Tavoite saavutettu!

Aika monta bussimatkaa töihin ja takaisin sain tehdä töitä tämän tavoitteen eteen. Monta kertaa nukahdin kirja syliin. Mutta nyt se on täytetty: Tikli on luettu!

Tai Steglitsan on luettu. Ehkä kieli hidasti tavoitteeseen pääsemistä. Ainakaan tämä kirja ei tuntunut yhtä mukaansatempaavalta kuin Tarttin aiemmat romaanit. Enemmänkin jouduin makustelemaan ja vain ajoittain jokin osa tarinaa nappasi hetkeksi mukaansa.

Kaikki kai tuntevat tarinan jo ainakin pääpiirteissään: 13-vuotias Theodore Decker menettää äitinsä terrori-iskussa taidemuseoon. Äidin sijaan museosta Theon mukaan lähtee puolivahingossa hollantilainen mestariteos Tikli. Tästä alkaa Theon ajelehtiminen maailmassa: yläluokkaisesta ystäväperheestä vastuuttoman isän luo, antiikkiliikkeeseen töihin, naissuhteesta toiseen jne. Ainoa kiintopiste Theon elämässä on taulu, joka on samaan aikaan raskas salaisuus.

Tartt on kirjoittanut huikaisevan tarinan, joka kertoo perhesuhteista, surusta, rakkaudesta, ystävyydestä, valheessa elämisestä, totuuden löytämisestä, taiteesta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Teemoja riittää niin että huimaa. Pääasiassa Tartt sitoo teemat toisiinsa ja tarinan kokonaisuudeksi taitavasti, mutta minulle ainakin tulee välillä ähky - vähempikin riittäisi.

Kokonaisuus on hallinnassa mutta niin ovat myös yksityiskohdat. Tartt tuntee todella hyvin eurooppalaista kulttuuria, taiteen historiaa ja antiikkihuonekaluja. Juonen kaari on korkeimmillaan vasta ihan lopussa. Theo käy läpi elämäänsä amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Minä luin nuo viimeiset sivut myös  hotellissa, mikä teki lukuelämyksestä harvinaisen voimakkaan. Kyllä se kannatti, vaikka ihan mielelläni siirryn seuraavaan kirjaan.

Äiti joka katosi

Kävin taas esiteinin lainakirjakasalla. Sieltä löysin Jenny Jägerfeldin Oli kerran äiti joka katosi -nuortenkirjan. Kirja kertoo 17-vuotiaasta Majasta, joka asuu isänsä luona. Joka toinen viikonloppu hän käy äidillään.

Kirja alkaa vauhdikkaasti: Maja leikkaa kuvaamataidon tunnilla peukalonpäänsä irti. Seuraavana viikonloppuna hän lähtee äitinsä luo, mutta äiti ei tulekaan juna-asemalle vastaan. Eikä vastaa puhelimeen. Eikä sähköpostiin. Eikä ilmesty kotiin koko viikonloppuna.

Kirjan aikana paljastuu, että Majan äidillä on Aspergerin syndrooma. Kirja käsittelee hienosti äidin erilaisuutta ja Majan suhdetta siihen. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän kirjaan, jos autismin kirjo syystä tai toisesta kiinnostaa. Toisaalta kirja kuvaa hienosti itsenäistymistä ja myös oman lapsuuden hyväksymistä osaksi omaa elämäntarinaa. Oma jännityksensä syntyy tietysti äidin äkillisestä katoamisesta - ja aika jännittävää on sekin, että Maja loukkaa itsensä jatkuvasti.

Merkillisen ihana tarina

Minua on jo jonkin aikaa kutkuttanut noin kymmenen vuoden takaisen joululahjakirjan uudelleen lukeminen, nimittäin Carl-Johan Vallgrenin Tarina merkillisestä rakkaudesta -romaanin. Opiskelen parhaillaan erityisopettajaksi, ja joululomalla läksyksi tuli lukea jokin erilaisuuteen liittyvä kirja tai katsoa erilaisuutta käsittelevä elokuva. Kuten uskolliset lukijat muistavat, en saanut joululomalla luettua oikein mitään, joten tämäkin kirja pysyi loman ajan hyllyssä. Viime viikolla kävin vihdoin käsiksi kirjaan, ja sehän oli niin mukaansatempaava ja helppolukuinen, että parissa illassa sekin oli hotkaistu. Vallgren onkin juuri nyt ajankohtainen, sillä hänen uusin kirjansa Varjopoika on vasta julkaistu suomeksi.

Tarina merkillisestä rakkaudesta kertoo 1800-luvulla eläneen Hercule Barfussin elämäntarinan. Hercule syntyy ilotalossa, ja hänen äitinsä kuolee synnytykseen, koska Hercule on niin epämuodostunut. Tämän lisäksi hän on kuuro ja jää kääpiöksi. Herculella on kuitenkin onni syntyä yhteisöön, joka ymmärtää erilaisuutta ja joka huolehtii hänestä. Vammoistaan huolimatta Hercule on ihmeellisen älykäs ja hänellä on ajatusten lukemisen lahja, jonka avulla hän selviää elämässään vastaan tulevista haasteista. Niitä riittää kyllä enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi. Moni haluaa raivata Herculen tieltään eikä elämä muutenkaan ole helppoa taikauskoisessa Euroopassa yksilölle, joka poikkeaa ympäristöstään kaikin mahdollisin tavoin.

Yhdellä tavalla Hercule kuitenkin on samanlainen kuin kaikki muutkin: hän ei ole immuuni rakkaudelle. Herculen rakastettu on Henriette, joka syntyy samassa ilotalossa samana yönä kuin Hercule. He ovat erottamattomia jo lapsina, ja vaikka elämä ajaa heidät vuosiksi erilleen, on Henriette se valo, jota seuraten Hercule selviää kaikista vastoinkäymisistä. Kun he aikuisina tapaavat, tulee heistä jälleen erottamattomia. Hercule menettää kuitenkin Henrietten uudelleen, mikä ajaa hänet kostamaan kaikki elämässään kokemansa vääryydet. Hercule on ajautumassa pimeään koston kierteeseen, mutta lopulta Henrietten rakkaus ohjaa hänet uudelle tielle.

Romaani kertoo huumaavalla tavalla Euroopasta, joka on uuden ajan kynnyksellä. Toisaalta siinä on samanlaista vauhtia ja mukaansatempaavutta kuin tuossa aikakaudessa. Toisaalta romaanin tarina pakottaa lukijan pysähtymään, se jää leijumaan omaan todellisuuteensa ja muistuttaa myös romantiikan aikakaudesta. Tarina on liikuttava, surullinen ja väkivaltainen mutta myös toivoa täynnä. Vallgren kirjoittaa ihmeellisen kepeästi, jättää kertomatta vaikeimmat kohdat mutta kertoo kuitenkin niin paljon, että lukijalle ei tuota vaikeuksia täyttää aukkoja mielikuvituksellaan. Tämä tarina repäisee lukijan voimalla mukaansa, mutta antaa lukijan myös leijua utuisessa ja unenomaisessa tunnelmassa - vielä pitkään kirjan loputtuakin.

Hobitti - kirjana vai elokuvana

Viimeisen vuoden aikana olemme perheen kanssa katsoneet sekä kaikki Taru sormusten herrasta -elokuvat että Hobitit. Hobitin viimeinen osa käytiin katsomassa pari viikkoa sitten, ja minussa heräsi halu lukea alkuperäisteos. Hetken kesti, että sain kaiveltua sen 11-vuotiaan hyllyjen perältä. Hän kun on ottanut sen huoneeseensa aikapäiviä sitten aikomuksenaan lukea se - vaikka hyväksi aikeeksi se on ilmeisesti jäänyt. En kyllä ymmärrä miksi, koska kirjahan oli älyttömän helppolukuinen. Totta kai muistin, että Hobitti on tuhat kertaa helpompi lukea kuin Taru, mutta silti yllätyin siitä, kuinka selvästi Hobitti on saturomaani, jonka pääkohderyhmä on lapsilukijat.

Siihen nähden Hobitti-elokuvat tuntuvat kyllä liioitelluilta. Siitä se ajatus ehkä lähtikin, kun teki mieli selvittää, että kuinka paljon Hobitissa oikeasti viitataan sormuksen myöhempiin vaiheisiin. Vastaushan on, että ei lainkaan siinä määrin kuin elokuvissa, hyvä jos ollenkaan. Jos TSH-elokuvien kohdalla olin ilahtunut siitä, että joku on onnistunut tiivistämään kirjasta löysät pois ja tekemään elokuvasrjasta juoneltaan kirkkaan, niin Hobittien kohdalla on ihan päinvastoin: miksi tämä tarina on pitänyt tehdä näin merkityksiä pursuilevaksi?! Pitäisi varmaan ajatella, että kuuden elokuvan sarja on oma taideteoksensa, joka on oikeastaan kokonaan alkuperäisteoksista erillinen, vaikkakin niiden yhteiseen tarinaan (ja Silmarillioniin tietenkin myös) paljon pohjautuva.

Mutta kyllä tämä Hobitti-kirja on minusta jotenkin erinomaisen herttainen ja viehättävä ihan itsenäänkin. Satu, johon on helppo tempautua mukaan ja jonka tarina kantaa. Kahdessa illassa olin ahminut sen läpi, ja sitten kävikin niin, että 9-vuotias nappasi kirjan itselleen, eikä hänelläkään mennyt kuin yksi viikonloppu sen lukemiseen. Minulla ei ole aikaa käydä Taru sormusten herrasta -sarjaa läpi, mutta se 9-vuotias raahasi senkin jo huoneeseensa. Jännityksellä seuraan jatkoa.

Vaihtoehtoisia juonitiivistelmiä

Olettehan te kaikki jo mukana Facebookin tapahtumassa Vaihtoehtoiset juonitiivistelmät? Ihan uskomattoman hauska juttu kaikessa yksinkertaisuudessaan: otetaan kirja, peitetään osa sen nimestä ja annetaan uuden nimen kuvata jollakin tapaa vanhaa kirjaa. Esimerkkejä ryhmästä: Da Vinci -koodista tuleekin Ovikoodi, aamuöinen seikkailu. Tai Liian paksu perhoseksi onkin Liian paksu perse, jossa belfiet sotkevat pohjalaisen maalaiselämän. Lisää (ja hauskempia!) juttuja löytyy Facebookista.

Itsekin askartelin-paskartelin: Harry Potter ja punssi. Kertomus 16-vuotiaasta Harrysta, joka tutustuu Petunia-tädin punssipulloon lähemmin ja kännipäissään kuvittelee olevansa orvon luuserin sijaan erityisen kyvykäs velho.

Syysdekkareita

Syksyn kiireet tulivat jo bussimatkoille, niin että romaanien lukemisen sijaan kirjoitin työmatkat sähköposteja. Päätin tehdä pikakorjauksen ja tartuin Facebookissa marraskuun lukuhaasteeseen. Joka päivä pitäisi lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta. Kaikkein kiireisimpinä päivinä en ole kyllä tainnut yltää tähänkään, vaikka olen kantanut kirjaa mukanani kaikkialle ja viimeistään illalla ennen nukahtamista pakottanut itseni lukemaan muutaman sivun. Toisaalta pienellä pakottamisella pääsee kyllä siihenkin vaiheeseen, että kirjaa on pakko lukea, vaikka sitten jonkin muun kustannuksella. Marraskuu ei ole vielä puolessavälissä ja viides kirja on jo loppusuoralla.

Ensimmäiseksi luin Håkan Nesserin Levande och döda i Winsford. Vaikutuin. Vakuutuin. Kyllä minusta alkaa nyt voimakkaasti tuntua siltä, että Håkan Nesser on yksi Pohjoismaiden parhaista rikoskirjailijoista. Iso syy tälle on se, että kirjat eivät pyri olemaan ensisijaisesti dekkareita, vaan kirjallisuutta, jossa on jonkinlainen salaisuus- ja/tai rikosteema.

Tässä romaanissa keski-ikäinen ruotsalaisnainen koirineen vuokraa mökin englantilaiselta nummelta talveksi. Nainen on pettynyt mieheensä ja avioliittoonsa, ja pian käy ilmi, että aviomies oli mukana alkumatkalla, jonka piti alunperin suuntautua Marokkoon eikä Englantiin.

Nessermäiseen tapaan kerronta etenee naisen ajatuksia seurailemalla. Vähitellen paljastuu, mitä miehelle on tapahtunut, mutta tätä paljastusta seuraa uusia arvoituksia, jotka kaipaavat ratkaisua. Toimintaa ja seikkailua tärkeämpää on arvoitusten auki kääriytyminen, tutun muuttuminen vieraaksi, omien tekojen oikeuttaminen, syyllisyyden kanssa eläminen ja luottamuksen rikkoutuminen. Kaikki tämä tapahtuu verkkaisesti, mutta tunnelma tiivistyy kuitenkin loppua kohti niin, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Herkkua!

Luin myös viimeisen lukemattoman Harry Hole -dekkarini eli Torakat, joka on järjestyksessä toinen Hole-dekkari. Takuuvarmaa kamaa sekin, vaikka ihan erilainen kuin Nesserin romaani. Olipa raikasta lukea Harrysta, joka ei ollut vielä mennyt läpi kaikesta siitä, joka teki Harrysta Harryn!Nesserin romaanin tapahtumat ajoittuvat myöhäissyksyyn, ja nummen syysmyrskyistä on suloista lukea takkatulen ääressä, kun ikkunan takanakin tuulee ja sataa. Nesbon kirjan tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan, mutta toisaalta helteestäkin on ihan kiva lukea, kun sataa ja tuulee ja palelee.

Joulun 2014 lomalukemisto

Joulun kirjapukki oli varsin antelias. Sain Haruki Murakamin Kafka rannalla, parikin ruotsalaista viihdekirjaa, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Morrisseyn elämäkerran. Minä sen sijaan olen ollut koko joululoman laiska ja saamaton. Olen lukenut Pinterestiä, vanhoja Kodin kuvalehtiä ja pakettikortteja. Tikli, jonka luulin lukevani loman aikana, on saanut levätä yöpöydällä. Vähitellen olen päässyt kiinni toiseen niistä viihderomaaneista, Catharina Ingelman-Sundbergin Kaffe med råniin. Mutta sitäkään en saanut loman aikana luettua kuin kolmasosan!

Olen itselleni armollinen: selvästikin tarvitsin lepoa. Silti vähän ärsyttää, kun tietää, ettei tässä alkukeväästä todellakaan ole ylimääräistä aikaa kirjoille. No, onhan tuo Kaffe med rån ihan viihdyttävä ja siinä on mukavan lyhyet luvut, joten jos siitä riittää koko tammikuulle, niin onhan sekin jotain. Kirjan juoni on aika peruskauraa: muutama vanhainkodin asukas kyllästyy sääntöihin ja säästöihin, ja koska vankilassakin on parempaa ruokaa ja siellä pääsee joka päivä ulos, he päättävät tehdä rikoksen. Kirjan teksti on sujuvaa ja juoni pysyy kasassa. Välillä kirja kirvoittaa hihityksen ja röhönaurujakin. Tässä on paljon samaa kuin vaikkapa Satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Ihan mainiota lukemista tällaiselle rasittuneelle, joka ei jaksa ajatella sen enempää lukiessaan.