Surunhauras, lasinterävä

Joskus teinin kirjakasoista löytyy ihan mielettömiä aarteita. Tällä kertaa sellainen oli Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä.

Kutsuisinkohan minä tätä fantasia- vai saturomaaniksi? Ainakin se on taianomainen. Tarinan maailmassa tai itse tarinassa ei varsinaisesti ole fantasian piirteitä, mutta maailma muistuttaa kovasti vaikkapa Narnian merentakaisia valtakuntia. Ollaan ihmisten maailmassa, josta puuttuu nykyaikainen tekniikka ja jota hallitsevat kuninkaalliset ja tietäjät.

Tässä romaanissa Sarastuksen palatsissa hallitsee nuori prinsessa Sadeia, joka ohjailee kansaansa yksinvaltiaana. Valtameren toisella puolen pienellä saarella asuu Surukauriin kansa, jonka keskuudessa kaikki ovat yhtä arvokkaita. Kansan jäsenet saavat kuusivuotiaina tavata surukauriin, joka kertoo syntymäpäiväänsä viettävälle, kuinka paljon surua tämän elämään tulee kuulumaan.

Pienelle Uli-pojalle kauris lupaa enemmän surua kuin kenellekään aiemmin. Uli lähettää valtameren yli kirjeen, jossa hän pyytää jonkun tulevan hakemaan hänet pois saarelta. Kun se saapuu Sadeian käsiin, päättää prinsessa etsiä käsiinsä surukauriin.

Romaanissa on monta kertojanääntä, joista osa on hauraita ja kauniita ja osa teräviä ja viiltäviä. Ratkaisu toimii, vaikka alussa meinasinkin luovuttaa luontokuvausten vuoksi. Muut kertojat keskittyvät kuitenkin muunlaisiin asioihin, ja kokonaisuudesta tulee sellainen, että kaikki äänet ovat keskenään tasapainossa.

Kertojat ovat erilaisia ihmisiä, ja romaani kertoo jokaisen tarinan. Kiinnostavaa tästä tulee, kun tarinat kietoutuvat yhteen. Ihmisten kohtaamiset rakentavat kokonaisuuden, joka on kiehtova. Tämä on kirja siitä, kuinka ihmiset tarvitsevat toisiaan, kuinka he vaikuttavat toisiinsa ja kuinka he löytävät itsensä toisten avulla. Vaikka tarinan rytmi on verkkainen, tapahtuu kuitenkin niin paljon, että kirja on luettava ihan tiivistyvän jännityksenkin vuoksi.

Baskeri päähän ja punkku kainaloon, The Smiths soi jo

Minulla on mielestäni melko avara kirjamaku, ja aika harvoin kohtaan sellaisen kirjan, jota en yhtään ymmärrä/jaksa lukea/halua lukea. (Itse asiassa näitähän on vain ne säännöllisesti mainitut Hesset, jotka ovat jääneet lukematta vain laiskuuden takia, ja Vilhelm Mobergin Invandrarna, jonka sain äidiltä joululahjaksi lukioiässä, mutta jota en vain saanut luettua, koska ruotsi, laiskuus ja osa keskeltä sarjaa. Äiti otti sen sitten takaisin kymmenen vuoden jälkeen, vaikka nyt alkaisin olla kypsä sille - tosin haluan aloittaa ihan alusta.)

Jouluna 2009 sain lahjaksi Tommi Melenderin Ranskalaisen ystävän. Melkein kuusi vuotta se otti, mutta nyt olen lukenut senkin. Vaan kuinka se oli vaikeaa, epämiellyttävää ja tuskaista! Minä ihan oikeasti yritin ymmärtää tätä kirjaa (en jättänyt kesken!) mutta ei, se ei vaan ole minua varten.

Minä tiedän kyllä, keitä varten se on. Nuoria miesälykköjä. Niitä sellaisia, jotka jo lukiossa erottuvat joukosta pukeutumalla eksentrisesti, juomalla viiniä kaljan sijaan ja viljelemällä sivistyssanoja. Ehkä kirja kelpaa jopa ikääntyneille miesälyköille, jotka tunnistavat itsensä kuvauksessa. Minulle ei niinkään.

Romaani kertoo Joelista, suomalaisesta julkkisälyköstä, joka saa hermoromahduksen ja lähtee lepäämään ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Siellä hän sotkeentuu järjestäytyneen rikollisuuden toimiin; Joel tutustuu Marceliin, ranskalaiseen älykköön ja kuljetusliikkeen omistajaan, jolla on liiketoimia rikollisten kanssa.

Joel ja Marcel ovat molemmat todella ärsyttäviä hahmoja. Joel viljelee sellaisia sanoja kuin alhaiso, rypee itsesäälissä ja pitää itseään epäsopivana tähän maailmaan. Marcel on tämän lisäksi periaatteellinen ihmisvihaaja. Molemmat suhtautuvat naisiin pelokkaasti ja vihamielisesti. Molemmat intoilevat Flaubertista ja Morrisonkin mainitaan - mieleeni piirtyy yhä selkeämmin kuva siitä väärinymmärretystä älyköstä.

Koska tämä teos ei kolahda minuun, en oikein osaa tulkita sitä. Minäkertoja Joel kertoo näkemästään oman kokemuksensa kautta, ja lukijalle tulee aavistus, että Joel ei ehkä näe ihan samaa kuin muut pikkukaupungin asukkaat. Tulkitsen myös niin, että ainakin osa Marcelin tarinasta on Joelin kertoma. Ehkä romaani on tarina älyköstä, joka ei jaksa ympäristön kummeksuvaa suhtautumista (Myönnän osallisuuteni!) ja sortuu väkivaltaiseen fantasiointiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka todellisuus on niin vaikea, että yksilö haluaa rakentaa oman todellisuutensa, jonka ohjailu on helpompaa. Kirjan lopussa kaksi todellisuutta risteävät. En minä silti tiedä, mikä tämän tarinan kliimaksi on. Varmaan se, että molemmat päähenkilöt saavat kirjan lopussa. Joel pääsee pukille, mutta kokee jälkikäteen vain pettymystä ja nöyryytystä. Marcel saa kaikkien unelmien kohteen ja löytää todellisen rakkauden. Jee, toivoa siis on!

(Anteeksi älykkönuorukaiset.)

Minäkin viihdyn Myrskyluodolla

Jossain mielenhäiriössä ostin kesällä Myrskyluoto-pokkarin, joka sisältää koko Myrskyluoto-sarjan. Ajattelin, että minunkin kuuluisi tutustua tähän suomalaisen kirjallisuuden klassikkoon. Luulin myös, että  kyse on tappavan tylsästä maalaiselämästä kertovasta klassikosta, joten odotin syyskuulle ennen kuin tartuin kirjaan. Tyhmä minä! Olin ihan väärässä!

Tempauduin saman tien mukaan Maijan elämään, kihlausaikaan Jannen kanssa, Myrskyluodolle muuttoon ja siellä elämiseen pienten lasten kanssa. Luin kaikki viisi osaa muutamassa päivässä: jännitin Maijan kanssa, kun hän odotti Jannea kotiin purjehdukselta, itkin pikku Mikaelin kuolemaa, ymmärsin Maijan huonoa omaatuntoa, kun aikaa lapsille jää niin vähän, ja ulvoin suoraa kurkkua, kun suruviesti Jannen kuolemasta saavutti Maijan.

Yksi syy, miksi Maijan tarina on niin kiinnostava, on tietenkin saaristo. Samoissa maisemissa on purjehdittu, ja ylipäätään on paljon helpompi ymmärtää Maijaa, kun on itsekin jonkun kerran kiivennyt kalliolle tähystelemään tai purjehtinut luonnonsatamaan turvaan koiranilmaa. Mutta kyllä minä näin Maijassa ja Jannessa myös oman parisuhteeni. Minullahan on ihan oma Janne: mies, joka oppii kaiken, minkä vain haluaa, ja selviää kaikesta, mistä päättää selvitä, kun on pakko. Onkohan se jokin saaristolaisgeeni?

Myrskyluoto-kirjojen kerronta ja pohdinta ovat hämmästyttävän raikkaita siihen nähden, että ne on kirjoitettu 50 vuotta sitten ja kertovat tapahtumista 150 vuotta sitten. Kaikkien pitäisi lukea nämä, tai ainakin minun olisi pitänyt lukea nämä jo 20 vuotta sitten. Toisaalta silloin saaristolaiselämä olisi ollut minulle vain eksotiikkaa - nyt se oli totista totta.

Mieletön Malala

Viime aikoina olen käynyt teinin huoneessa ryöväämässä luettavaa. Rachel Rileyt ym. teinihömppä on ihanaa höttöä pitkien työpäivien päälle.

Lukee se onneksi myös oikeita kirjoja, esimerkiksi Minä olen Malala oli kaiken  maailman hottisvampyyrien ja taisteluiden tulevaisuuden maapallosta välissä pinossa. Totta kai halusin lukea sen, koska kaikista lehtijutuista huolimatta minä en oikeastaan tiedä, kuka Malala on.

Vaikea sitä on lukemisen jälkeenkään tietää, koska Malalalla on melkoinen sädekehä, jota tämä kirja ei millään tapaa pyri riisumaan. Se antaa kuitenkin hyvän kuvan siitä, millaista elämä Pakistanissa on - ja on ollut varsinkin terrorisminvastaisen taistelun aikana. Teinille on varmasti avartavaa lukea siitä ristiriidasta, että Pakistanissa YouTubesta voi katsoa samoja videoita kuin länsimaissa tai jutella kaverien kanssa meikeistä, mutta että samaan aikaan koulumatkalla saattaa joutua pahoinpidellyksi vain siitä syystä, että haluaa käydä koulua.

Siksi Malalakin on niin mielettömän hieno: ihan tavallinen tyttö, joka vain haluaa, että jokainen tyttö pääsee kouluun, ja on valmis sanomaan sen ääneen kaikille.

Paikka vapaana

Lainasin kesällä J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanin. Kynnys lähteä lukemaan sitä tuntui pitkään aika korkealta. Varmaankin siksi, että Harry Potterit ovat niin omaa luokkaansa, että suoraan sanottuna pelotti, että tämä kirja tuntuu ihan luokattomalta.

Eihän tämä mikään aikuisten Harry Potter ollut, mutta lukemisen arvoinen romaani kuitenkin. Englantilaisen pikkukaupungin paikallispolitiikkaa ruoditaan kovin ottein. Kertoja, joka katselee tapahtumia paikkakunnan teinien näkökulmasta, toimii mainiosti: hupaisat tapahtumat kiihtyvät nopeasti farssiin.

Viihdyttävyydestään huolimatta kirja sisältää myös paljon pohdittavaa. Rowling ei väistele vaikeitakaan aiheita, vaan näyttää yhteiskunnalliset ongelmat sellaisina kuin ne ovat. Siinäkään mielessä hän ei turhia kaunistele, että päähenkilöille ei käy aina hyvin.

Aivan mainio paketti huumoria, viiltävää kritiikkiä ja todenmakua. Turhaan taas odotin niin pitkään.

Katarina Taikon ja Anita-mustalaistyttö

Jostain pokkarialesta nappasin kesällä mukaani Lawen Mohtadin kirjoittaman Katarina Taikonin elämäkerran Den dag jag blir fri: en bok om Katarina Taikon. Katarina Taikon oli ruotsalainen romaniaktivisti, joka ensin taisteli romanien oikeuksien puolesta ja sitten tuli vielä tunnetummaksi kirjoittamalla omaelämäkerralliset Katitzi-lastenkirjat.

Minäkin olen Katitzini lukenut, joten kirjan aihe kiinnosti kovasti. Katarina Taikonin elämä on ollut varsin värikästä ja hän on saanut paljon aikaiseksi, joten kirjaa oli kiinnostava lukea. Samaten mielenkiintoista oli lukea siitä, miten Ruotsissa on 1900-luvun aikana suhtauduttu romaneihin. Varsin ajankohtaistakin oli tutustua Ruotsin lähihistoriaan: 1960-luvulla monet romaniperheet eri puolilta Eurooppaa hakivat turvapaikkaa Ruotsista, mutta sekä poliitikkojen että suuren yleisön mielipide oli tätä vastaan. Vaikka nykyään Ruotsia pidetään (ainakin täällä Suomessa) esimerkkinä valtiosta, joka ottaa paljon turvapaikanhakijoita vastaan, on tilanne ollut vielä vähän aikaa sitten hyvin erilainen. Oli turvapaikanhakijoista ja maahanmuuttajista mitä mieltä hyvänsä, on mielenkiintoista verrata Ruotsin kehitystä Suomeen ja arvailla, mihin suuntaan täällä ollaan menossa.

Kirja tarjosi siis paljon faktatietoa. Se olikin ehkä yksi sen suurimmista ongelmista. Välillä kirja lipsahtaa omaelämäkerrasta poliittisen pamfletin puolelle, välillä päämääränä on selvästi informoida ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista ja välillä kirjailija haluaa kertoa omista mielipiteistään. Jonkun mielestähän tämä saattaa olla vain mukavaa ja persoonallista, mutta minua kyllä ärsytti. Lisäksi kirjailijalla on välillä sellainen ruotsalainen holhoava ja selittävä ote, mikä nostaa ainakin mulla niskavillat pystyyn.

Samaan syssyyn luin lapsuuteni yhden suosikkikirjan, Karl von Schoultzin Anita, mustalaistytön. Oikeastaan lähinnä siitä syystä, että Anita vierailee kirjassa Tukholmassa Taikonien luona. Tosin lastenkirjan Taikonien perhe ei vastaa todellisuutta, mutta siinä on riittävästi faktoja, jotta esikuvat ovat itsestäänselvät. 1959 julkaistu kirja antaa kiinnostavan kuvan Suomen romanien elämästä 1950-luvulla. Kerrontaa värittävät tyypilliset stereotypiat mustalaisten värikkäästä elämästä, mutta ollakseen noinkin vanha on kirja yllättävän raikas. Jännä on myös verrata Suomen ja Ruotsin romanien eloa noihin aikoihin, ja itse asiassa vähän minussa heräsi into löytää aiheesta jotakin luettavaa, joka sisältäisi lähinnä faktaa. Mutta nyt haluaisin lukea myös ne Katitzit uudelleen!

Sali

Luin kesällä myös Jarkko Tontin Sali-romaanin. Olen kyllä seuraillut Tontin uraa, mutta aika vähän lukenut hänen teoksiaan. Syy seurailuun on se, että opiskelimme Jarkon kanssa Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla samaan aikaan. Syy vähään lukemiseen on sitten varmaan se, että hänestä tuli kirjailija ja minusta ei (ainakaan vielä).

Sali kertoo Samista, Oikeusministeriön juristista, hänen entisestä tyttöystävästään Karoliinasta, eduskunta-avustajasta, ja Pirkosta, Samin eläkkeelle jääneestä naapurista. Kolmea erilaista päähenkilö yhdistää sama kuntosali.

Romaani on kaikkien kolmen päähenkilön kasvukertomus. Samin ja Karoliinan tarinat kehittyvät hienosti, kun taas Pirkon tarina jää vähän ohuemmaksi. Toisaalta hän onkin koko romaanin ajan tarkkailijan roolissa; Pirkko pitää eläkepäivillään blogia, jossa hän ruotii kanssaihmistensä edesottamuksia. Pirkon kertojanäänen kautta kuva varsinkin Samista, mutta myös Karoliinasta, tulee kattavammaksi.

Molemmat, Sami ja Karoliina, käyvät läpi päättyneitä parisuhteitaan, pohtivat töidensä mielekkyyttä ja etsivät suuntaa tulevalle. Naapurien vakoilun lisäksi Pirkko tekee sukututkimusta. Yllättäen päähenkilöiden sukujen tarinat risteävät myös menneisyydessä.

Mikään historiaan painuva kirjallisuuden klassikko Sali ei ole, mutta ihan toimiva romaani, joka käsittelee hieman kehonkuvan merkitystä nykymaailmassa, jonkin verran perheen ja suvun merkitystä yksilön elämässä ja paljon oman itsen, paikan ja tyytyväisyyden löytämistä.