Kummallisia lukukokemuksia, osa Huijaus

Kaipasin jotakin oikein kevyttä luettavaa, ja päädyin lainaamaan kirjastosta Melissa Bankin Täydellisen jutun. Kahdenkymmenen sivun jälkeen olin kummissani, viidenkymmenen sivun jälkeen tajusin tulleeni huijatuksi, sadan sivun jälkeen aloin saada jutun juonesta kiinni ja sadanviidenkymmenenen sivun jälkeen aloin surra, koska olin päässyt jo puoliväliin ja kirjan loppuminen jossain vaiheessa alkoi olla vääjäämätön tosiseikka.

Kirjan kannet oli naamioitu hämäävästi hömppäkirjallisuuden suojaväreillä: nuoren naisen kuvalla, vihjailulla koomisen epäonnisista rakkausseikkailuista, rennolla kirjasintyypillä... Todellisuudessa kirja kertoi nuoren naisen elämänkaaren pysähtyen kuvaamaan tiettyjä elämänvaiheita, joihin usein liittyi rakkausjuttu tai ainakin joku mies. Tyyli oli kepeää ja humorististakin, mutta kaukana hömpästä. Ainakin minä tunsin, että teksteissä oli paljon tarttumapintaa. Tuollaista elämä oli 13-vuotiaana, juuri tuollainen on minunkin isoäitini, ai niin tuollaisia miehiä minäkin olen tavannut... Eivätkä kaikki oivallukset todellakaan liittyneet miehiin, vaan ennemminkin ystävyyteen, suvun naisten välisiin suhteisiin, omaan kasvuprosessiin.

Olen jäänyt pohtimaan, miksi kirja pitää naamioida chicklitiksi? Eikö se muuten tee kauppaansa? Onko tarkoitus saada hömpänkuluttajat lukemaan "oikeita kirjoja"? (Eikö yhtään pelota, että osa potentiaalisista lukijoista menetetään?) Tai toisaalta: miksi pitää luokitella kirjat oikeisiin ja vähemmän oikeisiin? Miksi sen eron pitää näkyä jo kirjan kannessa? Ovatko nykyajan lukijat niin laiskoja, että kaikki pitää pureskella valmiiksi? (Miksi alan muistuttaa sitä oppilastani, jota moitin liiasta retoristen kysymysten käytöstä? Olenko itsekin niin laiska, etten jaksa muotoilla blogikirjoitusta valmiiksi, vaan tartun helppoon etenemiskeinoon?)

Joka tapauksessa. Kannattaa lukea Täydellinen juttu. Se ei ole ehkä ihan nimensä mukainen, mutta hyvin lähellä.

Kaiken kansan kirjamessut

Luulin olevani varhainen lintu, kun lähdin Kirjamessuille sunnuntaiaamuna ennen kymmentä. Aika moni muukin oli kuullut sanonnan...

Joskus aikana ennen lapsia ja työpaikkaa tapasin käydä Kirjamessuille arkipäivinä, ja silloin niillä oli mukavaa. Pari vuotta sitten tein ekskursioni uutuuskirjojen maailmaan samaan tapaan sunnuntaiaamuna, ja sain nauttia kojujen kiertelystä pari tuntia ennen ryysiksen alkua. Viime vuonna kävin tutustumassa lasten ohjelmaan lasten kanssa, enkä silloinkaan kokenut ahdistusta, vaikka viikonloppu olikin. Tämä tapahtuma todella kerää yleisöä vuosi vuodelta enemmän.

Pitäisi kai olla iloinen siitä, että moni on löytänyt kirjojen ihmeellisen maailman. Mutta olen kai luonteeltani katkera, koska koen ahdistusta siitä, että minulla ei ole enää tilaa eikä aikaa kierrellä osastoja kaikessa rauhassa. Olen myös keskusteluissa huomannut, että moni muukin jakaa tämän tunteen. Lukemisharrastus ei aina taidakaan kasvattaa suvaitsevaisuutta...


Kiitoksia muuten sille ystävälliselle miehelle, joka lähijunassa kuuli minun keskustelevan messuista ja lahjoitti ilmaisen lipun!

Kiitos myös teille messujärjestäjille, jotka olitte sijoittaneet Musiikkimessut kauimmaiseen näyttelyhalliin. Pidättehän ne jatkossakin siellä, etten tulevaisuudessa vahingossakaan eksy niille.

Voihan berliininpoppeli!

Vaikka naapuri kehui norjalaista sukusaagaa vuolaasti, en vakuuttunut tarpeeksi hankkiakseni kirjaa. (No hei, norjalainen sukukertomus, hohhoijaa...) Sitten anoppi lainasi kirjan minulle omasta aloitteestaan. Paremman lukemisen puutteessa tartuin siihen, taistelin läpi ensimmäisen luvun ja olin myyty. Aloin kysellä seuraavaa osaa jo ennen kuin ensimmäinen oli lopussa, sillä kirjasta tajusi nopeasti, että hyvä tarina tulee jäämään lukijan kannalta pahasti kesken. Nyt ylistän kirjan maasta taivaisiin kenelle tahansa vastaantulijalle, siis myös sinulle. Jos pidät sukutarinoista, rivien välissä piileksivästä huumorista ja inhimillisen elämän arvoituksista, lue Anne B. Ragden Berliininpoppelit!