Kirjastosta valikoitui mukaan kesän ratoksi myös Tuula Vainikaisen kirja Äidit ja aikuiset tyttäret - matkalla ymmärrykseen. Kirja koostuu noin neljänkymmenen eri-ikäisen naisen äitimuisteluista ja äitisuhteen sekä oman äitiyden pohdiskelusta. Vainikainen johdattelee lukijan uusien näkökulmien äärelle nojaten mielenkiintoisiin äitiyttä eri kanteilta käsitteleviin teoksiin.
Kirja on varsin kiinnostava paketti, vaikka en aina (=kovin usein) pystykään eläytymään kirjan naisten pohdintoihin. Olen ehkä vähän liian nuori; monen kirjassa kuvatun äidin äitiyteen esimerkiksi sota-aika on lyönyt leimansa. Oma äitini on pureskellut omaa äitisuhdettaan jo moneen otteeseen ja esitellyt palaset minullekin - ja se pohdinta muuten muistuttaa enemmän näitä kirjan naisten pohdintoja. Jonkinlaisen välitilinpäätöksen paikka minulla kuitenkin lienee juuri nyt, kun tämän kirjan kerran halusin lainata.
Tätä kirjaa lukiessa rupeaa väkisinkin pohtimaan, minkälaisissa asioissa on tullut äitiinsä (esim. rakkaus kirjoihin ja omaan työhön sekä kärkäs temperantti), mitä on omaan äitiyteensä perinyt äidiltään (esim. halu antaa lapsille erilaisia kulttuurielämyksiä ja halausten tärkeys) ja missä asioissa ei ole samanlainen äiti. (Yksi keskeisimmistä äitiin liittyvistä muistoista on se, kuinka hän jaksoi järjestää meille alle kouluikäisille muksuille mitä mielikuvituksellisimpia pelejä ja leikkejä. Taitaa olla, että todellisuudessa ne loppuivat, kun pikkusisarukset, työ ja jatko-opinnot veivät äidin ajan, mutta koen silti olevani laiskempi ja itsekkäämpi äiti, kun en jaksa viihdyttää koululaisia. Viihdyttäkööt itse itseään.)
Kirja haastaa myös pohtimaan, onko oma henkinen napanuora katkennut, ja muistuttaa, että omista lapsista irtipäästäminen helpottuu, jos osaa päästää irti myös äidistä. Itse koen, että suhde äitiin tasa-arvoistui oman äidiksi tulemisen myötä. Toisaalta pikkulapsiaikana oli enemmän kiinni lasten isovanhemmissa siksi, että heihin turvautui hoitoapua kaivatessa. Nykyään kun lapset ovat itsenäisempiä, ei isovanhempia tarvita, vaan lastenlasten ja isovanhempien tapaamisetkin rakentuvat enemmän sille, että aikaa halutaan viettää yhdessä. (Ja koska lapset niin paljon haluavat nähdä isovanhempiaan, olenkin tänä kesänä lähettänyt heidät molemmille isovanhemmille lomailemaan useammaksi päiväksi!)
Kirja käsittelee myös äidistä luopumista, äidin ikääntymistä ja kuolemaa. Tämä osio ei juuri nyt tunnu erityisen ajankohtaiselta, kun oma äiti on vielä työelämässä mukana ja elää varsin aktiivista elämää muutenkin. Ehkäpä sille mummoikäiselle äidille tulee sitten soiteltua useammin. Tähän asti olen ihmetellyt, kuinka joillakin voi olla päivittäin (tai edes viikoittain) asiaa äidilleen, mutta voihan olla, että kohta äiti kaipaa juttuseuraa joka viikko, ja samalla lailla kuin äiti nykyään kerran viikossa soittaa mummulle, alan minä soittaa joka sunnuntai-ilta omalle äidilleni.
Jostain naistenlehdestä bongasin ja samantien kirjastosta varasin Marianna Stolbowin kirjan Vanhempieni kaltainen. Tämäkin kirja laittaa vertaamaan itseään omiin vanhempiinsa, mutta näkökulma on vähän erilainen kuin Vainikaisen kirjassa. Stolbow haastaa lukijan pohtimaan, minkälaisia ihmissuhdetaitoja olemme vanhemmilta perineet ja minkälaisia ihmissuhdetaitoja opetamme omille lapsillemme.
Stolbow on haastatellut viittäkymmentä eri-ikäistä aikuista, jotka kertovat, minkälaisia asioita muistavat vanhempiensa parisuhteista. Kirja keskittyy paljon lapsen näkökulmaan, siihen millaisena vanhempien suhde lapsille näyttäytyy. Kirja käsittelee niin hyviä kuin huonoja vuorovaikutusmalleja, sitä miten olemme oppineet näyttämään aggressiomme ja rakkautemme ja jopa sodan vaikutusta tulevien sukupolvien ihmissuhdetaitoihin. Stolbow vetää eroseminaareja, joten kirjasta merkittävä osa käsittelee sitä, miten vanhempien ero vaikuttaa seuraavan sukupolven ihmissuhteisiin.
Vanhempieni kaltainen on pysäyttävää luettavaa. Vaikka näitä asioita olisi pohtinutkin (vaikka pari viikkoa aiemmin toisen kirjan parissa), onnistuu tämä kirja avaamaan asiaa taas uudelta kantilta. Suosittelen kaikille, jotka haluavat nähdä itsensä ja parisuhteensa uudessa valossa - samoin kuin eroa harkitseville.
PS. Vainikaisen kirjassa sivutaan myös sitä, kuinka äidin fyysiset piirteet periytyvät, eikä se aina ole hauskaa. Minulla on valokuva-albumissani isän ottama kuvasarja muusta perheestä uimassa. Olen kuvienottoaikaan noin 15-vuotias, aikuisen kokoinen jo. Noihin kuviin perustuu käsitykseni siitä, miltä näytän takaapäin. Äiti vieressä on pyöreämpi ja hartioistakin leveämpi. Järkytykseni oli suuri, kun miehen purjehdusreissulla kuvaamalle videolle, jossa koko perhe ui, oli tallentunut selvästi äitini uimassa ulapalle päin. Jotenkin se oli mahtunut minun bikineihini ja tullut salaa mukaan matkalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti