Olen elokuun aikana ahminut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan (Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho). Ehtoolehto on munkkiniemeläinen vanhusten palvelutalo, jonka asukkaat Siiri Kettunen, Irma Lännenleimu ja Anna-Liisa Petäjä ovat kirjojen pääosassa. Nämä rouvat ovat yli 90-vuotiaita mutta varsin teräviä ja tässä ajassa kiinni olevia mummoja, jotka yrittävät selvitä nykyaikaisen vanhustenhoidon rattaissa.
Ensimmäinen kirja kertoo vanhusten karusta arjesta, jossa raha ratkaisee enemmän kuin todellinen hyvinvointi. Palvelutalon työntekijät ovat vuokratyöfirmoista tai ulkomailta, vanhukset dementoituvat ylilääkitsemisen vuoksi ja sairasta vanhusta pallotellaan sairaalasta toiseen kuukausitolkulla. Tässä ei todellakaan sievistellä, vaan paljastetaan epäkohdat! Kirjoja on silti nautinto lukea, sillä Lindgrenin satiiri on samaan aikaan terävää ja hyväntahtoista. Vähän niin kuin edellä mainitut mummotkin!
Sarjan edetessä juonikuviot vaan mutkistuvat ja satiirinen ote kirkastuu. Toisessa kirjassa Ehtoolehdossa tehdään putkiremonttia, joka koettelee vanhusten sietokykyä, ja kolmannessa kirjassa palvelutalosta on tehty tietoyhteiskunnan kokeilu, jossa henkilökunnan ovat korvanneet koneet. Vähän tulee sellainen olo, että aiheen kanssa on pakko lyödä lekkeriksi, koska muuten ei kestä sitä tosiasiaa, että vanhusten hoito on oikeastikin ihan retuperällä.
Erilaisten hahmojen kautta tuodaan näkyviin erilaisia mahdollisia kohtaloita: joku hautautuu dementiaosastolle, toisella ei ole enää jäljellä yhtään sukulaista tai ystävää, kolmas kiertää erilaisissa päivätansseissa. Näille mummoille ei mikään teema ole vieras. Kahvittelun, korttiringin ja hautajaisten välissä ehditään ruotia oikeutta kuolla arvokkaasti, vanhusten seksuaalista hyväksikäyttöä, perinnön kalastelua uskonnon varjolla ja jopa eheyttämisyrityksiä. Vanhukset ystävystyvät entisten rikollisten ja maahanmuuttajien kanssa - yhteiskunnan marginaalissa oleminen yhdistää ja auttaa näkemään toisen ihmisyyden.
Poimin kirjat kirjaston dekkariosastolta, mutta dekkarijuonta näissä on kyllä vain nimeksi. Silti tarina pysyy hyvin kasassa - varsinkin jos ajattelee koko trilogian kaarta. Näistä tulee mieleen ruotsalainen Kaffe med rån, mutta suomalainen huumori ei ole aina yhtä hyväntahtoista - tai Suomessa asiat ovat huonommin kuin Ruotsissa. Silti huumori on se voima, joka tätä romaanitrilogiaa kannattelee. Se osuu monta kertaa niin tarkkaan kohteeseensa, että itse nauroin kirjoja lukiessani jatkuvasti ääneen.
Toinen ihastuttava yksityiskohta kirjoissa on Helsinki. Siiri Kettunen harrastaa raitiovaunuajelua ja katselee ajeluillaan vaunujen ikkunasta Helsingin arkkitehtonisia yksityiskohtia. Lukijakin saa ihan uutta tietoa näillä reissuilla. Irma on oopperan ystävä ja Anna-Liisa ihailee suomen kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta. Mummot jakavat kulttuurista yleissivistystä kirjankin kautta.
Mummoilta voi oppia myös elämänasennetta. Kun on yli 90, näyttäytyvät arkiset ongelmat pieninä juttuina, joista kyllä selvitään. Isotkin ongelmat ratkeavat ajan kanssa tai jos eivät meinaa ratketa, on jo niin vanha, että uskaltaa sanoa ihan suoraan, mitä mieltä on asioista ja toimiakin omien periaatteidensa mukaan. Kuolema on ystävä, jota odotetaan, mutta siihen asti voi nauttia arkisista asioista: kaakusta ja punaviinistä ystävän seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti