Inhorealismia

Alkukesästä, kun kirjastot vihdoin aukesivat, bestseller-hyllyistä löytyi vaikka mitä kivaa, myös Niklas Natt och Dagin 1794. Elävien haudasta.

Tässä romaanissa on todella naturalistinen ote: kaikki näytetään juuri niin inhottavana ja surkeana, kuin se on ollutkin. Kirjan loppukaan ei varsinaisesti ole onnellinen. Historian kuvaus on kuitenkin uskomattoman hienoa ja rikostarina jännittävä. Kirja ei jää juurikaan jälkeen 1793:sta.

Päähenkilö on yhä Mickel Cardell. Hänen kumppaninaan rikoksia selvittää Emil Winge, Cecil Wingen veli. Henkilöhahmot ovat uskottavia (ja usein aika vastenmielisiä), ja heidän mukanaan lukija pääsee monenlaisiin paikkoihin. Tällä kertaa seikkaillaan vähän Ruotsin siirtomaassa, Saint-Barthélemyn saarella, kuvottavien rikollisten joukossa, mielisairaaloissa ja oluttuvissa.

Varoituksen sana: jos et pidä väkivallasta, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos kuitenkin autenttiset historialliset romaanit kiinnostavat, kannattaa hankkia kirja käsiinsä.

Tämän paikka on haastekohta 15, fiktiivinen kertomus, jossa on mukana historiallinen henkilö. Romaanissa viitataan useisiinkin historian henkilöihin, mutta oleellisena osana tarinaa on kohtaaminen Magdalena Rudenshcöldin kanssa; hän oli Gustaf Mauritz Armfeltin rakastajatar.

Pääteasema Auschwitz

Luin Eddy de Windin Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. Tämä kirja on kirjoitettu Auschwitzissa, toki vasta leirin neuvostomiehityksen jälkeen.

Kuten useissa keskitysleiriromaaneissa, tässäkin kaiken voittava voima on rakkaus, joka kantaa läpi kammottavien kokemuksien ja näyttäytyy toivona, jonka takia kannattaa selviytyä. Olen vuosien varrella lukenut aika monta erilaista keskitysleiriaiheista kirjaa, ja tämä näyttäytyy niiden joukossa näkökulmaltaan raikkaana ja ilmaisultaan keveänä. Silti aihe pysäyttää - niin kuin pitääkin.

En voi kuin hämmästellä, kuinka joku voi kirjoittaa näin yhtenäisen tekstin sellaisen kokemuksen, kuin keskitysleiristä selviytyminen, jälkeen? Minä en pysty keskittymään kirjoittamiseen, jos on vähän nälkä tai päätä särkee. Eddy de Wind on psykiatri, joka kehitti myöhemmin keskitysleirisyndrooma-käsitteen. Tämän romaanin jälkilauseena on hänen kirjoittamansa essee, jossa hän pohdiskelee sitä, mikä sai jotkut selviämään.

Sijoitan tämän kohtaan 32, kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa. Luen näemmä aika pitkälti vain suomalaista, ruotsalaista, englanninkielistä ja nykyään ranskalaistakin kirjallisuutta. Tämä kohta ei täyttynyt mitenkään itsestään, mutta onneksi hollantilainen de Wind kirjoitti äidinkielellään.

Kyllä ne Finlandia-palkinnot ihan aiheesta saadaan

Sain joululahjaksi Pajtim Statovcin Bollan, mutta sain tartuttua siihen vasta nyt loppukeväästä. Ajattelin, että se varmasti on loistava kirja, mutta arvelin sen myös olevan aika raskas kirja henkisesti, joten napostelin kaikenlaista hömppää ja annoin Bollan odottaa.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Bolla kertoo kahden miehen rakkaudesta. Toinen heistä on albaani ja toinen serbi, ja valitettavasti he tapaavat juuri ennen Kosovon sotaa. Bolla on myös tarina maahanmuutosta ja paluusta vanhaan kotimaahan, siitä, miten vaikeaa on sekä lähteä että palata.

Statovci kirjoittaa sujuvaa kieltä, jonka rytmi on välillä kiihkeä, välillä tasaisesti soljuva. Hän menee luontevasti monenlaisten hahmojensa nahkoihin ja kirjoittaa tarinoita, jollaisia en itse osaa edes kuvitella. Rajuista kohtaloista huolimatta hahmot ovat uskottavia ja heidän tunteensa ja ajatuksensa tunnistettavia. Statovcin romaanit vievät maailmoihin, joita en tunne, mutta jotka tarinoiden myötä tulevat minullekin tutuiksi.

Sijoitan tämän haastekohtaan 10, kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa.

Samaistuttavaa matskua neli-viisikymppiselle!

Hyppe Salmen Aaltoja ja asiattomuuksia on ihana. Se kertoo viisikymppisestä Rimmasta, joka huomaa vaihdevuosiensa alkaneen. Lapset ovat juuri muuttaneet pois kotoa, epätyydyttävä avioliitto on jäänyt taakse, elämän parhaan ajan pitäisi alkaa.

Tarina nytkähtää käyntiin vähän hitaasti, niin että lukija luulee jonkin aikaa, että tämä on nyt tällaista itseironista ja pohdiskelevaa autofiktiota. Muistiinpanomaisista ja päiväkirjamaisista merkinnöistä siirrytään kuitenkin pikkuhiljaa laajempaan kehykseen, kirjaan tulee enemmän henkilöhahmoja ja tarina alkaa saada viihdekirjamaisia piirteitä.

Tykkäsin tosi paljon siitä, että kerronnassa hyödynnetään erilaisia muistiinpanoja, listoja, Whatsapp-keskusteluja jne. Yhdessä perinteisen tarinankerronnan kanssa kokonaisuudesta tulee raikas ja kiinnostava. Ja hauska. Samaistuin tosi paljon Rimmaan ja hänen kokemuksiinsa. Olisinpa itse osannut kirjoittaa tämän!

Tämä pääsee haasteessa kohtaan 45, esikoiskirja.

Cafe Intrigo

Ad Libris tarjosi tilauksen yhteydessä muutamalla eurolla Håkan Nesserin Café Intrigoa. Totta kai tilasin sen, Nesserhän on dekkarijumala, ja luulin saavani jonkin pokkarin. Paketissa tulikin tiiliskivi, joka sisältää neljä pienoisromaania.

Kaikki ne ovat hyvin tyypillisiä Nesserin dekkareita, pohdiskelevia ja juoneltaan verkkaisia, mutta kuitenkin hieman arvaamattomia. Parissa (Rein ja Rakas Agnes) minäkertoja pimittää lukijalta tietoja melkein tarinan loppuun asti, joten tämä teos pääsee Helmet-lukuhaasteessa paikalle 22, kirjassa on epäluotettava kertoja.

Ihan Nesserin parhaimmistoa nämä tarinat eivät ole, mutta varsin luettavia kuitenkin. Kolmesta näistä on tehty elokuva, jotka varmaan lähtevät levitykseen ihan näinä päivinä. Taidan katsoa.

Ruotsalaisia dekkareita - valitse mieleisesi

Ann Rosman: Fyrmästarens dotter

Rosmanin Fyrmästarens dotter on laadukas perusdekkari. Tarina kulkee melko sujuvasti lomittain nykypäivässä ja menneisyydessä. Henkilöt ovat uskottavia ja tapahtumapaikkana ihana saaristo, usein jopa veneet. Sijoitan tämän kohtaan 25, kirjassa ollaan saarella.

Jan Mårtenson: Döden gör en tavla

Jan Mårtensonin dekkareiden päähenkilö on antiikkikauppias Johan Homann, joka ajautuu selvittämään rikoksia ja murhia, vaikka nauttiikin tosiasiassa eniten hyvästä ruuasta ja siamilaiskissansa seurasta. Tämä kirja on vuodelta 1981, ja kestää vielä ihan hyvin lukemista, vaikka sen tapahtumat ovatkin aika verkkaisia verrattuna nykydekkareihin. Kirjassa seikkaillaan Tukholmassa, Genevessä ja New Yorkissa selvittämässä taideväärennöksiä ja hämäriä kuolemantapauksia. Haasteessa se pääsee kohtaan 39, kirjassa lennetään.

Jan Mårtenson: Silverapostlarna

Päätin testata myös muutaman vuoden takaista Homann-seikkailua. Sankari on 40 vuodessa vanhentunut vain 10 vuotta, mutta hänen elämänsä on muuttunut vauhdikkaammaksi. Myös henkilöitä on tullut lisää, mikä näkyy jo takakannessa, mistä syystä haastekohta 4, kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä, on nyt täytetty.

Sofie Sarenbrant: Avdelning 73

Sarenbrantia on kovasti kehuttu. Valitsin miehen hyllystä Avdelning 73:n, joka ei ole kirjailijan esikoinen. Dekkari jatkaa jo edellisessä kirjassa alkanutta tapahtumasarjaa: rikostutkija Emma Sköld makaa sairaalassa tajuttomana. Kirjan alkuosa on hyvinkin rauhallinen - psykologista jännitystä kasvatetaaan pikkuhiljaa - mutta loppua kohti alkaa tapahtua. Kirja loppuu ihan järkyttävään cliffhangeriin. Meillä oli seuraavakin kirja hyllyssä, joten tartuin siihen, mutta kirjailija oli päättänyt järjestää asiat ihan eri tavalla, mitä minä olisin toivonut. Se kirja jäi sitten lukematta. Tätä en osaa sijoittaa mihinkään haastekohtaan, mutta voihan sitä muutenkin lukea kuin haasteeseen. (Ja on tässä esimerkiksi isovanhempia, jos juuri sinulla on se haastekohta täyttämättä.)

Kartanoromantiikkaa

Karanteenikevään aikana olen sortunut ostamaan pokkareita ruokakaupasta. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on saanut kehuja naistenlehdissä ja somessa, ja olen tykännyt Mortonin aiemmista romaaneista, joten tämän uskalsin valita pokkarihyllystä pidemmittä pohdiskeluitta.

Mortonin romaanit ovat laadukasta romanttista hömppää, jossa tarina kulkee monessa aikatasossa, ja ainakin jokin historiallinen osuus sijoittuu brittikartanoon. Tämäkään romaani ei petä tässä suhteessa: tarina alkaa 1800-luvulla, mutta sitä kerrotaan myös nykyajassa ja sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan tietämillä. Keitoksen ainesosia ovat esimerkiksi kielletty rakkaustarina, oman tiensä löytäminen, aaveet ja pitkään piilossa olleet salaisuudet, jotka vihdoin paljastuvat.

Romaani on tosi viihdyttävä ja minä ainakin ahmin sen nopeasti. Tällä kertaa aikatasoja ja näkökulmia oli niin monta, että se vähän alussa jopa ärsytti - ovatko nämä kaikki todella tarpeellisia? Lopussa kaikki aikatasot kuitenkin nivoutuivat yhteen, joten jälkimaku on miellyttävä.

Sijoitan tämän haastekohtaan 13, kirjassa eksytään, koska romaanin keskeinen tapahtumapaikka Birchwoodin kartano löytyy kuin sattumalta, kun yksi päähenkilöistä eksyy yöllä ja näkee kartanon ikkunasta loistavan kutsuvan valon.