Siskoni antoi jokunen vuosi sitten äidilleni syntymäpäivälahjaksi Pimppini on valloillaan -antologian. Vihdoinkin sain aikaiseksi lainata ja lukea sen. Saamattomuuteni johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen laiska ja mukavuudenhaluinen lukija ja pelkäsin, että tämä teos on feminismissään alleviivaava ja kannanottoja vaativa - mikä on siis sinänsä ok, mutta ei silloin, jos haluaa vain rentoutua kirjan parissa.
Olin kuitenkin (taas kerran) ihan väärässä. Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven toimittama Pimppini on valloillaan - naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö on yllättävän helppolukuinen teos naisiin kohdistuvista seksuaalisista vaatimuksista, väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Siinä vuorottelevat tietotekstit ja kaunokirjalliset lyhyet tekstit. Tietotekstit käsittelevät naisten seksuaalista riistoa eri näkökulmista ja sen kummemmin alleviivaamatta. Kaunokirjalliset tekstit ovat pääasiassa tätä teosta varten kirjoitettuja novelleja, mutta mukana on myös esimerkiksi vanhempia romaanikatkelmia ja runoteos. Kaunokirjalliset tekstit tarjoavat kukin omanlaisensa näkökulman kirjan aiheeseen - ja ne ovat välillä raskaita lukea, koska ne herättävät tunteita. Kaiken kaikkiaan teos on kuitenkin varsin monipuolinen esitys vaikeasta aiheesta, ja jokaisen aikuisen olisi varmasti hyvä olla tietoinen näistä asioista.
Lainasin äidiltä myös Sari Näreen Sota ja seksi -tietokirjan. Sitä olikin kiinnostavaa lukea Pimppini on valloillaan -teoksen jälkeen. Näre on koonnut rintamalla olleiden miesten (ja joidenkin naistenkin) haastatteluista/kirjallisista muisteluista kaiken seksiin liittyvän materiaalin ja koostanut sen pohjalta tämän teoksen. Teoksessa aikalaisten ääni kuuluu vahvasti; välillä on jopa vaikea erottaa, onko jokin asia Näreen pohdintaa vai aikalaistodistusta.
Suomalaisissa korsuissa puhuttiin paljon naisista ja seksistä - eikä todellakaan aina niin kivasti. Näreen mukaan seksipuheilla luotiin me-henkeä, joka lisäsi taistelutahtoa. Naiset ja seksi olivat jotakin, mikä muistutti normaalielämästä ja niistä puhuminen saattoi jopa valaa uskoa tulevaisuuteen. Sopia kyllä kysyy, voisiko sitä yhteishenkeä luoda jollakin muulla tavalla - tarvitsisi sitten kirjoittaa vähemmän noita feministisiäkin antologioita.
Kaiken kaikkiaan on kuitenkin varsin kiinnostavaa nähdä myös tämä puoli sodasta. Näistä jutuista on vaiettu 70 vuotta, joten on varmasti jo aika kertoa, mitä kaikkea sodan aikana puhuttiin ja tehtiinkin.
Minua jäi taas mietityttämään se, että me suomalaiset (ja länsimaalaiset muutenkin) käsittelemme tämän yhden sodan traumoja vieläkin, 70 vuoden jälkeen. Nykyään Suomeenkin kuitenkin tulee sodan keskeltä ihmisiä, jotka ovat kokeneet ihan yhtä kauheita juttuja ja vielä kauheampiakin kuin ne toisen maailmansodan aikaiset. Silti tässä yhteiskunnassa oletetaan, että nämä ihmiset integroituvat yhteiskuntaan ihan saman tien. Kyllä on kovat vaatimukset, vaikka itse ei ole saatu asiaa pois päiväjärjestyksestä kolmannessa ja neljännessäkään polvessa!
keskiviikko 21. kesäkuuta 2017
keskiviikko 7. kesäkuuta 2017
Japani-kuume
Suomalainen kirjakauppa muistaa kanta-asiakkaitaan kerran vuodessa bonussetelillä. Minulla sen arvo ei ole vielä koskaan ollut järisyttävän suuri, mutta sen verran aina takaisin tulee, että saa ilahdutettua itseään. Tänä keväänä tuhlasin bonukseni tarjouspokkareihin.
Yksi niistä oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on kertomus sapattivuodesta, joka sisältää matkoja (lähinnä) Japaniin, kirjan kirjoittamista ja ihmisenä kasvamista. Toisaalta se on kirja Sei Shonagonista, Heian-kauden hovinaisesta, ja hänen kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta.
Sei ja Tyynynaluskirja ovat riittävä syy lähteä Japaniin kirjoittamaan kirjaa. Ja tietenkin se, että 38-vuotiaana on jo aivan urautunut, työelämä tuntuu puuduttavalta ja siihen toivoo taukoa.
Minä en tiedä japanilaisesta kirjallisuudesta tai historiasta tai ylipäätään kulttuurista juuri mitään, joten en tiennyt Sei Shonagonistakaan. En itse asiassa edes ymmärrä, miten päädyin kaupassa juuri tähän kirjaan. Mutta kauheaa on ajatellakaan, että tämä olisi jäänyt lukematta!
Kankimäki kirjoittaa lämpimällä itseironialla omasta elämästään, mutta eniten matkustamisesta ja kirjoittamisesta. Kankimäen terävän katseen ja kynän alla tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen ja kirjoittajaksi heittäytyvä kustannustoimittaja rinnastuvat, näyttävät toisiltaan monessa asiassa. Yhtymäkohtia omaan elämäänsä löytää myös keski-ikäistyvä äidinkielenopettaja.
Parasta kirjassa on se, että se herättää minussa armottoman matkakuumeen. En ole aiemmin ajatellut, että Japani olisi matkakohdehaaveideni kärjessä. Kankimäki kertoo matkastaan sellaisia yksityiskohtia, että minulle tulee fyysinen kutina päästä kokemaan samat asiat ja enemmänkin.
Sain ennen joulua suosituksen lukea Henrika Ringbomin Elden leende -kirja. Tilasin sen joululahjaksi, mutta vasta nyt kesän korvalla ehdin sen lukemaan. Sekin on matkakertomus, ja kohteena on Japani. Ringbom kuvaa osittain samoja asioita kuin Kankimäki, ja onkin kiinnostavaa vertailla kahta erilaista näkökulmaa.
Ovatko kaikki matkakertomukset myös matkoja omaan itseen? En ole perehtynyt lajityyppiin niin tarkasti, että osaisin arvioida asiaa, mutta myös Ringbom matkaa omaan sisimpäänsä. Hänen syynsä tehdä niin on hiljattain sairastettu rintasyöpä (sekä vanhempien ja yhden ystävän kuolema).
Jos Kankimäki käsittelee aihettaan kevyesti ja huumorilla, menee Ringbom syvälle sielunsa syövereihin. Kaksi erilaista lähestymistapaa luovat hyvin erilaiset kuvat samasta Japanista ja Kiotosta - ja kuitenkin kyseessä on selvästi sama paikka. Kun Kankimäki maalaa kuvan Japanista, jossa hän itsekin on mukana, käyttää Ringbom Japania enemmän taustana, jonka päälle hän maalaa oman kuvansa. Minä haluan vain päästä selvittämään, millainen on minun Japanini!
Yksi niistä oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Se on kertomus sapattivuodesta, joka sisältää matkoja (lähinnä) Japaniin, kirjan kirjoittamista ja ihmisenä kasvamista. Toisaalta se on kirja Sei Shonagonista, Heian-kauden hovinaisesta, ja hänen kirjoittamastaan Tyynynaluskirjasta.
Sei ja Tyynynaluskirja ovat riittävä syy lähteä Japaniin kirjoittamaan kirjaa. Ja tietenkin se, että 38-vuotiaana on jo aivan urautunut, työelämä tuntuu puuduttavalta ja siihen toivoo taukoa.
Minä en tiedä japanilaisesta kirjallisuudesta tai historiasta tai ylipäätään kulttuurista juuri mitään, joten en tiennyt Sei Shonagonistakaan. En itse asiassa edes ymmärrä, miten päädyin kaupassa juuri tähän kirjaan. Mutta kauheaa on ajatellakaan, että tämä olisi jäänyt lukematta!
Kankimäki kirjoittaa lämpimällä itseironialla omasta elämästään, mutta eniten matkustamisesta ja kirjoittamisesta. Kankimäen terävän katseen ja kynän alla tuhat vuotta sitten elänyt hovinainen ja kirjoittajaksi heittäytyvä kustannustoimittaja rinnastuvat, näyttävät toisiltaan monessa asiassa. Yhtymäkohtia omaan elämäänsä löytää myös keski-ikäistyvä äidinkielenopettaja.
Parasta kirjassa on se, että se herättää minussa armottoman matkakuumeen. En ole aiemmin ajatellut, että Japani olisi matkakohdehaaveideni kärjessä. Kankimäki kertoo matkastaan sellaisia yksityiskohtia, että minulle tulee fyysinen kutina päästä kokemaan samat asiat ja enemmänkin.
Kuvassa Japani-kirjan lisäksi korealaista kirsikkateetä ja belgialaista suklaata.
Sain ennen joulua suosituksen lukea Henrika Ringbomin Elden leende -kirja. Tilasin sen joululahjaksi, mutta vasta nyt kesän korvalla ehdin sen lukemaan. Sekin on matkakertomus, ja kohteena on Japani. Ringbom kuvaa osittain samoja asioita kuin Kankimäki, ja onkin kiinnostavaa vertailla kahta erilaista näkökulmaa.
Ovatko kaikki matkakertomukset myös matkoja omaan itseen? En ole perehtynyt lajityyppiin niin tarkasti, että osaisin arvioida asiaa, mutta myös Ringbom matkaa omaan sisimpäänsä. Hänen syynsä tehdä niin on hiljattain sairastettu rintasyöpä (sekä vanhempien ja yhden ystävän kuolema).
Jos Kankimäki käsittelee aihettaan kevyesti ja huumorilla, menee Ringbom syvälle sielunsa syövereihin. Kaksi erilaista lähestymistapaa luovat hyvin erilaiset kuvat samasta Japanista ja Kiotosta - ja kuitenkin kyseessä on selvästi sama paikka. Kun Kankimäki maalaa kuvan Japanista, jossa hän itsekin on mukana, käyttää Ringbom Japania enemmän taustana, jonka päälle hän maalaa oman kuvansa. Minä haluan vain päästä selvittämään, millainen on minun Japanini!
perjantai 21. huhtikuuta 2017
Shokkipaljastus: puilla saattaa olla tietoisuus
Metsäinsinööriveljeni sai joululahjaksi Peter Wohllebenin Puiden salattu elämä - kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä -kirjan. Kun se vielä maaliskuun alussa seisoi samalla sohvapöydällä, mihin se jouluna oli laskettu, päätin ottaa sen lainaan.
Alussa kirjan ajatukset tuntuvat jotenkin radikaaleilta ja kaikkea opittua keikuttavilta: Puillakin on tunteet, ne osaavat viestiä keskenään, tuntevat ehkä kipua ja makua jne. Vain luonnontilainen metsä toimii luonnollisesti ja hakkuumetsässä luonnolliset järjestelmät on pilattu.
Wohlleben tarjoilee riittävästi tutkimustuloksia ja todisteita väitteilleen, jotta lukijan on mahdollista uskoa nihin ainakin hieman. Se on kuulkaa hieno tunne, kun vanha maailmankuva järkkyy: voisiko se ollakin näin, olenko aina luullut väärin?
Kun kirjassa on päässyt puoleenväliin, tyyli alkaa puuduttaa. Tämä kuultiin jo, mitä sitten? Jos kerran puiden elämä on niin erilaista kuin olemme uskoneet, eikö asialle pitäisi tehdä jotakin? Wohlleben kirjoittaa tarinoiden, antaa lukijan itse tehdä johtopäätöksensä eikä ota voimakkaasti kantaa. Itse olisin ehkä kaivannut jonkinlaista repäisyä, radikaalia ohjelmanjulistusta Oikeutta pyökeille -tyyliin.
Ei sillä, että olisin nyt kääntynyt puunhalaajaksi tai niellyt kokonaisina kaikki Wohllebenin väitteet. Sekin on jo jotain, että kirjan lukemisen jälkeen on pakko katsoa puita uusin silmin ja muistaa, että ihan kaikkea ei vielä tiedetä eikä ymmärretä.
Alussa kirjan ajatukset tuntuvat jotenkin radikaaleilta ja kaikkea opittua keikuttavilta: Puillakin on tunteet, ne osaavat viestiä keskenään, tuntevat ehkä kipua ja makua jne. Vain luonnontilainen metsä toimii luonnollisesti ja hakkuumetsässä luonnolliset järjestelmät on pilattu.
Wohlleben tarjoilee riittävästi tutkimustuloksia ja todisteita väitteilleen, jotta lukijan on mahdollista uskoa nihin ainakin hieman. Se on kuulkaa hieno tunne, kun vanha maailmankuva järkkyy: voisiko se ollakin näin, olenko aina luullut väärin?
Kun kirjassa on päässyt puoleenväliin, tyyli alkaa puuduttaa. Tämä kuultiin jo, mitä sitten? Jos kerran puiden elämä on niin erilaista kuin olemme uskoneet, eikö asialle pitäisi tehdä jotakin? Wohlleben kirjoittaa tarinoiden, antaa lukijan itse tehdä johtopäätöksensä eikä ota voimakkaasti kantaa. Itse olisin ehkä kaivannut jonkinlaista repäisyä, radikaalia ohjelmanjulistusta Oikeutta pyökeille -tyyliin.
Ei sillä, että olisin nyt kääntynyt puunhalaajaksi tai niellyt kokonaisina kaikki Wohllebenin väitteet. Sekin on jo jotain, että kirjan lukemisen jälkeen on pakko katsoa puita uusin silmin ja muistaa, että ihan kaikkea ei vielä tiedetä eikä ymmärretä.
keskiviikko 29. maaliskuuta 2017
Matkakirjoja
Hiihtolomamatka suuntautui tänä vuonna New Yorkiin. Olin varannut runsain mitoin lukemista laukkuuni, mutta suurkaupungin houkutukset ja lentokoneen verraton elokuvatarjonta veivät mukanaan. Jotakin sentään ehdin.
Miehen suosituksesta otin matkalukemiseksi Janet Evanovichin One for the Money -jännärin. Tai mikä se nyt sitten onkaan - huumoria viljelevä romanttinen jännityskirja, varsinainen viihdepläjäys siis. Mistään uutuudesta ei ole kyse; kirja on vuodelta 1994. Kirjasta on tehty leffa vuonna 2012, mutta senkin olin nähnyt niin kauan sitten, että en muistanut juonesta mitään.
Juoni ei ole mikään järisyttävän ihmeellinen, mutta idea on ihan mainio: rahapulassa oleva nuori nainen, Stephanie Plum, päättää ruveta palkkionmetsästäjäksi, ja kohteena on murhasta epäilty entinen ihastus. Tässä on aineksia komediaan vähintään yhtä paljon kuin jännitysnäytelmäänkin, ja Evanovich ottaa siitä kaiken irti. Kuvittele, millaista olisi, jos minä ryhtyisin yhtäkkiä jahtaamaan rikollisia aseiden kanssa. Juu, sellaista se on Stephillekin.
Tapahtumaympäristö on New Jersey, joten silläkin kirja sopi hyvin Nykin-matkalle. Kirjaa lukiessa kävi kyllä mielessä, että onkohan se oikeasti ollut tällaista, eli on se sitten varmaan tällaista ollut tälläkin puolella Hudson-jokea, mutta onhan tästä sentään jo yli 20 vuotta.
Kyllä minä varmaan sarjan seuraavankin osan luen, mutta sitten kun ehdin. Ei ole kiire, koska tässähän nämä odottavat:
New Yorkissa piti tietysti käydä myös Broadwaylla. Kävimme katsomassa Catsin. Täytyy myöntää, että menin teatteriin aika vähäisellä pohjatietämyksellä (T.S.Eliotin runot, Memory). Jälkeenpäin rupesivat kiinnostamaan nuo runot niin paljon, että ostin METin museoputiikista T.S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Nyt olen sivistynyt. Ihan hauskoja runoja, mutta koska en jaksanut lukea sitä sanakirja toisessa kainalossa, en varmasti ymmärtänyt puoliakaan vitseistä. (Enemmän toki kuin siellä musikaalia katsoessani!)
Ihmettelen kovin, kuinka ei näitä runoja ole kukaan kääntänyt suomeksi - tai ainakaan minä en löydä tietoa käännöksestä. Toisaalta meillä on kyllä niin hienoa suomalaista lastenrunoutta aiheesta kuin aiheesta, että ehkä käännökselle ei ole edes tarvetta. Paitsi tietenkin kaikille keski-ikäisille kulttuurirouville, jotka haluaisivat päästä syvemmälle Catsin maailmaan.
Miehen suosituksesta otin matkalukemiseksi Janet Evanovichin One for the Money -jännärin. Tai mikä se nyt sitten onkaan - huumoria viljelevä romanttinen jännityskirja, varsinainen viihdepläjäys siis. Mistään uutuudesta ei ole kyse; kirja on vuodelta 1994. Kirjasta on tehty leffa vuonna 2012, mutta senkin olin nähnyt niin kauan sitten, että en muistanut juonesta mitään.
Juoni ei ole mikään järisyttävän ihmeellinen, mutta idea on ihan mainio: rahapulassa oleva nuori nainen, Stephanie Plum, päättää ruveta palkkionmetsästäjäksi, ja kohteena on murhasta epäilty entinen ihastus. Tässä on aineksia komediaan vähintään yhtä paljon kuin jännitysnäytelmäänkin, ja Evanovich ottaa siitä kaiken irti. Kuvittele, millaista olisi, jos minä ryhtyisin yhtäkkiä jahtaamaan rikollisia aseiden kanssa. Juu, sellaista se on Stephillekin.
Tapahtumaympäristö on New Jersey, joten silläkin kirja sopi hyvin Nykin-matkalle. Kirjaa lukiessa kävi kyllä mielessä, että onkohan se oikeasti ollut tällaista, eli on se sitten varmaan tällaista ollut tälläkin puolella Hudson-jokea, mutta onhan tästä sentään jo yli 20 vuotta.
Kyllä minä varmaan sarjan seuraavankin osan luen, mutta sitten kun ehdin. Ei ole kiire, koska tässähän nämä odottavat:
New Yorkissa piti tietysti käydä myös Broadwaylla. Kävimme katsomassa Catsin. Täytyy myöntää, että menin teatteriin aika vähäisellä pohjatietämyksellä (T.S.Eliotin runot, Memory). Jälkeenpäin rupesivat kiinnostamaan nuo runot niin paljon, että ostin METin museoputiikista T.S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Catsin. Nyt olen sivistynyt. Ihan hauskoja runoja, mutta koska en jaksanut lukea sitä sanakirja toisessa kainalossa, en varmasti ymmärtänyt puoliakaan vitseistä. (Enemmän toki kuin siellä musikaalia katsoessani!)
Ihmettelen kovin, kuinka ei näitä runoja ole kukaan kääntänyt suomeksi - tai ainakaan minä en löydä tietoa käännöksestä. Toisaalta meillä on kyllä niin hienoa suomalaista lastenrunoutta aiheesta kuin aiheesta, että ehkä käännökselle ei ole edes tarvetta. Paitsi tietenkin kaikille keski-ikäisille kulttuurirouville, jotka haluaisivat päästä syvemmälle Catsin maailmaan.
sunnuntai 5. maaliskuuta 2017
Riikka Pulkkinen on vaan niin hyvä!
Lukaisin helmikuussa Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin. Sen saivat kaikki halukkaat ladata helmikuun ajan e-kirjastosta itselleen. Tällainen mahdollisuus oli osa kirjastojen ja kustantajien yhteistä Koko kansa lukee -kampanjaa.
Minä olen kirja kirjalta yhä vaikuttuneempi Pulkkisesta. Kuten aiemmatkin pulkkiset, tämäkin romaani sisälsi oman henkilöhistorian ja sukuhistorian selvittelyä sekä ihmisenä kasvua. Perusnykyromaanimatskua siis, mutta ah, niin taitavaa! Lisäksi romaanissa oli kummallisia maagisen realismin sivumakuja, joita usein kammoan, mutta tähän nekin oli kiedottu kovin luontevasti.
Romaani kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälupauksesta, ja Joachimista, kannuksensa jo lunastaneesta ohjaajasta, jotka yhdessä tekevät näytelmää Berliinin muurin murtumisesta. Mielestäni kirjan keskeisiä teemoja ovat sisaruus ja muutkin perhesuhteet samoin kuin oman paikan löytäminen perheen historiassa - mutta myös maailmanhistoriassa. Berliinin ja Saksan yhdistyminen on koko romaanin läpi kulkeva sivujuoni.
Toistaiseksi Pulkkinen on onnistunut ihan mihin tahansa aiheeseen tarttuessaan. Toki jotkin onnistumiset ovat olleet minun mielestäni parempia ja suurempia kuin toiset; tämä Paras mahdollinen maailma ei ehkä ole ihan paras mahdollinen pulkkinen, mutta ei huonoinkaan. Mielenkiinnolla jään taas odottamaan lisää.
Minä olen kirja kirjalta yhä vaikuttuneempi Pulkkisesta. Kuten aiemmatkin pulkkiset, tämäkin romaani sisälsi oman henkilöhistorian ja sukuhistorian selvittelyä sekä ihmisenä kasvua. Perusnykyromaanimatskua siis, mutta ah, niin taitavaa! Lisäksi romaanissa oli kummallisia maagisen realismin sivumakuja, joita usein kammoan, mutta tähän nekin oli kiedottu kovin luontevasti.
Romaani kertoo Aureliasta, nuoresta näyttelijälupauksesta, ja Joachimista, kannuksensa jo lunastaneesta ohjaajasta, jotka yhdessä tekevät näytelmää Berliinin muurin murtumisesta. Mielestäni kirjan keskeisiä teemoja ovat sisaruus ja muutkin perhesuhteet samoin kuin oman paikan löytäminen perheen historiassa - mutta myös maailmanhistoriassa. Berliinin ja Saksan yhdistyminen on koko romaanin läpi kulkeva sivujuoni.
Toistaiseksi Pulkkinen on onnistunut ihan mihin tahansa aiheeseen tarttuessaan. Toki jotkin onnistumiset ovat olleet minun mielestäni parempia ja suurempia kuin toiset; tämä Paras mahdollinen maailma ei ehkä ole ihan paras mahdollinen pulkkinen, mutta ei huonoinkaan. Mielenkiinnolla jään taas odottamaan lisää.
perjantai 3. maaliskuuta 2017
Engelin fragmentit
Sain joululahjaksi Finlandia-voittajan, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Romaani sisältää Engelin päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1816-1840, jolloin hän suunnitteli Helsinkiä.
Tämähän on ihan todella kaunis kirja, ja varmaan siksi pidin sitä yöpöydällä pari kuukautta. Tai sitten siksi, että näitä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä oli helppo lukea muutama illassa. Tunnelmaan pääsi tauonkin jälkeen helposti mukaan, mutta hurjaa imua tai tarvetta päästä loppuun ei syntynyt. Pikemminkin tässä oli taas pitkästä aikaa sellainen kirja, jota minäkin halusin makustella.
Viikilän fragmentaariset muistiinpanot luovat yhden mahdollisen Engelin ja yhden mahdollisen 1800-luvun Helsingin. Todennäköisesti kuvassa on paljon tottakin, koska Viikilä on varmasti tutustunut Engelin elämään ja tuotoksiin. Lukijalle tulee itse asiassa usein fiilis, että pitäisi tietää enemmän siitä, mitä todella on tapahtunut, että näihin fragmentteihin on kirjoitettu enemmän tunnetta kuin nopealla lukaisulla ymmärtääkään.
Kun ei tunne tapahtumia, Engelin historiaa, pitää hidastaa vauhtia, pysähtyä pohtimaan, mistä tässä oikein puhutaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Romaani luo historiaan pieniä kurkistusaukkoja tai pysähdyspaikkoja, joissa lukija voi viivähtää hetkisen. Viikilä on kirjoittanut paljon runoja, ja tätä romaania on pidetty monissa arvosteluissa runollisena. Kai se on ihan tottakin, kun jopa minä kirjoitan siitä näin eteerisesti. Tämä kirja ei ehkä sovi tarinoiden tai seikkailujen ystävälle, mutta tarkkailijoille ja esteetikoille se on ihan omiaan.
Tämähän on ihan todella kaunis kirja, ja varmaan siksi pidin sitä yöpöydällä pari kuukautta. Tai sitten siksi, että näitä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä oli helppo lukea muutama illassa. Tunnelmaan pääsi tauonkin jälkeen helposti mukaan, mutta hurjaa imua tai tarvetta päästä loppuun ei syntynyt. Pikemminkin tässä oli taas pitkästä aikaa sellainen kirja, jota minäkin halusin makustella.
Viikilän fragmentaariset muistiinpanot luovat yhden mahdollisen Engelin ja yhden mahdollisen 1800-luvun Helsingin. Todennäköisesti kuvassa on paljon tottakin, koska Viikilä on varmasti tutustunut Engelin elämään ja tuotoksiin. Lukijalle tulee itse asiassa usein fiilis, että pitäisi tietää enemmän siitä, mitä todella on tapahtunut, että näihin fragmentteihin on kirjoitettu enemmän tunnetta kuin nopealla lukaisulla ymmärtääkään.
Kun ei tunne tapahtumia, Engelin historiaa, pitää hidastaa vauhtia, pysähtyä pohtimaan, mistä tässä oikein puhutaan, mitä oikeastaan tapahtuu. Romaani luo historiaan pieniä kurkistusaukkoja tai pysähdyspaikkoja, joissa lukija voi viivähtää hetkisen. Viikilä on kirjoittanut paljon runoja, ja tätä romaania on pidetty monissa arvosteluissa runollisena. Kai se on ihan tottakin, kun jopa minä kirjoitan siitä näin eteerisesti. Tämä kirja ei ehkä sovi tarinoiden tai seikkailujen ystävälle, mutta tarkkailijoille ja esteetikoille se on ihan omiaan.
sunnuntai 29. tammikuuta 2017
Brittikomediaa
Koulukirjastoomme oli hankittu useita kappaleita Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Vielä kertaakaan ei ole ollut sellaista opiskelijaryhmää, että olisin laittanut kaikki lukemaan saman kirjan, mutta jos jonain päivänä tulee se mahdollisuus, tämän voisin luettaa.
Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.
Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.
Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.
Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.
Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.
Kirja kertoo 15-vuotiaasta Christopherista, joka päättää selvittää, kuka on tappanut naapurin koiran. Romaani on itse asiassa dekkari, jota Christopher tapauksesta kirjoittaa. Naapurin koiran lisäksi tulee käsiteltyä äidin kuolema, suhde isään, vanhempien parisuhde, oma lapsuus ja varsinkin se, kuinka vaikeaa Christopherin on nähdä maailma samalla tavalla kuin muut.
Romaani on hieno kuvaus autismin kirjosta. Haddon on itse kirjoittanut blogissaan, että hän ei kirjassaan pyri ensisijaisesti kuvaamaan Aspergerin syndroomaa, vaan sitä, millaista on, kun tuntuu, että on vähän ulkopuolinen ja kun maailma näyttäytyy ihan erilaisena kuin muille ihmisille. Siinä kirja onnistuukin mainiosti. Minulle tulee tästä itse asiassa mieleen John Greenin kirjat, joissa myös on useimmiten hieman ulkopuolinen minäkertoja, joka pohdiskelee maailmaa pikkuisen eri vinkkelistä kuin muut ikätoverit. Tai no, toisaaltahan se on tunne, joka kaikilla teini-ikäisillä on. Haddon ja Greenkin onnistuvat kuitenkin muovaamaan päähenkilöitä, joissa on jotakin perustavasti erilaista.
Yöllisen koiran merkillinen tapaus on hauska, vakava ja ajatuksia herättävä samaan aikaan. Samanlainen on myös Haddonin romaani Harmin paikka. Se kertoo perheestä, jonka kaikki jäsenet joutuvat kriisiin samaan aikaan. Isä epäilee sairastuneensa ihosyöpään ja alkaa pelätä kuolemaa. Äiti on löytänyt uuden rakastajan, mutta ei pysty päättämään, kumman miehistään valitsee. Tytär suunnittelee häitä, vaikka ei olekaan ihan varma, onko valitsemassa oikeaa miestä. Tästä äiti ja isäkin ovat sitä mieltä, että ei todellakaan ole. Poika ei haluaisi tuoda poikaystäväänsä häihin, mistä poikaystävä suivaantuu ja jättää pojan potemaan sitoutumiskammoaan yksin.
Romaani on kuin brittiläinen sitcom. Asiat lähtevät liikkeelle pieninä ja huvittavina, mutta eteenpäin rullatessaan muuttuvat suuriksi ja tragikoomisiksi. Huumorin kautta tulee käsiteltyä montaa isoa teemaa, kuten vanhenemista, sitä mikä on hyvä perusta parisuhteelle ja minkälaisia suhteita perheenjäsenten välille muodostuu.
Harmin paikka on silläkin tavalla hyvä kirja, että siinä on onnellinen loppu. Minä pidän siitä, että tarinan henkilöt pääsevät perille, tullaan suvantoon, piste pannaan paikalleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)