Elämää 14-vuotiaan silmin

Minustahan on aina kiva parittaa ja niputtaa kirjoja erilaisin perustein näissä bloggauksissani. Tällä kertaa tulin lukeneeksi lähekkäin kaksi kirjaa, jotka kertovat maailmasta 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Ensialkuun näitä kirjoja ei olisi arvannut kavereiksi, mutta kyllä ne sitä ovat.

Ensin luin Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaanin. Tämä kirja on niitä, jotka ovat olleet lukulistalla pitkään. Kirja kertoo Pohjanmaan peräkylässä 1980-luvun lopulla asuvasta 14-vuotiaasta nuorukaisesta, jonka elämän täyttävät kirjeiden kirjoittelu parhaiden tyttökavereiden kanssa, Madonna ja haaveilu sirkuselämästä, poptähteydestä tai mistä tahansa muusta kuin omasta, epätäydellisestä ja väärältä tuntuvasta elämästä.

Kohta Ihmepojan jälkeen tartuin Håkan Nesserin kirjaan Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Tämän kirjan takakansitekstin muistan lukeneeni joskus kiinnostavan nimen takia, mutta silloin jätin kirjan vielä hyllyyn. Nyt otin mukaani, koska olen löytänyt Nesserin (vähän samaan tapaan kuin jotkut löytävät Jeesuksen). Tämän kirjan poimin dekkarihyllystä, mutta ihan perinteinen dekkari se ei ole, vaikka kirjassa murha tapahtuukin. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Erik, joka viettää kesälomaa 1960-luvun alussa ruotsalaisessa peräkylässä kesämökillä isoveljensä ja ystävänsä kanssa.

Taustatarinat kirjoissa ovat siis peräkylämaisemia lukuunottamatta hyvinkin erilaiset, mutta kirjoissa on myös paljon yhteistä. Ihmepojan päähenkilön isä saa kirjan alussa sairauskohtauksen ja makaa yhden kesän sairaalassa, kunnes kuolee. Erikin äiti viettää kesänsä syövän takia sairaalassa, ja vaikka häneltä se käykin hitaammin, kuolema odottaa tässäkin tarinassa.

Molemmissa kirjoissa 14-vuotias poika on minäkertoja, ja molemmat pojat käsittelevät myös vanhemman sairastamista ja kuolemaa. Torjuen, väistellen ja varsinkin Ihmepojassa sen lopulta myös hyväksyen. Toisaalta koko elämä 14-vuotiaana on kirjojen mukaan sellaista, että hankalia asioita mieluummin vähän väistää kuin varsinaisesti ajattelee.

Toinen tärkeä teema molemmissa romaaneissa on seksuaalinen herääminen. Ihmepojan päähenkilö on ihastunut samoihin poikiin kuin hänen tyttökaverinsa. Homoseksuaalisuus ei ole kirjassa mikään pääteema, jolla revitellään, vaan ennemminkin yksi osa oman itsen löytämistä, joka kulkee rinnalla siinä pohdinnassa, mitä kaikkea ulkomaailmalle näytetään ja kuinka paljon oma itsensä uskaltaa olla. Kirjan lopussa päähenkilö uskaltaa. Nesserin kirjassa seksuaalisuus on suuremmassa osassa läpi kirjan - 14-vuotiaat henkilöt ajattelevat tyttöjä ja seksiä jatkuvasti ja puhuvatkin siitä säännöllisesti, vaikka kokemukset jäävät tässä vaiheessa lähinnä haaveiksi. Kyllä se oma elämä ja seksuaalisuuskin sen osana sitten tarinan jatkumisen myötä löytyy.

Molemmat kirjat ovat varsin helppolukuisia, mikä johtunee kirjailijoiden omasta, selkeästä ja vauhdikkaastakin tyylistä. Silti molempiin kirjoihin mahtuu suvantokohtia, joissa ajattelulle jää aikaa. Mielestäni näissä molemmissa kirjoissa kuuluu hyvin 14-vuotiaan pojan ääni, jota kannattaa kuunnella, koska todellisuudessahan se, mitä 14-vuotiaiden miehen alkujen suusta tulee, ei aina houkuttele aikuista jäämään kuuntelemaan. Ajatukset vaikuttavat kuitenkin olevan hyvin samanlaisia sekä 60-luvun alussa että 80-luvun lopussa - mikseivät siis myös 2010-luvulla?

Elämä elämältä

Halusin jotakin kevyttä kesälukemista. Kate Atkinsonin Elämä elämältä näytti sopivalta. Valinta oli onnistunut: kirja on helppolukuinen muttei sisällöltään liian heppoinen.

Ursula syntyy helmikuussa 1910 Englannissa keskelle lumimyrskyä. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kirja leikittelee ajatuksella, kuinka pienet valinnat ja sattumat määräävät, millaiseksi ihmisen elämä muotoutuu. Jos lääkäri ei ehdi lainkaan paikalle, Ursula kuolee jo synnytyksessä. Vaihtoehtoisesti Ursula selviää lapsuusajan vaaroista ja toisen maailmansodan pommituksista ja elää pitkän ja täyden elämän. Tai ihan mitä vain siltä väliltä. Välillä kirja on jopa hieman uuvuttava, kun tarina alkaa aina vain alusta, mutta Atkinson täydentää Ursulan tarinaa joka kerralla hieman eri taholta, mikä suurimman osan aikaa on vain kiinnostavaa.

Atkinson on taitava kirjoittaja, joka kirjoittaa kevyesti, hauskastikin, raskaistakin aiheista. Ursulan elämäntarina - tai tarinat! - on mielenkiintoinen. Lukiessa on pakko miettiä, kuinka pienestä kaikki on kiinni. Oman lisänsä romaaniin tuo se, että Ursula on jo lapsena tietoinen siitä, että hän on kokenut tietyt tapahtumat aiemmin.

Kyllä oli hyvä kesäkirja, mutta sopii varmasti luettavaksi talvellakin!

Elämänohjeita sinkuille

Luin juhannuksena myös Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita -romaanin. En kyllä ole ihan satavarma, kutsuisivatko kaikki sitä romaaniksi. Rönkkönen on tuttu seksin ympärillä pyörivästä Sinkkublogistaan, ja sekä blogi että kirja ovat ainakin osittain omaelämäkerrallisia ja rakentuvat Henriikka Rönkkönen -nimisen hahmon ympärille. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin blogi: siinä on sujuva draaman kaari ja paljon muutakin kuin shokeeravia seksipaljastuksia. (On niitäkin, nou hätä!)

Tiedän myös, että Henriikka Rönkkönen on paljon muuta kuin samanniminen kirjallisissa teoksissa seikkaileva hahmo. Opiskelimme samaan aikaan äidinkielen opettajiksi. Yleensähän olen kateudesta vihreä, kun joku samanikäinen (nuorempi) julkaisee esikoiskirjansa. Kaverin puolesta on kuitenkin helppo olla iloinen, varsinkin kun kirja on niin hauska!

Tarkoitukseni oli blogata tällä kertaa pelkästään Mielikuvituspoikaystävästä, mutta eilisellä kirjastokäynnillä mukaan tarttui Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, jonka lukaisin saman tien ja joka minun mielessäni hahmottui heti Mielikuvituspoikaystävän pariksi. Tässä on kesän parhaat self helpit kaikille rakkaudessa pettyneille! Koska kyseessä ei ole self help -kirjallisuus, kirjat sopivat myös ko. lajityyppiä vihaaville. Jos taas ei kaipaa self helpiä, kirjat sopivat ihan muuten vaan viihdyttäväksi kesälukemiseksi.

(Totta kai tämän voi lukea niinkin, että minulla on tarve jonkinnäköiselle self help -kirjallisuudelle ja/tai olen pettynyt viime aikoina lukemaani self helpiin - tästä lisää myöhemmin.)

Mielikuvituspoikaystävä kertoo matkan pitkän parisuhteen päättymisestä itsensä löytämiseen. Väliin mahtuu deittailua ja hulvattomia seksisäätöjä. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän kertoo matkan pitkän parisuhteen päättymisestä itsensä löytämiseen. Väliin mahtuu deittailua ja hulvattomia seksisäätöjä. Niin että ymmärrätte varmaan, miksi tuli tarve yhdistää nämä kaksi yhteen ja samaan bloggaukseen! Toki kumpikin teos on tekijänsä näköinen. Rönkkönen puhuu suoraan, härskejäkin, ja naurattaa lukijan kuoliaaksi. Pulkkinen maalailee enemmän, tekee filosofisia aluevaltauksia ja rakentaa tarinaa muidenkin hahmojen kuin päähenkilön ympärille - mutta hauska hänkin on!

Loppupäätelmäkin on molemmissa teoksissa sama. Päästäkseen menetyksestä yli pitää löytää oma itsensä. Tärkeintä on minä. Pulkkisen mukaan pitää tietää, mille haluaa sanoa ei ja mille kyllä. Rönkkönen lähtee itsensä kanssa määmatkalle. Ja niinhän se on, että jos itsensä kadottaa (suhteeseen, työhön, mihin hyvänsä), tulee elämästä kaikin puolin valjua. Siksi kannattaa välillä lukaista jokin tällainen kirja ja muistaa, kuka ja miksi minä olen.

Huumoria kesälukemisiksi

Harhauduin taas ostamaan kesäpokkareita Suomalaisesta. Kyllähän sitä kerran kesässä voi vähän rahaa omaan harrastukseensa laittaa!

Juhannusmatkalle poimin mukaan hauskimmat. Ensin lukaisin Anna Perhon Pientä säätöä. Törkeän hauskoja muistoja kirjoittajan oman elämän varrelta ja nauruhermoon osuvia huomioita elämästä yleisesti kivasti yhteen sopivana pakettina. Juontajana Perho on minulle aika neutraali ja suuria tunteita herättämätön hahmo, mutta hyvin se kirjoittaa! Tjeu.

Minä ainakin nauroin tikahtueksani esimerkiksi Perhon listatessa erilaisia syitä olla kateellinen hoikemmille naisille, esimerkiksi: "Laihat voivat tehdä joogaliikkeitä tukehtumatta omaan vatsaansa." Kyllä tunnistin tunteen!

Jos tunteista tai ihastuksista puhutaan, niin sellainen tapahtui ensimmäisellä äitiyslomalla, kun luin Kotivinkistä Roope Lipastin kolumneja. Ainakin osittain niihin pohjautuu Halkaisukirvesmies: elämä ja vähäisimmät teot. Teos pohjautuu pitkälti kirjailijan omiin kokemuksiin maalla asuvan suurperheen isänä, jonka pääelämäntehtävä tuntuu olevan talon ja tilan ylläpito. Ihan riittävästi kosketuspintaa Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa omakotitalossa asuvalle suurperheen äidille - vaikka Lipastin huumori vetosi kyllä jo silloinkin, kun hoidin yhtä vauvaa kerrostalossa.

Tätä kohtaa en tainnut lukea miehelle ääneen, vaikka monta luin, ja tämäkin olisi ollut opettavaista:

"--- kaupassa käymisestä ei tule naisten kanssa yhtään mitään: jos pitää ostaa juustoa ja leipää, voi olla varma, että löytää itsensä Prisman lastenhaalariosastolta.
Mitä se sellainen on, häh?
Kannattaisi ottaa mallia miehistä. Jos pitää ostaa juustoa ja leipää, ostetaan juustoa ja leipää. Jos makkaraa, ostetaan makkaraa. Jos mennään kaupungille ostamaan housut, ostetaan ensimmäiset ja palataan kotiin.
Tästä syystä miehillä on kaapissa juustoa, leipää, makkaraa ja housut, kun taas naisilla on erilaisia kynttilöitä, koriste-esineitä, teippiä, kumilankaa, lääkkeitä, hätälahjoja tuliaisiksi, servettejä, pattereita, lamppuja, suklaata sekä monenmoista muuta, mistä voi hyvinkin joskus olla jotain hyötyä.
Mutta, ja haluan korostaa tätä, miehillä on juustoa, leipää, makkaraa ja housut."

Nämä humoristiset välipalat riittivät hetkeksi, mutta muille juhannuksen matkakirjoille uhraan ihan omat bloggauksensa. Joskus.

[Edit 2.7.2016: Lisäsin havainnollistavat lainaukset.]

Vaimo kävi lääkärissä

Erilaisia rintasyöpäaiheisia kirjoja on tullut viime aikoina selailtua enemmänkin, ja käsiini osui sellainenkin romaani, joka on ollut lukulistallani pitkään, nimittäin Kluunin Vaimo kävi lääkärissä.

Ainakin osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja kertoo rintasyövästä aviomiehen näkökulmasta. Kirja kuvaa rintasyöpää läheltä mutta kuitenkin ulkopuolelta. Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2007, ja tuolloin muistan sen saaneen huomiota myös siksi, että minäkertoja, rintasyövästä kertova aviomies, on sitoutumiskammoinen ja uskoton mulkero.

Tai mulkerosta voi olla montaa mieltä. Loppujen lopuksi kirja antaa hyvinkin raikkaan ja valoisan kuvan siitä, minkälaiset erilaiset asiat ihmisiä pitävät yhdessä, mitä on rakkaus ja mitä molemminpuolinen sitoutuminen.

Kirja on varsin helppolukuinen ja sitä värittävät "wramplet", erilaiset lainaukset musiikkikappaleista. Kirjassa on myös pieniä tietoruutuja päähenkilö Stijnin elämästä. Se on ärsyttävää!  Kyllä pitäisi osata sen verran yhtenäistä tekstitä kirjoittaa, ettei tarvitse romaaniin erillisiä faktaruutuja!

Mielenkiintoista on lukea myös hollantilaisesta sairaanhoidosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, ja mielessä käy muutamaankin otteeseen, että ei kai se ole tuollaista voinut olla vielä viisitoista vuotta sitten, eikö potilaalla ole muka ollut mitään sanomista omista asioistaan. Toisaalta vakavan sairauden suhteen tuntee varmaan usein olevansa vähän altavastaajana, ja romaani antaa hyvän kuvan siitä, miltä tuntuu, kun jää terveydenhuollon rattaissa passiiviseksi tekemisen kohteeksi.

Paljastettakoon, että kirjan lopussa vaimo kuolee. Draaman kaari kestää romaanissa hienosti loppuun asti, ja mielestäni loppu on kuitenkin onnellinen ja täynnä toivoa. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea kuvauksena yhdenlaisesta parisuhteesta ja sen päättymisestä. Näinkin se voi mennä.

Ja taas dekkari

Luin myös Ursula Poznanskin dekkarin Viisi, kun se sattui HS Kirjaston viikon kirjana olemaan. Yleensä nuo viikon kirjat ovat olleet läpikuivia tietokirjoja aiheista, jotka eivät kiinnosta edes selailun vertaa, mutta dekkari, jonka tapahtumat pyörivät geokätköilyn ympärillä, oli raikas poikkeus, jonka päätin omalle padille ladata.

Tapahtumat sijoittuva Salzburgiin ja päähenkilö on etsivä Beatrice Kaspary, joka tasapainottelee yksinhuoltajuuden, poliisin työn ja menneisyyden aaveiden välissä. Romaanin tarina alkaa, kun lehmien laitumelta löytyy kuollut nainen, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Murhaaja johdattelee poliisia koordinaattien ja geokätköilyslangin yhdeltä vainajalta toisen luo. Arvoitus keriytyy auki pikkuhiljaa niin kuin pitääkin, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä voidakseen itsekin epäillä ja arvailla murhaajaa. Ratkaisu on kuitenkin niin yllättävä, että ainakaan minä en pystynyt sen kaikkia kiemuroita edes epäilemään.

Laatukamaa. Kannattaa lukea.

Espoo-dekkari

Kovasti olen lukenut. Dekkareita. Nyt on kaikki tämän talon Håkan Nesserit luettu. Suosittelen lämpimästi ja suren, koska tämä nautinto on nyt minun osaltani ohi.

Kesäloma alkoi ja lukemiseen löytyi yhtäkkiä ruhtinaallisesti aikaa. Eilisen aikana luin dekkarin, joka vähän sattumalta päätyi käsiini, nimittäin Elina Pullin Tukkasurman. Kirja kertoo lastentarhanopettaja Maariasta, joka on rintasyövän takia sairaslomalla mutta päätyy selvittämään kollegansa ja esimiehensä surmaa.

Kirjassa on paljon asioita, jotka saivat minut pitämään sitä erityisen kiinnostavana: Päähenkilön rintasyöpä saa kirjassa paljon tilaa ja toipumisprosessin kuvailu on uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat minulle tuttuun merenranta-Espooseen. Päiväkoti surmatyön tapahtumapaikkana on kiinnostava, ja kirjassa kuvataan myös päiväkotimaailmaa kiinnostavasti.

Mutta (aina mulla on joku mutta!) hirveän paljon tavaraa on ahdettu yhteen dekkariin. On vähän liikaakin, kun jokaisella kirjan henkilöllä on motiivi murhata ja enemmän tai vähemmän epäilyttävä menneisyys, ja välissä on vanhoja päiväkirjamerkintöjäkin, joiden merkitystä saa arvailla ihan loppuun saakka. Eniten minua häiritsee kertojanäänen sekavuus. Kirjassa on minäkertoja, joten voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu, että Maaria on alussa vähän sekaisin rintasyöpänsä ja murhan ja yllättävien paljastusten kanssa. Minua kuitenkin häiritsee ajatus, joka hyppii ja pomppii ja tekee ihan kummallisia johtopäätöksiä. Loppua kohti kertojanääni rauhoittuu ja selkenee, ihan niin kuin Maarian mieli muutenkin, mistä päättelen, että kyseessä ehkä oli ihan tietoinen valinta.

Kerronta ei kuitenkaan ollut niin sekavaa, että se olisi juonta tai lukukokemusta suuremmin häirinnyt. Ihan kurjasta kirjasta ei voi olla kysymys, jos tempaisen sen päivän aikana (ja minä tein eilen aika paljon rästiinjääneitä paperihommiakin!).