Isäkirjallisuutta

Eräälle isälle on toimitettu eteenpäin seuraavat isyyttä käsittelevät ja hyviksi havaitut teokset.

Simone Lian sarjakuvaromaani Fluffy kertoo Michaelista, joka asuu yhdessä pehmopupu Fluffyn kanssa. Fluffy pitää Michaelia isänään, ja Michael miettii, mitä elämältään haluaa. Fluffy on elämää pohtiva, traktoreista pitävä ja vieraiden ihmisten kanssa juttelemisesta tykkäävä kanisöpöliini. Ihanaa on sekin, kun ihmissuhteiden ja työkuvioiden sekasotkussa painiva Michael oivaltaa, että onni on saada istua puistonpenkillä Fluffy vieressä. Onni on katoavaista, ja kestää tässäkin kirjassa vain hetkisen, mutta se antaa toivoa Michaelille ja lukijalle. Minä luin kirjan ruotsiksi, alkuperäisteos on englanniksi, suomennosta ei ole. Sarjakuvaromaani on kuitenkin helppolukuinen; rohkeasti vain vieraiden kielten kimppuun!

Eve Hietamiehen Yösyöttö kertoo Antista, josta tulee yllättäen vastasyntyneen vauvansa yksinhuoltaja. Kirja käsittelee vauvaperheen arkea ja yksinhuoltajuutta miesnäkökulmasta - usein vähän väsyneesti, mutta välillä oivaltaenkin. Hyvien hetkien ja hauskuuden vuoksi kirja kannattaa lukea. Ainakin jos vauva-arki on ajankohtaista tai lähihistoriassa. Itselläni ei kyllä ole, mutta yksinhuoltajana on kiinnostavaa lukea kuvauksia erilaisista perheistä ja niiden tilanteista.

"Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi"

Oi, kuinka Katja Ketun Kätilö imaisi mukaansa. En muistakaan, milloin jokin kirja olisi niin pitänyt otteessaan. Enkä usko, että se ihan vähään aikaa myöskään hellittää otettaan, niin voimakas kirja se on.

Lapin sota taitaa olla aika aliedustettuna suomalaisessa kirjallisuudessa - ainakin minun lukemistossani. Kätilö täyttää tätä aukkoa. Toki se täyttää myös sitä aukkoa, että sodasta kerrotaan naisen äänellä, ja vielä sellaisen naisen, joka on mukana sodassa. En ole lukenut kovin monta kirjaa, jotka näyttävät sisältäpäin, kuinka sota rikkoo ihmisen. Kätilö onnistuu siinä mainiosti. Kuitenkin kirja kertoo enemmän rakkaudesta kuin sodasta. Se näyttää sen tuntemattoman voiman, joka saa takertumaan toiseen ihmiseen kaikin keinoin.

Ketun kieli (tai henkilöiden Lapin murre) soljuu väkevänä ja vetävänä. Vielä kun oppisin itse luontevasti kutsumaan miestä persveivariksi tai sokeriterskaksi. Kuunnelkaa nyt tätäkin: "Sinulla on parantajan sormet, himo minuun, kyky painautua ihmisten kelpokylkeen ja kaikkein mieluiten ottaisin sinut luokseni tänne parakkiini, mutten voi. --- Tiesin vain, että tekisin mitä tahansa jos saisin kauniita karvaomenoitasi vielä joskus kouraani punnita ja niitä hitaasti lipitellä Kuolleen miehen vuonon valoyössä."

Hiihtoloman saldo

Kesälomamatkasta viisastuneena otin talviloman suunnittelussa huomioon mahdollisuuden sairastua. Ja hyvä niin, koska tunnollinen opettaja sairastaa aina lomalla. Tai itse asiassa olen vieläkin saman sitkeän flunssan kourissa kuin kolmasosa Suomesta, mutta pahimmat päivät osuivat lomalle – tämänhetkinen nuha ja yskä eivät tunnu missään niiden rinnalla.

Ensimmäisenä sairaspäivänä – sinä, jona en pystynyt hengittämään – luin loppuun Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna -romaanin. Eihän se ihan sitä hömppää ollut, jolla olin ajatellut lomaan varautua, mutta kun se oli kesken. Oli se hyväkin. Kirja kertoo ruotsinsuomalaisesta Annista, jonka vanhemmat ovat olleet alkoholisteja ja veli narkomaani. Vaikka minulla ei omakohtaista kokemusta juuri päihteiden väärinkäytöstä (Eikun hetkinen, juuri siitähän minulla on nimenomaan omakohtaista…) olekaan, olen ollut monessa muussa tilanteessa sekä järjestelmän edustajana että asiakkaana. Alakoski kritisoi systeemiä, joka ei näe yksilöitä rikos- ja huumetilastojen takana. Omasta mielestäni erityisen mehukas oli tietenkin kuvaus tarkkailuluokasta.

Seuraavana (kuume)päivänä tartuin siihen Eat Pray Love -hommeliin. Taas mua petettiin! Luulin saavani höpöhöpöä ja parisuhdehömppää, mutta kirjahan kertookin itsetutkiskelusta ja oman hengellisyyden etsinnästä ja löytämisestä. Viihteellinen ja helppolukuinen se onneksi on! Ja paikoin erittäin hauska. Toisaalta se on tiivis infopaketti esimerkiksi Balin historiasta. En ole nähnyt elokuvaa, mutta kokeneemmat kertoivat, että kirja on ehdottomasti elokuvaa parempi. Eli vaikka leffa olisi ollut pettymys, kirja saattaa olla positiivinen yllätys. Lukiessani tiesin heti, kuka kavereistani tykkäisi kirjasta, ja laitoin hänelle tekstarinkin asiasta. Vastaus tuli saman tien: ”Luin se viime viikolla, ja se on tosiaan mun kirja!”

Minulla on vielä kesken kolmas kirja, jota lomalla aloittelin. Sen(kin) aion antaa yhdelle ystävälle, jonka tiedän tykkäävän historiasta ja surullisista tarinoista, joista tulee lopussa onnellisia. Siis Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjeromaanin, jossa 1940-luvun kolmikymppinen naiskirjailija innostuu lukupiiristä, joka toimi Guernseylla toisen maailmansodan natsimiehityksen aikana. Lukijakaan ei voi olla innostumatta. Vaikka kuvailin tarinaa surulliseksi, se ei ole pääasiassa sitä, vaan kertomus monista erilaisista tarinoista, joista osa on iloisia, osa surullisia ja osa hulvattomia.

Hiihtolomalukemisto

Olin jo valinnut kirjahyllystä laskettelureissun sivistävän iltalukemiston: Katja Ketun Kätilön, taidesarjakuvaa jne. Eilen eksyin Suomalaiseen kirjakauppaan, ja heti oven edessä oli tarjouspöytä, jolta sai valita kolme pokkaria kympillä. Lankesin. Repussa on nyt Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä (Hollywoodin turruttamille sieluille tiedoksi, että se on se Eat Pray Love.) ja matkalaukussa pari muuta vastavaa teosta. Laiva Ruotsiin lähtee lauantai-iltana ja Åressa olen netitön, joten saatte kuulla lukukokemuksistani aikaisintaan kuun vaihteessa. (Hah! Mikä vitsi! Saatte kuulla toukokuun alussa, että en ehtinyt lukea mitään hiihtolomalla taikka koko keväänä.)

Luonto (ja miesasiamiehet) pakastimessa

Essee on hieno kirjallisuudenlaji! Verrattain lyhyessä ajassa ehtii lukemaan ajatusrakennelman, joka parhaimmillaan on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Sitä paitsi esseitä lukiessaan tuntee itsensä huomattavasti fiksummaksi kuin naistenlehtiä lukiessa. (Ja minulle se tunne on sattuneesta syystä tärkeä!)

Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on mainio esseekokoelma. Monen esseen pohjana on Nyt-liitteen kolumni, mutta vaikka olisi kolumnit lehdestä jo lukenut, kannattaa ehdottomasti lukea myös esseet. Esseiden aiheet pyörivät akselilla ihminen-luonto. On puhetta kasvissyönnistä, ihmisen luontosuhteesta, ihmisluonnosta, feminismistä ja uskonnostakin.

Silfverberg on terävimmillään puhuessaan tehotuotannosta ja feminismistä. Tai no, terävä Silfverberg on koko ajan. Mutta tehotuotantoa käsittelevät esseet ovat niitä, jotka laittavat minut kyseenalaistamaan omaa ajatteluani kaikkein eniten - vaikka olen periaatteessa hyvin paljon samaa mieltä Silfverbergin kanssa siitä, että tehotuotanto nykyisellään on aivan perseestä. Silti hänen tekstinsä saa sieluni kiemurtelemaan vaivautuneena; kuinka paljossa voitaisiin tehdä toisin.

Feminismistä ja tasa-arvosta puhuessaan Silfverberg analysoi terävästi sukupuolten epätasa-arvon syitä: "Kaiken sorron ytimessä on aina oletus, että toinen ei koe surua, kipua, onnea ja toiveikkuutta ihan samalla tavalla kuin itse, koska on niin erilainen." Miesasiamiehistä (ja tässä tapauksessa erityisesti Timo Hännikäisestä) Silfverberg päätyy toteamaan: "Ehkäpä tärkein kohta feministisen liikkeen ohjelmassa pitäisikin olla, että tytöt ja pojat mahdollisimman pienestä pitäen elävät yhdessä. Nythän tehdään lähes kaikki, jotta he kokisivat toisensa vastakkaisina, aina vauvojen värikoodaamisesta lähtien. Erottelu luo vierautta, ja vieraus vihaa."

Löytäkää itse teitä liikuttavat kohdat!

Lukulakko selätetty!

Kävin kirjastossa palauttamassa tokaluokkalaisen lainoja. Tuli vastustamaton halu käydä läpi virkailijoiden telineisiin asettamat kirjasuositukset. Sieltä se löytyi: kirja, joka tempaisi mukaansa.

Kirja, jossa yhdistyy kirjailijan nimeen (Anne B. Ragde) liittyvä lupaus laadusta ja höttöinen helppolukuisuus ("Ingunn --- 38-vuotias ikisinkku --- nauttii täysillä itsenäisyydestään ja miehistä."). Satunnaista seuraa -niminen teos ei tosiaankaan ole ihan samaa kuin Berliininpoppelit-sarja. Sen sijaan se on hyvin samanlainen kuin se mielessäni suunnittelema romaani sinkkuelämästä sekä netti- ja seksideittailusta. Joten totta kai tempauduin tarinaan, joka ei sinänsä ole kovin kummallinen: Ensin Ingunn deittailee, nai ja lähtee, kun mies osoittaa halua vakavaan suhteeseen. Sitten Ingunn tapaa ikäisensä leskimiehen, ja tapaaminen saa Ingunnin ymmärtämään, että hän on kadottanut omat tunteensa ja peittää ne hillittömällä seksuaalisuudella. Ei ole varmastikaan mikään spoilaus kertoa, että lopussa Ingunn tietenkin onnistuu kohtaamaan sekä itsensä että tuon leskimiehen, niin että uusi voi alkaa.

Hervottoman hauska kirja kyllä on! Kepeydestään huolimatta se on ajoittain myös terävä. Ja tärkeintä kaikesta: olen vauhdissa taas! (Kirjojen lukemisen suhteen. En hillittömän seksuaalisuuden toteuttamisen.)

En lue, siis lienen aivokuollut

Minusta on tullut ihminen, joka ei ehdi lukemaan. En haluaisi olla sellainen. Lukeminen on parasta, mitä on. (Ei mitään ehtolauseita.) Mutta rankkojen työpäivien jälkeen on niin paljon helpompi tarttua naistenlehteen kuin romaaniin. Tiedän, että tämä on väliaikaista, mutta silti niin kovin kovin ärsyttävää.

Loppusyksystä luin lähinnä Hugleikur Dagssonin sarjakuvia. Eihän niissä niin kovin paljon luettavaa ole, mutta ainakin lainasin kirjastosta jokaikisen löytämäni albumin. Ovat varsin hauskoja. Vaikkakaan eivät kaikkien mielestä.



Joululomalla oli jo hiukkasen enemmän aikaa kirjoillekin. Esimerkiksi siskolta saadulle Jyrki Nissisen Yli 10000 koiran koiranäyttely -sarjakuva-albumille. En voi suositella sitäkään ihan kaikille. Sain pukilta myös Stefan Lundbergin ja Kristoffer Albrechtin Nya skäriboken -kirjan, jonka olen jo ihan melkein kohta lukenut. Ensin olin kyllä himpun verran pettynyt: "Valokuvateos saaristosta? Minulle??" Mutta onpas kiinnostavia tarinoita ja hienoja kuvia Suomenlahden saarista. Ehdottomasti suosittelen ainakin selaamaan, jos kyseinen teos käsiin osuu.

Muihin joululahjoihin (tai johonkin ihan muuhun) palaan kun on jotakin sanottavaa. Luultavasti tulee olemaan. Sain lahjaksi myös Laila Hirvisaaren Minä, Katariina -romaanin. Siis minä, Karoliina, sain sellaisen! Onko se muka minua varten?