Pakko se on myöntää: Riikka Pulkkinen on ehdottomasti paras nuori suomalainen kirjailija. Sillä tavalla hyvä, että kirjat ovat hyviä, mutta paras sillä tavalla, että uusi kirja on toistaiseksi ollut aina edellistä parempi. Rajan kohdalla minä vielä ajattelin, että kyllähän minä itsekin osaisin, Totta oli jo jotain sellaista, jollaista kirjoittaa oikea, hyvä kirjailija, jotakin, jota on turha enää edes kadehtia, kun voi vain tunnustaa alemmuutensa. Tämän Vieraan olen ahminut parissa päivässä. Tarina ja teksti tempaavat mukaansa ja pitävät otteessaan.
Ihan hassua, sillä jos joku minua kirjassa ärsyttää, niin kertojanääni. Ei kolmekymppisen naisen ole luontevaa puhua niin kuin kirjan Maria puhuu, pitkin ja monimutkaisin lausein, analysoiden kaiken. Eivät edes teologit puhu niin, minä kyllä tiedän! Kieli on kuitenkin samaan aikaan kevyttä ja merkityksiä pulppuilevaa, niin että sitä on pakko lähteä seuraamaan. Kieli juoksee eteenpäin ja lukija koittaa pysyä perässä. Suvantokohtiakin tulee, ja niihin voi sitten pysähtyä maistelemaan merkityksiä.
Ai pitäisikö tässä kertoa siitäkin, mistä kirja kertoo? No, nuoresta naispapista, joka karkaa New Yorkiin etsimään merkitystä elämälleen. Ja vähän muustakin, mutta en minä edes halua paljastaa enempää. Teemasta voin sanoa sen verran, että minusta Pulkkinen kirjoittaa menettämisestä. Läheisen menettämisestä, uskon menettämisestä, itsensä menettämisestä... ja siitä, miten ihminen voi taas löytää itsensä. Minusta menettäminen on teema, joka on läsnä jokaisessa Pulkkisen kirjassa, oikeastaan sen ympärillä on kaikki.
Toki kirjassa on muitakin teemoja, mutta menettäminen on se, joka tulee minuun. Kirja myös tuntuu todella valmiilta: sen maailma on loppuun asti pohdittu ja todenmakuiseksi viimeistelty. Ihailen teologisten pohdintojen maailmaa, jonka Pulkkinen rakentaa. En osaa arvioida, onko hänen kuvauksensa anoreksiasta yhtä todentuntuinen, mutta epäilen niin olevan. Pulkkinen ei jätä kirjailijantyötään puolitiehen. Tietenkin löytyy yksityiskohtia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, mutta pitäähän sitä jäädä jotakin parannettavaa ensi kertaankin!
perjantai 4. tammikuuta 2013
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Unelmien Barcelona
Minun unelmieni Barcelona on Carlos Ruiz Zafonin kirjoissa. En pääse sinne, enkä oikeastaan haluakaan - Espanjan historia ei ole oikeastaan mitään kauhean kaunista koettavaa. Siltikin historian rumuuksien sekaan voi onnistua punomaan uskomattoman kauniita tarinoita.
Luin Tuulen varjon aika pian sen suomentamisen jälkeen ja ihastuin. Täysin ja kokonaan. Enkelipelikin tempaisi mukaansa tuohon utuiseen mutta silti väkevään maailmaan, jonka Ruiz Zafon rakentaa. Nyt pyysin ja sain joululahjaksi Taivasten vangin. Tässäkin kirjassa oli kaikki se, mikä näissä kirjoissa vetää puoleensa: jännitys, huumori, uskomattoman kuvainnollinen kieli ja (tällä kertaa vain hitunen) romantiikkaa. Mutta tarina... Siitä jäi puuttumaan jotakin. Tai ehkä ongelma oli nimenomaan siinä, että muista kirjoista on puuttunut jotain, jota tämä kirja täydentää. Vaikka näistä kirjoista sanotaan, että jokaisen voi lukea omana teoksenaan, tuntuu tämä kirja välillä ratsastavan muiden maineella. Tosin kahdesta aiemmasta teoksesta jääneitä langanpäitä tarina sitoo hienosti yhteen - ja rakentaa myös uusia alkuja. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on tulossa vielä neljäskin kirja. Kyllä minä senkin luen; joitain asioita ei halua jättää tekemättä edes pettymyksen riskin uhalla.
Luin Tuulen varjon aika pian sen suomentamisen jälkeen ja ihastuin. Täysin ja kokonaan. Enkelipelikin tempaisi mukaansa tuohon utuiseen mutta silti väkevään maailmaan, jonka Ruiz Zafon rakentaa. Nyt pyysin ja sain joululahjaksi Taivasten vangin. Tässäkin kirjassa oli kaikki se, mikä näissä kirjoissa vetää puoleensa: jännitys, huumori, uskomattoman kuvainnollinen kieli ja (tällä kertaa vain hitunen) romantiikkaa. Mutta tarina... Siitä jäi puuttumaan jotakin. Tai ehkä ongelma oli nimenomaan siinä, että muista kirjoista on puuttunut jotain, jota tämä kirja täydentää. Vaikka näistä kirjoista sanotaan, että jokaisen voi lukea omana teoksenaan, tuntuu tämä kirja välillä ratsastavan muiden maineella. Tosin kahdesta aiemmasta teoksesta jääneitä langanpäitä tarina sitoo hienosti yhteen - ja rakentaa myös uusia alkuja. Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan on tulossa vielä neljäskin kirja. Kyllä minä senkin luen; joitain asioita ei halua jättää tekemättä edes pettymyksen riskin uhalla.
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Keskitalven teoksia
Joululoman aikana luin ruotsalaista dekkaritaidetta; tällä kertaa kokeiluun pääsi Mons Kallentoftin Midvinterblod. Ihan vetävä juoni, mukavasti rakennettu tarina ja paljon hyviä yksittäisiä juttuja. Mutta jostain syystä kirja ärsytti melkein yhtä paljon kuin kiinnosti. Vaadin varmaan liikaa ruotsalaisilta dekkaristeilta - heidänhän juuri pitäisi osata!
Kirjassa oli välillä ihan mielettömän hienoa kieltä, henkilögalleria oli ihan toimiva, huumorikaan ei puuttunut ihan kokonaan ja tarina ei missään tapauksessa ollut huonoimmasta päästä. Vaan silti. Ehkä eniten häiritsi se, että henkilöt toimivat välillä niin epäuskottavasti. Anteeksi nyt vaan, mutta ruotsalainen keskiluokkainen perhe ei jätä 13-vuotiasta poikaa yksin kotiin viikon lomamatkan ajaksi! Tämä oli tosin vain sivuhenkilö, mutta yhtä lailla päähenkilö Malin Forsin suhtautuminen 13-vuotiaaseen tyttäreensä vaikuttaa välillä erikoiselta. Tai tyttären suhtautuminen äitiinsä. Eihän tämä äiti-tytärsuhteen outous itse tarinaan kauheasti vaikuta, mutta kun Kallentoft haluaa kertoa paljon päähenkilöstään ja tämän perhe-elämästä, niin oikeastaan lukijana kyllä toivoisin, että ihmisten siivilielämän ja päänsisäisen maailman jatkuva kuvailu olisi myös dekkarin juonen kannalta vähän enemmän motivoitua.
Ehdin jo kehua dekkarin kieltä. En vedä kehuani takaisin, mutta haluaisin huomauttaa, että on olemassa myös muita keinoja kertoa, että joku henkilö on alempaa keskiluokkaa, kuin sen mainitseminen, että hänellä on makuuhuoneessaan kokolattiamatto. Piikikäs kirjailijakouluttaja kiittää ja kumartaa. Eikä ehkä ihan heti tartu niihin muihin vuodenaikamurhamysteereihin, jotka siipan hyllystä löytyvät, mutta ei ehkä ihan heti luovu toivostaankaan Kallentoftin suhteen.
Kirjassa oli välillä ihan mielettömän hienoa kieltä, henkilögalleria oli ihan toimiva, huumorikaan ei puuttunut ihan kokonaan ja tarina ei missään tapauksessa ollut huonoimmasta päästä. Vaan silti. Ehkä eniten häiritsi se, että henkilöt toimivat välillä niin epäuskottavasti. Anteeksi nyt vaan, mutta ruotsalainen keskiluokkainen perhe ei jätä 13-vuotiasta poikaa yksin kotiin viikon lomamatkan ajaksi! Tämä oli tosin vain sivuhenkilö, mutta yhtä lailla päähenkilö Malin Forsin suhtautuminen 13-vuotiaaseen tyttäreensä vaikuttaa välillä erikoiselta. Tai tyttären suhtautuminen äitiinsä. Eihän tämä äiti-tytärsuhteen outous itse tarinaan kauheasti vaikuta, mutta kun Kallentoft haluaa kertoa paljon päähenkilöstään ja tämän perhe-elämästä, niin oikeastaan lukijana kyllä toivoisin, että ihmisten siivilielämän ja päänsisäisen maailman jatkuva kuvailu olisi myös dekkarin juonen kannalta vähän enemmän motivoitua.
Ehdin jo kehua dekkarin kieltä. En vedä kehuani takaisin, mutta haluaisin huomauttaa, että on olemassa myös muita keinoja kertoa, että joku henkilö on alempaa keskiluokkaa, kuin sen mainitseminen, että hänellä on makuuhuoneessaan kokolattiamatto. Piikikäs kirjailijakouluttaja kiittää ja kumartaa. Eikä ehkä ihan heti tartu niihin muihin vuodenaikamurhamysteereihin, jotka siipan hyllystä löytyvät, mutta ei ehkä ihan heti luovu toivostaankaan Kallentoftin suhteen.
Joululahjasatoa
Pukki kävi (neljä kertaa) ja toi kahdeksan kirjaa. Toivottuja juttuja, kuten Pulkkisen uusimman, ja sotakirjoja (äidin tämän vuoden joululahjateema), kuten Ala-Harjan uusimman ja Dora Doran, ja juttuja, jotka itseltä jäisivät hyllyyn, kuten Antti Hyryn Uunin. Nyt ei ainakaan lukeminen lopu kesken! Vaikka enemmän se kai on yleensä ongelma, ettei ole aikaa lukea kaikkea kiinnostavaa...
Yhden joululahjakirjan ehdin jo lukea: Katharina Hultbergin ja Lena Asklundin Välkommen till bonusfamiljen - sarjakuvan. Täyttä asiaa!
Yhden joululahjakirjan ehdin jo lukea: Katharina Hultbergin ja Lena Asklundin Välkommen till bonusfamiljen - sarjakuvan. Täyttä asiaa!
lauantai 22. joulukuuta 2012
Kanssasi aina
Se jo mainittu rakkausromaani tuli sitten luetuksi. Nopeasti sekin. Se oli sellaista paulocoelhomaista diipadaapaa ja lässytystä, mikä vähän nostaa niskavillojani pystyyn, mutta selvästi minulla on nyt jokin lukemiseen liittyvä herkkyyskausi päällä, koska seulasta pääsee kaikenlaista omituista läpi.
Natasa Dragnicin Kanssasi aina kertoo Dorasta ja Lukasta, jotka kohtaavat kroatialaisen pikkukaupungin lastentarhassa 1960-luvulla ja joista tulee samantien erottamattomat. Elämä vie heitä välillä erilleen, mutta koska he tietävät kuuluvansa yhteen, he myös aina tapaavat uudelleen. En yhtään usko tuollaiseen rakkauteen, mutta on siitä silti kiva lukea! Kirja on viihdyttävä satu aikuisille, ja kuten kaikki kunnon sadut, se liikuttaa.
Natasa Dragnicin Kanssasi aina kertoo Dorasta ja Lukasta, jotka kohtaavat kroatialaisen pikkukaupungin lastentarhassa 1960-luvulla ja joista tulee samantien erottamattomat. Elämä vie heitä välillä erilleen, mutta koska he tietävät kuuluvansa yhteen, he myös aina tapaavat uudelleen. En yhtään usko tuollaiseen rakkauteen, mutta on siitä silti kiva lukea! Kirja on viihdyttävä satu aikuisille, ja kuten kaikki kunnon sadut, se liikuttaa.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Aikamme kertojia
Kuunnelkaa nyt: "Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts on tragikoominen ja satiirinen tarina nuoresta toimittajasta, joka hoitaa sydänsurujen palstaa newyorkilaisessa lehdessä." Eikö kuulostakin kepeältä ja hauskalta? Takakansitekstin perusteella ostin tämän pokkarin alennusmyynnistä. Ajattelin, että saan 1920-luvun vastineen nykypäivän nettideittitarinoille. Ja paskat. Ilmeisesti 20-luvulla leelianlepotuolit olivat rankinta mahdollista sosiaalipornoa.
Miss Lonelyhearts (joka on todellisuudessa kolmikymppinen mies, joka sen lisäksi, että kirjoittaa kirjeisiin jeesustelevia vastauksia, dokaa ja nussii) menee kirjeiden kauheista tarinoista sekaisin, sairastuu kristuskompleksiin ja saa omankin elämänsä sotkettua. Se siitä huvista.
On kirja kyllä tragikoominen, satiirinenkin. Mutta niin mustalla tavalla, että lukijaa kylmää. Ja ollakseen tuollainen ohuttakin ohuempi läpyskä on siinä kyllä tavattoman paljon sisältöä. Ehkä ei esipuheen kirjoittaja ole ihan väärässä, kun markkinoi kirjailijaa, Nathanael Westiä, 1900-luvun alun amerikkalaisten kirjailijoiden parhaimmistoon kuuluvaksi. Lainaan/lahjoitan kirjan, jos joku haluaa tutustua.
(Otsikko viittaa sarjaan, jossa WSOY julkaisi teoksen 60-luvulla. Ehkä nykyään jo vähän menneen ajan kuitenkin.)
Miss Lonelyhearts (joka on todellisuudessa kolmikymppinen mies, joka sen lisäksi, että kirjoittaa kirjeisiin jeesustelevia vastauksia, dokaa ja nussii) menee kirjeiden kauheista tarinoista sekaisin, sairastuu kristuskompleksiin ja saa omankin elämänsä sotkettua. Se siitä huvista.
On kirja kyllä tragikoominen, satiirinenkin. Mutta niin mustalla tavalla, että lukijaa kylmää. Ja ollakseen tuollainen ohuttakin ohuempi läpyskä on siinä kyllä tavattoman paljon sisältöä. Ehkä ei esipuheen kirjoittaja ole ihan väärässä, kun markkinoi kirjailijaa, Nathanael Westiä, 1900-luvun alun amerikkalaisten kirjailijoiden parhaimmistoon kuuluvaksi. Lainaan/lahjoitan kirjan, jos joku haluaa tutustua.
(Otsikko viittaa sarjaan, jossa WSOY julkaisi teoksen 60-luvulla. Ehkä nykyään jo vähän menneen ajan kuitenkin.)
Hömppäkohtaus
Millä kielillä te luette? Minä olen melkoinen fennomaani: kannatan ehdottomasti laadukasta käännöskirjallisuutta ja suurimman osan ulkomaisistakin kirjoista olen lukenut suomeksi. Viime aikoina olen kuitenkin sattuneesta syystä pyrkinyt parantamaan ruotsin kielen taitoani lukemalla ruotsiksi. Ja siinä kirjahyllyssä, josta nykyään lainaan monet kirjani, on paljon englanninkielistä kirjallisuutta, joten sitäkin on tullut tahkottua aiempaa enemmän. Ei kumpaakaan ole oikeastaan vaikea lukea (tosin Joycea en ole kokeillut enkä aio kokeilla alkuperäiskielellä!) vaikka alkuun onkin joskus vähän vaikeampi päästä kuin suomeksi.
Nyt tuli kuitenkin vastareaktio. Olin vain palauttamassa supermarsuja ja lassemaijoja kirjastoon, kun kehoni ehti toimimaan ennen kuin aivoni kerkesivät mukaan. Tulin kotiin parin rakkausromaanin kanssa. Toinen oli oikein tyhjä(n)pä(ivä)inen tarina nuoresta naisesta, jonka on vähän vaikea ottaa omaa elämää haltuun, kun on niin paljon miehiäkin, jotka sekoittavat pakkaa. Binge reading -kohtaus ja pari tuntia. Tuo toinen kirja, joka vielä odottaa vuoroaan, vaikuttaa vähän kirjallisemmalta. Ehkä palaan siihen vielä. Ainakin toivon saavani siitä vähän enemmän irti kuin tuosta hömpästä.
(Ostin muuten Meidän perhe -lehdenkin. Samaa tautia varmasti tämäkin. Siitäkin sai enemmän irti kuin siitä chick litistä. Kannattaa lukea joulukuun numero, jos tulee vastaan.)
Nyt tuli kuitenkin vastareaktio. Olin vain palauttamassa supermarsuja ja lassemaijoja kirjastoon, kun kehoni ehti toimimaan ennen kuin aivoni kerkesivät mukaan. Tulin kotiin parin rakkausromaanin kanssa. Toinen oli oikein tyhjä(n)pä(ivä)inen tarina nuoresta naisesta, jonka on vähän vaikea ottaa omaa elämää haltuun, kun on niin paljon miehiäkin, jotka sekoittavat pakkaa. Binge reading -kohtaus ja pari tuntia. Tuo toinen kirja, joka vielä odottaa vuoroaan, vaikuttaa vähän kirjallisemmalta. Ehkä palaan siihen vielä. Ainakin toivon saavani siitä vähän enemmän irti kuin tuosta hömpästä.
(Ostin muuten Meidän perhe -lehdenkin. Samaa tautia varmasti tämäkin. Siitäkin sai enemmän irti kuin siitä chick litistä. Kannattaa lukea joulukuun numero, jos tulee vastaan.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)