Jostain pokkarialesta nappasin kesällä mukaani Lawen Mohtadin kirjoittaman Katarina Taikonin elämäkerran Den dag jag blir fri: en bok om Katarina Taikon. Katarina Taikon oli ruotsalainen romaniaktivisti, joka ensin taisteli romanien oikeuksien puolesta ja sitten tuli vielä tunnetummaksi kirjoittamalla omaelämäkerralliset Katitzi-lastenkirjat.
Minäkin olen Katitzini lukenut, joten kirjan aihe kiinnosti kovasti. Katarina Taikonin elämä on ollut varsin värikästä ja hän on saanut paljon aikaiseksi, joten kirjaa oli kiinnostava lukea. Samaten mielenkiintoista oli lukea siitä, miten Ruotsissa on 1900-luvun aikana suhtauduttu romaneihin. Varsin ajankohtaistakin oli tutustua Ruotsin lähihistoriaan: 1960-luvulla monet romaniperheet eri puolilta Eurooppaa hakivat turvapaikkaa Ruotsista, mutta sekä poliitikkojen että suuren yleisön mielipide oli tätä vastaan. Vaikka nykyään Ruotsia pidetään (ainakin täällä Suomessa) esimerkkinä valtiosta, joka ottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaan, on tilanne ollut vielä vähän aikaa sitten hyvin erilainen. Oli turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista mitä mieltä hyvänsä, on mielenkiintoista verrata Ruotsin kehitystä Suomeen ja arvailla, mihin suuntaan täällä ollaan menossa.
Kirja tarjosi siis paljon faktatietoa. Se olikin ehkä yksi sen suurimmista ongelmista. Välillä kirja lipsahtaa omaelämäkerrasta poliittisen pamfletin puolelle, välillä päämääränä on selvästi informoida ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista ja välillä kirjailija haluaa kertoa omista mielipiteistään. Jonkun mielestähän tämä saattaa olla vain mukavaa ja persoonallista, mutta minua kyllä ärsytti. Lisäksi kirjailijalla on välillä sellainen ruotsalainen holhoava ja selittävä ote, mikä nostaa ainakin mulla niskavillat pystyyn.
Samaan syssyyn luin lapsuuteni yhden suosikkikirjan, Karl von Schoultzin Anita, mustalaistytön. Oikeastaan lähinnä siitä syystä, että Anita vierailee kirjassa Tukholmassa Taikonien luona. Tosin lastenkirjan Taikonien perhe ei vastaa todellisuutta, mutta siinä on riittävästi faktoja, jotta esikuvat ovat itsestäänselvät. 1959 julkaistu kirja antaa kiinnostavan kuvan Suomen romanien elämästä 1950-luvulla. Kerrontaa värittävät tyypilliset stereotypiat mustalaisten värikkäästä elämästä, mutta ollakseen noinkin vanha on kirja yllättävän raikas. Jännä on myös verrata Suomen ja Ruotsin romanien eloa noihin aikoihin, ja itse asiassa vähän minussa heräsi into löytää aiheesta jotakin luettavaa, joka sisältäisi lähinnä faktaa. Mutta nyt haluaisin lukea myös ne Katitzit uudelleen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti