Lentokoneessa, hotellihuoneessa ja altaan reunalla tuli luettua keskimääräistä vähemmän, mutta sainpahan yhden kirjan valmiiksi, nimittäin Jonas Jonassonin Analfabeten som kunde räkna -veijariromaanin. Jos kellot helähtivät, niin pitikin: tämä on sama kirjailija ja sama tyylilaji kuin siinä satavuotiaassa, joka karkasi ikkunasta.
Analfabeten on Nombeko, sowetolainen tyttö, joka aloittaa viisivuotiaana työnteon käymälöidentyhjentäjänä, päätyy työnjohtajaksi, sitten kotiorjaksi Etelä-Afrikan ydinaseohjelman suunnittelijan kotiin ja lopulta Ruotsiin.
Mukana menossa ovat myös ruotsalaiset kaksoset Holger 1 (tyhmä kuin saapas) ja Holger 2 (varsin fiksu), kolme kiinalaista siskosta (myös melko typeriä), Mossadin agentteja, muutama kuningas ja liuta pääministereitäkin. Noin muutaman henkilön mainitakseni. Meno on sellaista kuin farsseissa tapaa olla, mutta romaanin henki on positiivinen, tyyli huippuhauska ja kirjailijan poliittisen lähihistorian tuntemus päätähuimaava. Varsinkin viimeinen hengästytti. Olin kyllä kiinnittänyt asiaan huomiota jo Satavuotiaassa, mutta se, että tämän toisenkin kirjan kaikki juonenkäänteet jollakin tapaa nivoutuvat maailmanhistoriaan, on jo huomionarvoista.
Kaikkinensa siis hurjan viihdyttävä lukukokemus! Kun se loman puolessavälissä loppui, minua vähän kylmäsi. Toinen lomakirjani oli nimittäin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey. Minulla ei ole sydämessäni heikkoa kohtaa Morrisseylle. Teini-iässä tutustuin oikeaan musiikkiin (U2, Depeche Mode jne.) yhden kaverin isän levyhyllyn välityksellä. Koska hänellä oli musiikkimaussaan The Smithsin mentävä aukko, sellainen syntyi myös minulle. Siskoni on varmaan huomannut tämän, koska sain häneltä Pyhä Morrissey -kirjan joululahjaksi. Minua ahdisti lukukokemus etukäteen. Nylenin esseekokoelmien vaikeampia esseitä ovat ne Morrissey-aiheiset, vaikka muuten tykkään hänestä kovasti, ja nyt minun olisi pitänyt lukea pelkästään Morrissey-aiheinen kirja.
Jokin noissa lomissa kuitenkin muuttaa ihmisen perusluonteenrakennetta hetkellisesti, koska parissa päivässä sain kirjan kunnolla vauhtiin. Onhan se kirjallisesti ja taiteellisesti aika kamala teos: kliseitä vilisevä julkinen rakkauskirje Mozille. Toisaalta mukana on monia teräviä huomiota, hauskoja ajatuskulkuja ja erittäin taitavaa tekstintulkintaa. Epäilen, että lukuprosessiani auttoi alkuun se, että teneriffalainen hotellimme oli täynnä pohjoisenglantilaisia naisia, jollaisena Simpson myös Morrisseya pitää. Tai sitten se, että all inclusiveen kuului monta hyvää kesädrinksua, jotka vauhdittivat luku-urakkaa.
Ihan loppuun en kirjassa loman aikana päässyt, ja aamubussissa sen lukeminen vaatikin paljon enemmän ponnistelua kuin aurinkotuolissa. Toisaalta nyt loman jälkeen olen vähitellen alkanut laajentaa The Smiths -tietämystäni myös Spotifyn avulla, joten (siskon) tavoite on saavutettu: yleissivistys on kasvussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti