kaksi kolmasosaa kirjasta.

Näitä ei siis kannata lukea, jos ei siedä hieman itsestäänselvyyksiä ja epäloogisuuksia, mutta jos tykkää historian havinasta ja perhesalaisuuksista dekkareissa, eivät nämä pahimmasta päästä ole. Itse nautin kirjojen helppolukuisuudesta ja belgialaisen elämän kuvauksesta. Hedström on rakentanut hienon miljöön, keksityn Villetten kaupungin ja sen henkilöhahmot.

Lisää erilaisia nuoria

Marraskuussa luin myös Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelfors-trilogiaa. Luin ensimmäisen osan Piiri (Cirkeln) suomeksi ja toisen osan Tuli ruotsiksi (Eld). Kolmas osa Avain ilmestyy vasta ensi vuonna suomeksi, mutta Nyckeln on jo luettavissa.

Engelfors on ruotsalainen pikkukaupunki, jossa ei tapahdu mitään ja josta kaikki muuttavat heti lukion jälkeen pois. Trilogian ensimmäinen osa alkaa, kun lukion ekaluokkalainen Elias tekee itsemurhan koulun vessassa. Tosin Eliaksen paras ystävä Linnea ei usko, että Elias olisi voinut tehdä itsemurhan. Linnean epäilykset paljastuvat todeksi, kun eräänä syksyisenä täysikuisena yönä jokin tuntematon voima vetää kuusi tyttöä, Linnean mukaanlukien, vanhalle tanssipaikalle. Selviää, että nämä tytöt, samoin kuin Elias oli ollut, ovat valittuja, voimakkaita noitia.

Valittujen tehtävä on estää maailmanloppu, joka seuraa, jos demonit pääsevät omasta valtakunnastaan ihmisten maailmaan. Demonit pyrkivät tuhoamaan valitut ja käyttävät tässä tehtävässä ihmisiä, jotka ovat saaneet valtaansa. Nyt valittujen pitäisi selvittää, kuka tappoi Eliaksen ja kenen intresseissä on tappaa heidät kaikki. Kirjasarjan myöhemmissä osissa demonien valta kasvaa ja valittujen taistelu demoneita vastaan vaikeutuu.

Engelfors-trilogia on ehtaa fantasiaa nuortenkirjatwistillä. Valituilla on ongelmia vanhempien, ystävien ja poikakavereiden kanssa. Itse asiassa valitut edustavat kukin erilaisia nuortenkirjojen arkkityyppejä: porukkaan kuuluu masentunut nuori, auktoriteetteja vihaava erilainen nuori, usein juhliva poikien suosikkityttö, nörtti, tavallinen tyttö, lihava kiusattu ja koko koulua otteessaan pitävä kiusaaja. Mielestäni tästä syntyy kirjoihin voimakas imu. Yhtäkkiä näiden nuorten, jotka eivät siedä toisiaan, pitää tulla toimeen toistensa kanssa ja olla yhdessä rintamassa demoneja vastaan. Kirjasarjan aikana tytöt oppivat paljon sekä toisistaan että itsestään.

Nuortenkirjoihin kuuluu usein erilaisuuden tunne: jokainen nuori tuntee itsensä usein ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Tässäkin kirjasarjassa kaikki päähenkilöt tuntevat, etteivät ihan kuulu joukkoon. Trilogian aikana jokainen heistä kuitenkin löytää paikkansa. Tällaistahan nuoruus oikeastikin on: vahva fiilis siitä, että minä en ole ihan sellainen kuin pitäisi, ystäviin nojautumista tiukoissa paikoissa, joissa tuntuu, että kovinkaan moneen ei voi luottaa ja taistelua sisäisiä demoneja vastaan. Engelfors-trilogiassa näitä asioita käsitellään jännittävän juonen kautta, mistä syntyy melko vastustamaton paketti.

Eriskummallisia juttuja

Marraskuun lukuhaaste on ohi, ja täytyy myöntää, että marraskuussa tuli luettua paljon enemmän kuin esimerkiksi lokakuussa. Jotkin tavoitteet jäivät saavuttamatta: Donna Tarttin Tikli on kulkenut nyt kaksi viikkoa laukussa, mutta en ole vielä päässyt alkua pidemmälle. Toisaalta luin paljon sellaista, jota en ollut suunnitellut lukevani.

Ransom Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli mielenkiintoinen makupala, jonka luokittelisin lähinnä nuortenkirjaksi. 15-vuotiaan Jacobin isoisä on kertonut aina mielikuvituksellisia seikkailuja nuoruudestaan. Lapsena Jacob uskoi isoisän juttuihin mutta 15-vuotiaana tietää, että isoisä toisen maailmansodan aikana ensin pakeni natseja ja sitten taisteli heitä vastaan. Ei siis ole mikään ihme, että suurin osa sukulaisista pitää isoisää hieman höperönä. Kun isoisä sitten väkivaltaisesti kuolee, muuttuvat isoisän tarinat tosiksi. Saadakseen tietää enemmän isoisästä Jacob lähtee Walesiin syrjäiselle saarelle, jolla isoisä on asunut nuorena. Saarella Jacob tutustuu isoisän menneisyyteen ja huomaa olevansa keskellä hyvän ja pahan taistelua.

Romaani käsittelee perinteisiä nuortenkirjojen teemoja. Miten hyväksymme erilaisuuden itsessämme ja muissa? Miten opin tuntemaan itseni paremmin ja löydän oman paikkani maailmassa? Hirveän syvälle näissä teeemoissa kirja ei pääse, mutta siinä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan koukussa. Kirja saa lisäviehätystä siitä, että sen kuvituksena on vanhoja valokuvia. Valokuvat ovat vanhoja trikkikuvia: ilmassa leijuvia vauvoja ja kiviä nostavia voimalapsia. Kirjan kysymys kuitenkin on, mistä me tiedämme, ovatko kuvat muokattuja. Ehkäpä maailmassa onkin oikeasti friikkejä, tai kauniimmin sanottuna eriskummallisia lapsia, joilla on ihan oma tehtävänsä täällä.