Vaihtoehtohistorioita ja tarinoita luonnosta

Usein lukemistoillani on tapana teemoittua. Osittain kyse on varmasti siitä, että jokin aihe rupeaa kiinnostamaan, ja kerään luettavaksi siihen liittyviä kirjoja. Toisaalta minulla on jatkuvasti yöpöydällä korkea pino kirjoja, ja kun bloggaan niistä, ryhmittelen ja paritan niitä.

Tällä kertaa käsittelyssä on kirjapari, joista molemmat käsittelevät luontoa ja kertovat vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta.

Päätin lukea pitkästä aikaa Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa. Muistan, että se teki ilmestyessään vuonna 2005 minun vaikutuksen, mutta oli myös ahdistava - enkä oikein muistanut sen tapahtumia. Lukaisin sen siis uudestaan. Ja vau! Kirja on yhä sekä osuva että kiinnostava. 15 vuodessa maailma on muuttunut niin, että ilmastonmuutoksesta puhumalla ei enää saa hörhön mainetta, mutta romaanin uhkakuvat eivät ole ainakaan yhtään kauempana tulevaisuudessa kuin julkaisuvuonna. Romaanissa ilmaston-, meren- ja jäätiköntutkijat alkavat kukin tahollaan tehdä huolestuttavia havaintoja, joiden perusteella on todennäköistä, että maailmaa on kohtaamassa vedenpaisumus hetkellä millä hyvänsä. Sen jälkeen kilpaillaan kelloa vastaan - ja ehkä voin nyt jo spoilata, että turhaan. Vuonna 2020 mannerjäätiköiden sulaminen aikaansaa vedenpaisumuksen, joka tuhoaa yhteiskuntarakenteet kaikkialla maailmassa. Vaikka lopputulos onkin selvillä, kirja kannattaa kuitenkin lukea. Isomäki kertoo osana romaaniaan erittäin kansantajuisesti sekä erilaisista vanhoista vedenpaisumusmyyteistä että ilmaston muuttumiseen liittyvistä tekijöistä.

Sijoitan romaanin haastekohtaan 11, vaihtoehtohistoria.

Maja Lunden Mehiläisten historia kertoo suuresta mehiläiskadosta, joka tapahtui vuoden 2050 tienoilla. Tässä romaanissa on kolme kertojaa: 1800-luvulla elävä William, joka suunnittelee mehiläispesää, vuonna 2007 mehiläisiä kasvattava George ja Tao, joka pölyttää hedelmäpuita mehiläisettömässä Kiinassa vuonna 2098. 

Sen lisäksi, että kaikkien tarina liittyy jotenkin mehiläisiin ja mehiläisten joukkotuhoon, Lunde käsittelee jokaisen kertojan kautta vanhemman ja lapsen suhdetta. Tarina etenee hitaanlaisesti ja minun mielestäni pääsee kunnolla käyntiin vasta lähellä romaanin loppua (tai minä pääsen lukemisessa vauhtiin vasta silloin). Loppu kuitenkin sitoo kolme erillistä tarinaa yhteen, joten senkin vuoksi sinne asti kannattaa lukea.

Tämän kirjan sijoitan haastekohtaan 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.