Kaipasin jotakin oikein kevyttä luettavaa, ja päädyin lainaamaan kirjastosta Melissa Bankin Täydellisen jutun. Kahdenkymmenen sivun jälkeen olin kummissani, viidenkymmenen sivun jälkeen tajusin tulleeni huijatuksi, sadan sivun jälkeen aloin saada jutun juonesta kiinni ja sadanviidenkymmenenen sivun jälkeen aloin surra, koska olin päässyt jo puoliväliin ja kirjan loppuminen jossain vaiheessa alkoi olla vääjäämätön tosiseikka.
Kirjan kannet oli naamioitu hämäävästi hömppäkirjallisuuden suojaväreillä: nuoren naisen kuvalla, vihjailulla koomisen epäonnisista rakkausseikkailuista, rennolla kirjasintyypillä... Todellisuudessa kirja kertoi nuoren naisen elämänkaaren pysähtyen kuvaamaan tiettyjä elämänvaiheita, joihin usein liittyi rakkausjuttu tai ainakin joku mies. Tyyli oli kepeää ja humorististakin, mutta kaukana hömpästä. Ainakin minä tunsin, että teksteissä oli paljon tarttumapintaa. Tuollaista elämä oli 13-vuotiaana, juuri tuollainen on minunkin isoäitini, ai niin tuollaisia miehiä minäkin olen tavannut... Eivätkä kaikki oivallukset todellakaan liittyneet miehiin, vaan ennemminkin ystävyyteen, suvun naisten välisiin suhteisiin, omaan kasvuprosessiin.
Olen jäänyt pohtimaan, miksi kirja pitää naamioida chicklitiksi? Eikö se muuten tee kauppaansa? Onko tarkoitus saada hömpänkuluttajat lukemaan "oikeita kirjoja"? (Eikö yhtään pelota, että osa potentiaalisista lukijoista menetetään?) Tai toisaalta: miksi pitää luokitella kirjat oikeisiin ja vähemmän oikeisiin? Miksi sen eron pitää näkyä jo kirjan kannessa? Ovatko nykyajan lukijat niin laiskoja, että kaikki pitää pureskella valmiiksi? (Miksi alan muistuttaa sitä oppilastani, jota moitin liiasta retoristen kysymysten käytöstä? Olenko itsekin niin laiska, etten jaksa muotoilla blogikirjoitusta valmiiksi, vaan tartun helppoon etenemiskeinoon?)
Joka tapauksessa. Kannattaa lukea Täydellinen juttu. Se ei ole ehkä ihan nimensä mukainen, mutta hyvin lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti